Monthly Archives: maaliskuu 2013
Hyvät ja huonot lihavat
Yksi mielenkiintoinen (ja sanalla ”mielenkiintoinen” tarkoitan ”ärsyttävä, turhauttava ja muutenkin vastenmielinen”) ilmiö, johon olen törmännyt, on lihavien ihmisten lajittelu hyviin ja huonoihin. ”Hyviä” lihavia ovat ne, jotka ovat jatkuvasti laihdutuskuurilla, kuntoilevat (ja usein myös jojoilevat) ja kaiken kaikkiaan yrittävät tulla laihemmiksi. Ja sitten on meitä ”huonoja”, jotka ”ovat alistuneet” lihavuuteensa, eivät syystä tai toisesta juuri harrasta liikuntaa ja syövät mitä sattuu.
Kaikkein pahimpia kuitenkin tuntuvat olevan sellaiset lihavat ihmiset, jotka ovat niin röyhkeitä, että eivät suostu näkemään lihavuudessa(an) mitään vikaa. Sellaiset, jotka julkeavat pukeutua muuhun kuin säkkiin, kehtaavat syödä julkisella paikalla jotain muutakin kuin salaattia ja kieltäytyvät pitämästä itseään toisen luokan kansalaisina. Siis miten kukaan voi olla niin röyhkeä! Kuinka kukaan voi väittää, että lihavat ihmiset voisivat olla aivan samanlaisia kuin laihatkin, ja että ainoa todellinen ero on vaa’an näyttämässä lukemassa.
En väitä, ettei terveellisesti syöminen ja liikkuminen ole hyvä asia. Totta kai se on. Mutta jos sen avulla aletaan määritellä ihmisarvoa, mennään metsään ja pahasti.
Kaunista ja rumaa
Tänään olin tanssitunnilla oppimassa, miten liikutaan sulokkaasti. Kun vartaloa on joka suuntaan paljon, sulokkaasti liikkuminen on vaikeaa. Vaikeampaa siitä tekee se, että olen viimeisen vuoden aikana ollut yhteensä kahdella tanssitunnilla. Enkä todellakaan ollut seppä syntyessäni.
Sillä aikaisemmalla, viime vuoden puolella olleella tanssitunnilla teemana oli afrikkalainen tanssi, eikä siellä tarvinnut olla sulokas. Tuntuu melkein siltä, että kun yrittää oikein kovasti olla sulokas (siis tosiaan yrittää eikä osaa antaa sen tulla luonnostaan), liikkeet muuttuvat tylsiksi, kömpelöiksi ja rumiksi. Ja toisaalta, kun tekee ”rumaa” liikettä eikä mieti liikaa, miltä näyttää, lopputulos voi olla kauniimpi. Ainakin se on luonnollisempi.
Harvemmin sitä kuitenkaan tanssii vietelläkseen jonkun, joten tärkeämpää pitäisi olla sen, miltä kehossa tuntuu ja mitä ajatuksia päässä liikkuu. Minulla on paha tapa vertailla itseäni muihin ja unohtaa se tosiasia, että nuo, jotka tanssivat ja liikkuvat minua paremmin, ovat luultavasti olleet useammalla kuin kahdella tanssitunnilla. Tähän voi lisätä sen ahdistuksen, jota oman peilikuvan katseleminen aiheuttaa (tiedän kyllä, että peilit ovat tärkeitä, jotta näkee, tekeekö liikkeet oikein), ja lopputuloksena on, että on vaikea heittäytyä.
Mietin muiden mielipiteitä liikaa, vaikka tosiasiassa kaikilla on varmasti ihan tarpeeksi tekemistä oman oppimisensa kanssa. Tämän tosiasian tiedostaminen ei juuri auta, kun mielessä jyskyttävät minusta koulun liikuntatunneilla kuiskitut ja ääneen sanotut asiat. Olen huono, olen kömpelö, olen punkero, joka ei saa läskejään liikkumaan. Tuohon voisi lisätä vielä sen, että olen nykyään paljon lihavampi kuin olin kouluikäisenä, joten olen vielä huonompi, kömpelömpi ja punkerompi.
Olisi hienoa, jos löytäisi oman lajinsa ja oman tapansa harrastaa sitä. Tämänpäiväisen perusteella voin sanoa, että mikään erityistä sulokkuutta vaativa se ei ainakaan ole. Joku muu tanssi voisi ehkä jopa ollakin, tämä jää nähtäväksi.
Tunteiden syöminen
Tänään olen syönyt paljon. Todella paljon. Moni voisi sanoa jopa, että liikaa. Olen oikein ahminut. En varsinaisesti ole syönyt mitään, mitä pitäisin ”tyypillisinä” ahmimisruokina, vaan ihan normaaleja ruokia, kuten aamulla puuroa ja lounaalla perunoita ja valkokastiketta. Ongelma ei ole pelkästään vääränlaisissa ruoissa, vaan myös siinä määrässä, jonka lapan suuhuni.
Tiedän ja tiedostan olevani tunnesyöjä. Tänään olen ollut poikkeuksellisen ahdistunut. Syiden löytäminen on vaikeaa. Niiden tunnistaminen vaatisi rehellisyyttä itseä kohtaan ja valmiutta kohdata itseä ja todellisuutta. Syöminen ei vaadi mitään sellaista. Se vaatii vain ruokaa.
Ahdistus ei toki ole ainoa tunne, jota yritän hallita syömisellä. Syön pelkoon, syön suruun, syön turvattomuuteen, syön moneen negatiiviseen tunteeseen. Toisaalta syön myös tyytyväisyyteen, iloon, onnellisuuteen ja moniin positiivisiinkin tunteisiin. Toisin sanoen syön aina, kun jokin tunne tuntuu (liian) suurelta. Kun syön (tai ollaksemme rehellisiä, ahmin) tunne menee hetkeksi vähän kauemmas minusta ja tulee helpommaksi käsitellä.
Prosessi ei tietenkään ole tietoinen. Syön, koska ihmisen pitää syödä. Sitten vain huomaan yhtäkkiä, että hups, olenpa taas syönyt enemmän kuin riittävästi. Syönyt niin paljon, että olo on tukala. Olen todella nopea syömään, ja tämän takia en huomaa olevani kylläinen ennen kuin olen suorastaan yltäkylläinen. Olen kyllä yrittänyt opetella syömään hitaammin, mutta se ei ole oikein onnistunut.
Yksi ongelma, joka vaikeuttaa ”tietoista syömistä” on, etten osaa syödä ilman jotain muuta samanaikaista tekemistä. Kun syön, minulla pitää olla vähintään musiikkia taustalla, mieluummin kirja ja vielä mieluummin jokin TV-ohjelma, jota katsella. Syöminen ilman jotain muuta samanaikaista tekemistä tuntuu ajanhukalta, vaikka tiedän ihan hyvin, että syömiseen keskittyminen vähentäisi ahmimista ja auttaisi myös syömään hitaammin. Ahmimisen väheneminen ja hitaammin syöminen puolestaan voisi johtaa siihen, että nauttisin syömisestä enemmän. Ainakaan olo ei olisi niin tukala.
Yksi osa ongelmaa on, että tunnen usein syyllisyyttä syömisestä. Mielessä jyskyttävät kaikki kommentit siitä, miten noin lihavan ihmisen ei todellakaan pitäisi syödä mitään tuollaista. Kun sellaisia kommentteja on saanut kuulla koko ikänsä, niitä alkaa toistaa itsekin. Syöminen aiheuttaa syyllisyyttä, syyllisyys ahdistusta ja ahdistus ahmintaa. Eikä se, että tämän ymmärtää tiedon tasolla, valitettavasti juurikaan vaikuta käytökseeni.
Voisin kuitenkin ottaa itselleni tavoitteen. Yritän seuraavan viikon ajan syödä joka päivä edes jonkin aterian ilman musiikkia, kirjaa, TV:tä tai muuta oheistoimintoa. Kerron sitten, oliko kokeilusta mitään hyötyä ja mitä se opetti, jos opetti.
”Vertaistukea”
Käyn nuorille naisille suunnatussa kehonkuvaa, itsetuntoa ja -tuntemusta sekä hyvinvointia käsittelevässä ryhmässä. Tässä ryhmässä käymäni keskustelut olivat yksi selkeä syy tämän blogin aloittamiselle.
Meitä on ryhmässä kaikenkokoisia, ja koosta riippumatta ruoka ja syöminen tuntuvat olevan meille kaikille vaikeita asioita. Itselläni ei koskaan ole ollut varsinaista syömishäiriötä. Häiriintynyttä syömistä toki, mutta sitä on ollut varmaan suunnilleen kaikilla (tai ainakin suunnilleen kaikilla naisilla). Ongelman yleisyys ei tietenkään tee siitä vähemmän vakavaa, pikemminkin päinvastoin.
Ryhmä on vasta alussa, mutta ainakin tähän asti se on vaikuttanut oikein hyvältä. Odotan innolla jatkoa.
Pukeutumisesta
Kerran, kun keskustelin lihavuudesta(ni) erään tuntemattoman ihmisen kanssa, tämä kysyi minulta, voinko ostaa itselleni vaatteita ihan kaupasta. Lyhyesti vastattuna voin, mutta lyhyestä vastauksesta ei tulisi kovin kummoista blogitekstiä, joten vastaan tällä kertaa pidemmästi.
Kuten suurin osa varmaan tietääkin, monilla liikeketjuilla on omat mallistonsa meille leveille. Lisäksi on erikoisliikkeitä, joissa kokoja riittää isommallekin ihmiselle. Yleensä vaatemallistot on nimetty kierrellen, kuten Great Girls (taas tuota tytöttelyä) tai Generous. Nimistä käy kuitenkin ilmi se olennainen: Suunnatkaa tänne! Näihin vaatteisiin mahdutte (jos mahdutte)!
Perusvalikoimaan verrattuna isojen kokojen valikoima on valitettavasti paljon suppeampi. On vaikea löytää (tai pikemminkin ehkä toteuttaa) omaa tyyliään, kun vaihtoehtoja on vähän. Taitavammat ja viitseliäämmät tekevät itse itselleen vaatteita, mutta siinäkin on haasteensa, sillä kaavojen koot eivät nekään tahdo riittää.
Itse kuljin pitkään suoraan sanoen epämääräisissä rytkyissä ennen kuin huomasin, että nätteihin ja kivoihin vaatteisiin pukeutuminen vaikuttaa mielialaan positiivisesti. Tästä havainnosta alkoi hyvin epäjärjestelmällinen oman tyylin etsintä.
Vaatekomerooni on päätynyt vaatteita vaatekauppojen lisäksi kirpputoreilta ja nettikaupoista. Nykyisin pukeudun hameisiin ja mekkoihin, taidan itse asiassa omistaa tasan yhdet housut. En tiedä, onko minulla varsinaisesti ”omaa tyyliä”, mutta joka tapauksessa minulla on paljon kivoja vaatteita, joihin pukeutuminen tekee päivästä ainakin hitusen paremman.
Ensimmäinen pieni, eli kuinka vaikea on tyytyä yhteen
Muistan, kuinka olin erään kerran kuuntelemassa elävää runoutta ja kuulin runon nälästä ja tyhjyyden tunteesta, joka ei lähde millään. Tämän runon kuulemisesta on jo noin vuosi ja muistan edelleen, kuinka esittäjä liikkui lavalla ja otti yleisön haltuunsa. Vielä paremmin muistan, mitä hän sanoi.
Eräs kohta runosta kuului: ”Syön keksin. Syön toisen keksin. Syön kaikki keksit.” Se painui mieleen, koska tilanne on enemmän kuin tuttu. Jos minulla on (paljon) herkkuja, en osaa ajatella, että yksi rivi suklaata riittäisi aivan hyvin tyydyttämään makeanhimon, ja että jos söisin vain sen yhden rivin, minulla olisi suklaata huomennakin.
Muistan lapsuudesta sadun pupusta nimeltä Punni. Koko satua en muista, mutta tämän tekstin kannalta olennaisen kuitenkin. Punni oli lihava pupu, joka piti porkkanoista. Koska Punni oli lihava, sitä käskettiin syömään vain ”ensimmäinen pieni”. Punni oli kuitenkin porkkanoidensa kanssa samanlainen kuin minä suklaan kanssa, ja niinpä Punni sanoi vielä kuudettatoista porkkanaa aloittaessaan, että tämä on se ”ensimmäinen pieni”.
Sitäkin voisi tietysti miettiä, että minkälainen aikuinen kasvaa lapsesta, joka on aina pitänyt itseään lihavana ja joka kuulee saduissakin, miten lihavuus on pahasta. Voi olla, että saan kehotuksen ottaa asiat vähän vähemmän vakavasti, mutta kirjoitan ja lähetän tämän tekstin nyt silläkin uhalla.
(Olen muuten tässä tekstiä kirjoittaessani napostellut juureslastuja, joissa on mm. sitä porkkanaa. Kivaa vaihtelua sipseille.)
Ärsyttäviä sanoja
Minä puhun asioista mielelläni niiden oikeilla nimillä. Itsestäni käytän sanaa ”lihava”, en siis ”pullukka”, ”pyöreä”, ”tukeva” tai muutakaan sellaista. Unelmoin maailmasta, jossa ”lihava” on neutraali ihmisen ulkonäköä kuvaava sana, aivan kuten ”pitkä” tai ”tummatukkainen”.
Vielä emme kuitenkaan elä sellaisessa maailmassa, vaan törmäämme jatkuvasti kiertoilmaisuihin. Puhutaan ”isoista tytöistä” tai ”suuremmoisista naisista”. Ärsyttävin kiertoilmaisu, johon olen törmännyt, on kuitenkin ”oikea nainen”. Ihan niin kuin laihemmat ja ”vähemmän muodokkaat” eivät olisi yhtä lailla oikeita naisia.
Jokainen määritelköön itsensä minun puolestani aivan miten haluaa, mutta kun suon muille tämän vapauden, toivon myös, että se suotaisiin minulle. Antakaa siis minun sanoa itseäni lihavaksi. Monesti tätä sanaa käyttäessäni minulle sanotaan, että ei, älä sano itsestäsi noin rumasti, tai että ethän sinä nyt niin lihava ole. Selitän sitten, että ei, en tarkoita tällä kehoani kuvaavalla sanalla pahaa, ja että kyllä, minä olen niin lihava (kuten edellisessä tekstissäni kerroin).
Muita ihmisiä en toki menisi sanomaan lihaviksi, jos en tiedä, miten he sanaan reagoivat. Sanoilla on valtaa. Muistan hyvin ajan, jona lihavuuskommentit saivat pilattua vähintään päiväni ja usein useampiakin päiviä. Siitä ajasta ei loppujen lopuksi ole edes kovin kauaa. En vieläkään ole aina ja täysin sinut itseni ja lihavuuteni kanssa (kukapa olisi!), mutta edistystä on tapahtunut paljon.
Kyse on tavallaan siitä, että otan itse käyttöön ne sanat, joilla minua on loukattu. Otan ne käyttöön, en ehkä ylpeyden, mutta ainakin hyväksymisen kautta. Kyllä, minä olen lihava. Ei, se ei tarkoita, että olisin huonompi kuin minua laihemmat ihmiset. Lihavuus on vain yksi lukuisista ominaisuuksistani, se ei määritä minun arvoan ihmisenä yhtään sen enempää kuin pituuteni tai silmieni väri.
Oikein tosi lihava 