Monthly Archives: heinäkuu 2013
Pikainen TV-vinkki
Katsokaapa huviksenne Areenasta Prisma-dokumentti ”Kemikaalitko meitä lihottavat?” Ohjelma on katsottavissa viikon ajan.
Lisää ihmeruokaa
Totesin, että tiedän superfoodeista häviävän vähän, ja ajattelin, että tässä olisi oiva aihealue, jonka suhteen voisin itseäni sivistää. Hakusanalla ”superfoodit” löytyikin sitten vaikka mitä, eli aihe taitaa olla aika trendikäs.
Mikä sitten tekee superfoodista superfoodin? Jaakko Halmetoja vastaa sivustolla www.superfoodit.com näin:
Superfoodit ovat luonnonmukaisesti tuotettuja ruoka-aineita, joilla on uniikkeja ominaisuuksia ja jotka tarjoavat usein jopa terapeuttisia vaikutuksia terveyteemme. […] Tämän päivän tieteellinen tutkimus taas osoittaa eri superfoodien sisältämät valtavat ravinnepitoisuudet ja harvinaiset ainesosat.
[…] Nämä ruoka-aineet rasittavat kehoamme mahdollisimman vähän ja tarjoavat elimistöllemme mahdollisimman paljon ravinteita, mahdollisimman tiiviissä muodossa.
Minulle superfood sanana tuo mieleen lähinnä goji-marjat, kaakaonibsit (joista en vielä ole ihan varma, että mitä ne oikeasti ovat) ja muut eksoottisilta ja kalleilta kuulostavat tuotteet. Goji-marjoja olen jopa maistanutkin, mutta veikkaan, että sokkotestissä en erottaisi goji-marjaa rusinasta.
Ovatko superfoodit sitten trendi ja villitys? Cocovin Tietoa superfoodeista-sivulla sanotaan ei.
Vaikka superruokien ympärille linkitetäänkin paljon trendikkyyttä, on hyvä muistaa, että näitä ruokia on käytetty ruokana pidempään kuin juuri mitään muita ruokia tällä pallolla. […] Olemme syöneet margariinia viimeiset parikymmentä vuotta, mutta chia-siemeniä on käytetty ruokana useita tuhansia vuosia. Näitä ruokia ei tule siis sekoittaa “uusiin ja ihmeellisiin valmisteisiin” tai “trendikkäisiin laihdutustuotteisiin”.
Mitä näistä superfoodeista sitten voi valmistaa? Cocovin keittiö -sivun ohjeilla saa aikaan kaikenlaista, mutta ruokaohjeita lukiessani törmään ongelmaan: yksinkertaisetkin ohjeet vaativat monenlaisia superfoodeja. Toisin sanoen alkuun pääseminen on kallista, kun pitää ostaa (esimerkiksi) punajuurimehua ja lucumaa ja ashwagandhaa ja mantelimaitoa ja kookosöljyä ja lesitiiniä ja macaa. (Ei, minulla ei ole aavistustakaan, mitä suurin osa näistä edes on, otin vain esimerkin vuoksi ensimmäisen reseptin ja listasin sen ainekset banaania lukuun ottamatta Sen minä sentään tunnistan.)
Alkuun pääsee onneksi yksinkertaisemminkin. Jarkko Halmetoja opastaa:
Superfoodien käyttömukavuus ja helppous on monelle suurin syy niiden suosimiseen. Kuivatut marjat, pähkinät tai vaikkapa kaakaopavut on helppo syödä sellaisenaan, ilman erillistä ruoan valmistamista tai varsinaista reseptiä. […] Mahdollisimman suuri määrä herkullisia ravinteita, pakattuna mahdollisimman pieneen massaan kuulostaa monen korvaan optimaaliselta ravinnolta.
Kuulostaa siltä, että näistä voisi olla eväiksi, jos työpaikan vegaaniruokatarjonta ei ota parantuakseen. Voisi melkein kokeilla.
Vegaanihämmennystä
Ilmoittauduin vähän aikaa sitten leirille ja mainitsin tietysti olevani vegaani, jotta saisin leirillä ihan oikein ruokaakin. Heti kohta sain leirin järjestäjiltä postia, jossa kysyttiin, ovatko he ymmärtäneet vegaaniruokavalion oikein ja noudatanko sitä kirjaimellisesti. Kyllä, olivat ymmärtäneet, ja kyllä, noudatan vegaaniruokavaliota kirjaimellisesti.
Vastaavan kysymyksen eteen joutuu kohtalaisen usein. Kahviloissa ja ravintoloissa kysytään tuon tuosta, haluanko ”täysin vegaanisen” annoksen/version. Olen miettinyt, johtuisiko tämä siitä, että tuollaisissa paikoissa törmää vegaaneihin aika harvoin, kun taas laktoosittomia tai vähälaktoosisia annoksia pyydetään kai aika usein. ”Melkein laktoositon” voi siis käydä kaupaksi, mutta ”melkein vegaaninen” ei ole verrattavissa siihen.
Ei tietenkään vaadi kovin suurta vaivannäköä vahvistaa kysyttäessä, että kyllä, haluan täysin vegaanisen annoksen. Kysymys kuitenkin panee pohtimaan, onko heillä asiakkaita, joille ”melkein vegaaninen” kelpaa. Itse asiassa satun tuntemaan ihmisen, joka on vegaani — juustoa lukuun ottamatta. En tiedä, käyttääkö hän vegaani-sanaa tilatessaan ruokaa, mutta meidän juustottomien vegaanien puolesta toivon, että hän selittää ruokavalionsa muilla sanoilla.
”Kasvissyöjä” olisi muuten oikein hyvä sana, paitsi että sitä käytetään tarkoittamaan niin erilaisia asioita, että jokainen kasvissyöjä joutuu useimmiten selventämään, mitä he henkilökohtaisesti tarkoittavat, kun sanovat olevansa kasvissyöjiä. Jotkut ovat vegaaneja, toiset syövät kaikkea, paitsi punaista lihaa ja haluavat silti, että heitä sanotaan kasvissyöjiksi.
En tiedä, miksi ihmiset haluavat väen vängällä kutsua itseään kasvissyöjiksi, vaikka olisivat (minun näkökulmastani) kaikkea muuta. Ehkä se on jonkinlaista omantunnon lepyttelyä. Jostain samansuuntaisesta taitaa olla kyse myös silloin, kun ihmiset rupeavat kertomaan, kuinka he syövät lihaa vain harvoin. Ihan niin kuin minä olisin jonkinlainen ruokapoliisi, tai rippipappi, jolle tunnustaa ”lihansyönnin synti”.
Ihmeruokaa
Olen suhtautunut ns. superfoodeihin aika suurella varauksella siitä lähtien, kun kokeilin tehdä itse raakasuklaata valmiista aineksista. Vika on joko pakkauksessa tai minussa, mutta maku oli niin hirveä, ettei ole tehnyt mieli kokeilla uudelleen.
En vieläkään voi ymmärtää, miten suklaasta voi saada aikaiseksi jotain niin pahaa ja päätin, että superfoodit eivät ole minua varten. Nyt olen kuitenkin joutunut mainonnan uhriksi. Vegaani.us-sivulla esiteltiin MSM-jauhe (vaikeammalta nimeltään metyylisulfonyylimetaani) ja se kuulemma auttaa kynsien ja hiusten huonokuntoisuuteen (ja superfoodeille tyypillisesti toki kaikenlaisiin muihinkin asioihin, mutta nuo argumentit olivat ne, jotka ylipuhuivat minut).
Aloitin eilen hyvin varovaisesti teelusikan kärjellisellä, kuten minua neuvottiin, ja tarkoitus olisi nostaa annos vähitellen ensin yhteen ruokalusikalliseen päivässä ja katsoa, mitä tapahtuu. Raportoin kokeilun etenemisestä tänne, jos raportoitavaa tulee. Sen voin ainakin sanoa jo nyt, että maultaan jauhe on suunnilleen yhtä pahaa kuin pellavansiemenöljy, paitsi että jauheen maun saa suusta helpommin pois.
Tiedä sitten, onko tämä(kin) villitys hömppää, jolla meiltä yksinkertaisilta ihmisiltä nyhdetään rahat pois mahdollisimman tehokkaasti.
Onko sinulla kokemusta superfoodeista? Ovatko ne tehneet sinusta supertyypin vai vain laihduttaneet lompakkoasi?
Tavoitteista ja ”sitten kun” -ajatuksista
Opin tässä hiljattain uuden sanan: tavoitevaate. Jos sana on jollekulle muullekin uusi, se tarkoittaa siis tarkoituksella liian pienikokoisena ostettua vaatetta, johon voi pukeutua sitten, kun on laihtunut, ja jonka olisi tarkoitus motivoida laihduttamisessa.
Minusta ajatus tavoitevaatteista on surullinen. En tietenkään tiedä, mitä ihmisten päässä liikkuu, mutta itse mietin, ovatko tavoitevaatteiden ostajat sitä mieltä, että ansaitsevat nättejä vaatteita vasta, kun ovat laihempia. Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten oma itseni kanssa sinuiksi tuleminen on osaksi sen ansiota, että käytän nykyään vaatteita, jotka näyttävät minusta kivoilta. Sellaisten vaatteiden valitseminen viestittää muille, että välitän itsestäni, mutta ennen kaikkea se on viesti minulle itselleni.
Ylipäänsä tavoitemikätahansa on minusta ikävää. Elämä on nyt, ei kymmenen kilon päässä. Jos näen jossain nätin mekon, joka on minulle liian pieni, etsin itselleni jostain vielä nätimmän mekon, johon mahdun. Jos haluan aloittaa uuden harrastuksen, etsin keinoja aloittaa sen tällaisena kuin nyt olen. Jos haluan tavata ihmisiä, menen paikkoihin, joissa voin tavata ihmisiä ja jos näitä ihmisiä häiritsee se, että olen lihava, he voivat minun puolestani suksia kuuseen. Jos haluan mennä rannalle bikineissä, niin minähän etsin itselleni sopivat bikinit ja menen.
En väitä, ettei lihavuus toisi joskus mutkia matkaan. Sopivan nätin mekon metsästäminen voi olla aikaavievää. Uuden harrastuksen aloittaminen voi olla haastavaa. Ihmisten tapaaminen voi pelottaa. Rannalle meno bikineissä voi vaatia jotakuta henkiseksi tueksi. Silti minusta on tärkeää pyrkiä tekemään asioita, joita itse kukin haluaa tehdä. On tärkeää pyrkiä tekemään niitä nyt.
Fucking Åmål -elokuvassa päähenkilö sanoi: ”Mä haluan olla onnellinen nyt enkä 25 vuoden päästä”. Minä jaan tämän ajatuksen. Me ansaitsemme hyviä asioita nyt ja ilman, että odotamme jotain virstanpylvästä.
PS. Blogia on tähän päivään mennessä katseltu yli 5 000 kertaa. Kiitos!
Syömisestä ja selittelystä
Olin tässä eräänä päivänä saunomassa ja grillaamassa. Olin syönyt päivän aikana aika huonosti ja minulla oli nälkä. Kun söimme, huomasin syöväni nopeammin ja enemmän kuin muut ja tämä käynnisti minussa välittömästi puolustelu- ja selittelyryöpyn. ”Töissä oli huonot ruoat.” ”En ole tänään ehtinyt syödä kunnolla.” Ja viimeisenä se kuuluisa: ”jos kukaan muu ei tuota syö, niin minä syön, ettei mene hukkaan.”
Ihan niin kuin olisin jollekulle tilivelvollinen jokaisesta suupalastani. Tykkään syödä ja ruoka on hyvää (ainakin useimmiten). Päässä kummittelevat aikaa sitten sanotut asiat, lähinnä nämä ”mitä vain sille antaa, niin aina se syö” -jutut, jotka herättävät minussa tunteen siitä, että tapani syödä on vääränlainen.
Tykkään syödä ja ruoka on hyvää. ”Julkisesti syöminen” on aikoinaan ollut todella vaikeaa, ja vieläkin se aiheuttaa toisinaan ongelmia. Soluasunnossa asumiseni alkuaikoina en voinut mennä keittiöön, kun kämppis oli kotona. Hänhän olisi voinut nähdä, että minä syön. Olin jo silloin saanut kuulla paljon siitä, mitä ja miten minun pitäisi syödä, tai pikemminkin mitä ja miten minun pitäisi olla syömättä, jotta laihtuisin ja jotta minusta tulisi muutenkin parempi ihminen.
Kun syön omassa rauhassani, syöminen on paljon mutkattomampaa kuin syödessäni julkisesti. Jokin, epäilemättä aiempiin kommentointeihin liittyvä, nostaa julkisesti syödessä pintaan ajatuksia siitä, että minun pitäisi syödä jotenkin eri tavalla kuin todellisuudessa syön. Todellisuudessa syön usein nopeasti ja paljon, sillä ruoka on hyvää ja tykkään syödä.
Ei kai syömisestä tykkäämisessä sinänsä ole mitään väärää. Jotkut harrastavat viinejä, jotkut juustoja, jotkut gourmet-ruokaa. Riittäähän näitä. Jotenkin vain tuntuu, että syömisen ”korkeakulttuuri” on erillään ”tavallisesta” syömisestä ja jollain tavalla ”hienompaa”. (Vähän niin kuin on ”hienompaa” tykätä oopperasta kuin jääkiekosta.)
Ajatuksia syömisestä ja postia Zizzille
Olen nyt haudutellut ajatusta intuitiivisesta syömisestä ja siitä, miten parhaiten ja helpoiten toteuttaa sitä käytännössä. Tämä hauduttelu on johtanut mm. seuraaviin ajatuksiin:
- Oikean nälän tunnistaminen ajoissa on vaikeaa. Olen tottunut syömään päiväsaikaan ruoka-aikoihin, oli nälkä tai ei, ja olemaan syömättä päiväsaikaan ruoka-aikojen ulkopuolella, olin kylläinen tai en. (Iltasyöminen onkin sitten ihan oma lukunsa.)
- ”Nälkäaikani” ja ruoka-aikani eivät ole samaan aikaan. Tätä voisi varmaan auttaa eväillä ja välipaloilla. (Työpaikan vegaaniruoka ei myöskään ole kovin kummoista, joten eväät ovat senkin takia hyvä ajatus.)
- Nälän tunne saapuu hiipuen, ja kun tunnistan sen, nälkä on jo niin voimakas, että haluan syödä, syödä ja syödä. En tiedä, miten voisin oppia tunnistamaan nälän, kun se ei vielä ole Stadionin tornin kokoinen.
Asiasta toiseen: Päädyin loppujen lopuksi lähettämään Zizzille seuraavanlaisen viestin Pettymys-tekstin johdantona:
Hei!
Olen lihava nainen, joka on kovin tykästynyt vaatteisiinne ja siihen, että korostatte sitä, miten lihavillakin pitää olla oikeus näyttää hyviltä ja pukeutua nätisti. Eilisessä uutiskirjeessä kerrotusta kampanjastanne en kuitenkaan oikein pidä, sillä koen sen lyttäävän vähemmän lihavia ihmisiä.
Ymmärrän kyllä, että suurin osa asiakkaistanne ja uutiskirjeenne tilaajista on nimenomaan meitä lihavia, mutta aivan samalla tavoin, kuin lihavia ei pitäisi väheksyä heidän kehonsa koon ja muodon takia, vähemmän lihavia ei myöskään pitäisi väheksyä heidän kehonsa koon ja muodon takia, kuten kampanjanne tuntuu minusta tekevän.
Pidän lihavuusteemaista blogia, johon avauduin aiheesta ja haluan lähettää kirjoittamani tekstin myös teille, sillä kaikenlainen lyttääminen on minusta ongelmallista ja ikävää, eikä kuvasta ollenkaan sitä iloista ja positiivista asennetta, jonka yhdistän ketjuunne ja sen toimintaan.
Parhain terveisin,
[Nimeni] (alias Tosi Lihava)
Katsotaan, tuleeko vastausta.
Pettymys
Sähköpostiin pamahti tänään Zizzin uutiskirje, josta seurasin linkkiä sivulle, jossa sanotaan näin:
OSALLISTU KESKUSTELUUN ZIZZIN ISKULAUSEESTA: ”SEXY IS CURVY”
Zizzin uusi syyskampanjalla halutaan tehdä selväksi, että seksikkyys ja kurvikkuus liittyvät yhteen.
Olen pettynyt, kuten ehkä otsikostakin voi päätellä. Olen varmaan ennenkin avautunut näistä ”real women have curves” -iskulauseista, mutta teen sen uudelleen, sillä minusta ei pitäisi lähteä siihen, että määritellään jokin muotti, olkoon se mikä tahansa, johon ”oikeiden naisten” (tai miksei ”oikeiden miestenkin”) tulee mahtua ollakseen hyvännäköisiä/viehättäviä/haluttavia/jne. Yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä ja sitä rataa, eikä varmasti ole vartaloa, joka olisi jokaisen mielestä upeuden multihuipennus.
On aivan eri asia ottaa mainoslauseeksi ”Sexy is curvy”, kuin jos sanajärjestys olisi ”Curvy is sexy”. Kurvit voivat olla seksikkäitä, mutta seksikäs voi olla myös ilman kurveja. Muutenkin minusta on vastenmielistä, kun kurvikkaiden ja vähemmän kurvikkaiden välille yritetään tehdä vastakkainasettelua, ihan niin kuin minusta tuppaa olemaan vastenmielistä, kun mitä tahansa ryhmää kehutaan vertaamalla sitä toiseen ryhmään ja antamalla ymmärtää, että tämä toisen ryhmän on pakko olla huonompi, jotta ensimmäinen ryhmä voisi olla hyvä. (Tulikohan kirjoitettua tarpeeksi sekavasti…)
On myös ongelmallista, että Zizzi olettaa kaikkien uutiskirjeensä lukijoiden haluavan olla seksikkäitä. Itse en muista, milloin olen viimeksi miettinyt omaa (epä?)seksikkyyttäni. Minusta on kiva pukeutua silmääni miellyttäviin vaatteisiin, mutta tyyliäni ei kyllä mitenkään voi luonnehtia seksikkääksi, ei edes silloin, kun pukeudun Zizziltä ostamiini vaatteisiin. Toki seksikkyyttäkin on monenlaista ja on hienoa, että myös lihavat voivat halutessaan laittautua ja olla seksikkäitä heille itselleen sopivilla tavoilla.
En tiedä, onko minun ongelmatutkani vähän liian herkkä, kun yksi mainos käynnistää minussa tällaisen avautumisreaktion. Halusin vain kirjoittaa nämä ajatukset ulos päästäni ja ilmaista pettymystäni ja turhautumistani tavalla, joka on edes vähän rakentavampi kuin pään hakkaaminen seinään.
PS. Olisin laittanut tämän tekstin sähköpostina Zizzille, mutten löytänyt heidän kotisivuiltaan osoitetta, johon voisi lähettää suomenkielistä sähköpostia.
Pari artikkelia laihtumisesta ja kunnon kohentamisesta
Olen viime aikoina käynyt (ja seurannut vierestä) keskusteluja painonpudotuksen ja kunnon kohentamisen suhteesta toisiinsa (miettien siis kulkevatko ne käsi kädessä vai voiko olla toista ilman toista). Tiede-lehden artikkelissa Lopeta laihduttaminen sanotaan kunnon kohenemisesta/kohentamisesta mm. seuraavaa:
Edestakaisin jojoileva ikuislaihduttaja voisikin tänä vuonna tehdä paremman päätöksen kuin aloittaa uuden laihdutuskuurin: lopettaa laihduttamisen, keskittyä syömään terveellisesti ja harrastaa liikuntaa.
– Melko roimastikin lihavien kohdalla on todettu, että jos onnistutaan muuttamaan ruokatottumuksia ja lisäämään liikuntaa, terveys paranee erittäin paljon, vaikka paino ei muutu, sanoo Fogelholm, joka nykyisin johtaa Suomen Akatemian terveyden tutkimuksen yksikköä.
Kuulostaa minusta järkeenkäyvältä, siis tämä että terveelliset elämäntavat yleisesti ottaen tuottavat parempaa terveyttä. Mutta miten näitä terveempiä elämäntapoja voisi opetella ja ottaa osaksi arkea? Tähän Google löytää vastauksen Kauneus & Terveys lehden artikkelista Lopeta laihdutus ja laihdu. Siinä kirjoitetaan intuitiivisesta syömisestä:
Intuitiivinen dieetti on ratkaisu ikuisiin dieetteihin kyllästyneille, sillä se hylkää ne kaikki. Kiellot ja rajoitukset unohdetaan. Niiden ja loputtoman kieltäytymisen sijaan ruokaan ja syömiseen opetellaan suhtautumaan myönteisesti. Saa syödä, saa nauttia.
Järkeenkäypää edelleen.
Miksen sitten jo pane toimeksi? Siihen on pari (huonoa) syytä. Järkevän ateriarytmin ylläpito on minulle melkoinen haaste. Osittain tämä johtuu siitä, että olen tottunut oppimaan asioita nopeasti ja turhaudun, jos näin ei tapahdu. Asiat pitää kuitenkin panna oikeisiin mittasuhteisiin: jos suhteeni ruokaan on ollut vääristynyt vuosikausia, niin uusia tapoja ei opi viikossa tai kahdessa.
Toinen haaste on Kauneuden & Terveyden artikkelin listan viimeinen kohta: ”liiku mielihyvällä.” En ole löytänyt omaa lajiani, en omaa tapaani harrastaa liikuntaa ilman ahdistumista (ehkä sellaista ei olekaan?). Vinkkejä ”lempeistä” liikuntamuodoista otetaan vastaan suurella kiitollisuudella. (Jooga on kokeiltu, se ei sopinut.)
PS: Sadas teksti on jo lähellä. Tahtoisin tehdä sen kunniaksi jotain erityistä, mutta pää lyö tyhjää. Ehdotukset ovat tervetulleita.
Oikein tosi lihava 