Blogiarkistot

Sosiaalisia tilanteita ja lihavia ajatuksia

Jos minun pitäisi kuvailla itseäni (ja nyt ilmeisesti pitää), sanoisin olevani ihmisenä kohtalaisen sosiaalinen. Introvertti–ekstrovertti-janalla asetun melko lailla keskelle, aavistuksen enemmän ekstrovertin suuntaan. Elämässäni on erinäisiä ongelmia, jotka vaikeuttavat toimimistani sosiaalisissa tilanteissa, mutta enimmäkseen viihdyn ihmisten parissa.

Minun täytyy tässä tunnustaa, että jaan sosiaaliset tilanteet mielessäni kahteen ryhmään: niihin, joissa olen ainoa lihava / selkeästi lihavin, ja niihin, joissa on muitakin lihavia. Ei liene yllätys, että jälkimmäisissä tunnen oloni kotoisammaksi. Tilanteissa, joissa olen selkeästi lihavin, tunnen usein painetta olla ikään kuin lihavuuden hyväntahdonlähettiläs. Jotten pilaisi tunnelmaa, minun pitää olla vähintäänkin leppoisa lihava, mahdollisesti jopa koominen läski. Henkilökohtaisesti en haluaisi vahvistaa lihavuuteen liitettyjä stereotypioita, mutta tavallisimmissa sosiaalisissa tilanteissa en koe asianmukaiseksi puhua suutani puhtaaksi. Jos minut on esimerkiksi kutsuttu rippijuhliin, ei mielestäni ole kohteliasta käydä valistamaan ihmisiä, jotka sattuvat sanomaan jotain typerää. (Sen sijaan avaudun sitten mm. tässä blogissa.)

Mitä stereotypioita sitten haluaisin vastustaa? Eniten sitä, miten minusta tuntuu, että lihavien ihmisten oletetaan ajattelevan päivät pitkät kolmea asiaa:

  1. Olen lihava, olen lihava, olen lihava ja minun pitäisi aloittaa laihdutuskuuri.
  2. Voi hyvänen aika, tuolla on joku vielä minuakin lihavampi! Huraa! Onneksi en ole tuossa kunnossa.
  3. On nälkä, missä on lähin Mäkkäri?

Tässä olettamuksessa ei tietenkään ole mitään järkeä. Ajatukset saattavat kulkea noita ratoja (luultavasti silloinkin tuota Mäkkäriä lukuun ottamatta), jos on lihonut paljon ja nopeasti, sillä silloin on ikään kuin virittäytynyt tarkkailemaan itseään ja muita. Koin samansuuntaisen kokemuksen, kun aloin käyttää silmälaseja. Yhtäkkiä maailma oli täynnä silmälasipäisiä ihmisiä. Nykyään en (tietenkään) enää ajattele, että voi, olenkohan minä nyt kummallisen näköinen, kun minulla on nämä lasit. Olen sekä silmälasipäinen että lihava, ne ovat osa arkiminua.

 

Mutta oikein tosi hyvää juhannusta kaikille, älkää hukkuko!

Laihtumista ja ahmimista

Tapasin tällä viikolla ystävän, jota en ollut nähnyt kuukausiin. En meinannut tunnistaa häntä. Sitten viime näkemän hän oli laihtunut lähes kolmanneksen painostaan. Ystävä vaikutti hurjan tyyytyväiseltä painonsa putoamiseen ja kertoi, millä tavoin hän nykyään seurasi painoaan ja syömisiään. Omien syömistapojeni ollessa mitä ne ovat, en osaa arvioida, missä terveiden elämäntapojen ja epäterveen kyttäämisen raja menee. Tämän ystävän tuntien en kuitenkaan olisi kovin huolissani.

Jokin kohtaamisessa herätti Leppoisan Lihavan ja Koomisen Läskin unestaan. Huomasin jälleen heittäväni vähättelevää läppää omasta kehostani, omasta painostani ja omista elämäntavoistani. Huomasin jälleen ajattelevani, että ystävän täytyy olla ihmisenä minua parempi, koska hän laihtuu/laihduttaa ja minä en. Huomasin jälleen myös ahdistuvani, koska tilanne toi mieleen vastaavanlaisia tilanteita, joissa minua oli verrattu johonkuhun lihavaan ihmiseen, joka oli saanut laihdutettua. En toki usko, että ystävällä oli tällaisia taka-ajatuksia, pikemminkin uskon, että nämä ajatukset kumpuavat omasta epävarmuudestani.

Noista kolmesta huomaamisesta minua mietityttävin on tuo viimeinen. Jos tunnesyöjä ahdistuu, niin miten hän käsittele/pakenee ahdistusta? Syömällä tietenkin. Ja mitä jos ahdistuksen lähteenä on oma lihavuus? Jätän tämän lukijan pääteltäväksi. Tunnesyöjän laulu voisi mennä Juicea mukaillen vaikka näin: ”Mä ilooni ahmin, mä suruuni ahmin, mä ahmin, ja joskus muuten vaan.” (Itse en ole viime aikoina juurikaan varsinaisesti ahminut, ainakaan omien määritelmieni mukaan. Minun sanastossani ahmiminen on sellaista syömistä, josta tulee fyysisesti ylitäysi olo ja josta tuntee syyllisyyttä. Ahmimisen sijaan syön kohtuullisia määriä, mutta syön usein. Enkä varsinaisesti ole jaksanut panostaa ruoan terveellisyyteen. Ja mikäköhän minua nyt vaivaa, kun tunnen tarvetta ripittäytyä teille syömisistäni? En taida olla vieläkään kokonaan ”toipunut” kohtaamisesta.)

Vaikka kohtaaminen ystävän kanssa toi mukanaan ahdistusta, se oli kokemuksena tärkeä. Kun tuollaisia tilanteita tulee eteen ja kun vähitellen opin, etteivät kaikki maailman ihmiset ole olemassa vain, jotta he voisivat lytätä minut lihavuuteni takia, opin vähitellen myös olemaan sinut itseni kanssa erilaisissa tilanteissa. Kiloineni kaikkineni.

Sellainen

Jokaisessa työpaikassa tuntuu olevan vähintään yksi Sellainen. Tämä Sellainen on useimmiten keski-ikäinen tai sitä vanhempi, yleensä miespuolinen ihminen, jonka mielestä työtovereiden vartaloita on aiheellista kommentoida päin kasvoja ja selän takana ja miettimättä ollenkaan, miltä kommentointi kohteesta tuntuu.

Tänään kohtasin uuden työpaikkani Sellaisen tupakkapaikalla. Hän istui minua vastapäätä, sytytti tupakkansa, katsoi minua ja kysyi: ”Oletko sinä mielestäsi lihava?”

Vastasin luonnollisesti, että olen, jolloin hän totesi: ”Sen olet näköinenkin.”

Siis mitä? Näytän siltä, että olen mielestäni lihava? Vai näytän lihavalta? Mitä järkeä tuollaisessa kysymyksessä on, kun kukaan paikallaolija ei voi olla huomaamatta, että kyllä, minä olen lihava?

Hetken päästä Sellainen sanoi, ettei tarkoittanut loukata ja toivoi, etten loukkaantuisi hänen sanoistaan. En loukkaantunut, mutta tiedän monia ihmisiä, joita tuollainen tarkasteltavaksi ottaminen loukkaisi syvästi. Ja jos Sellaisella olisi vähänkään tunneälyä, hän ymmärtäisi itsekin, ettei tuollainen kommentointi ole asiallista.

Olen miettinyt, miten tuollaisissa tilanteissa pitäisi toimia. Pitääkö minun olla se Leppoisa Lihava ja Koominen Läski, jolle saa sanoa vaikka mitä törkeyksiä ja joka vain nyökkäilee, että kyllä, elän pullalla ja sipseillä, ja juon janooni rypsiöljyä ja enkö olekin lihava, groteski suorastaan? Vai pitääkö minun olla Valistaja, joka selittää, että lihavuuden ja terveyden väliin ei voi asettaa yhtäsuuruusmerkkiä ja ettei kehojen kommentointi ole kohteliasta? Vai pitäisikö minun olla jotain ihan muuta?

Onnekseni tupakkapaikalla oli meidän lisäksemme yksi ihminen, joka tunsi Sellaisen paremmin ja sanoi tälle suoraan, että noin ei saa sanoa. Tämä kolmas ihminen pyysi minulta vielä anteeksi Sellaisen puolesta tämän lähdettyä ja sanoi, että Sellainen nyt on sellainen. Tuntui todella hyvältä huomata, että joku on minun puolellani ja ajattelee, miltä minusta tuntuu.

”Läski ei käy, paitsi koominen läski”

Otsikko on Samuli Putron kappaleesta Kansikuvapoika. Olen miettinyt tätä säettä paljon. Minkälaista on ”koominen läski”? Liittyykö se leppoisiin lihaviin? Liittyykö se omasta lihavuudesta vitsailuun? Mihin se liittyy, mitä se on? En ymmärrä.

Ovatko lihavat vartalot noin yleisesti ottaen jotenkin koomisempia kuin laihemmat vartalot? Tai oikeastaan ”koominen” on väärä sana, ”naurunalainen” ja ”pilkattava” ovat varmaan osuvampia. On melkein kuin lihavat olisivat vähemmän ihmisiä kuin laihat, tai ainakin minulle tulee tällainen mielikuva, koska netissä kiertävissä huumorikuvissa näkyy usein eläimiä ja kohtalaisen usein lihavia ihmisiä, kun taas laihempia ihmsiä näkyy harvemmin. (Esimerkkinä olkoon vaikka tämä Facebookissa kiertänyt kuva, jonka ilmeisesti on tarkoitus olla hauska.)

Lisäksi mietin seuraavaa: Nyt, kun joku ilmeisesti lukeekin tätä, ajattelin heittää pallon hetkeksi teille lukijoille. Kysynkin siis, onko jollakulla tätä lukevalla mielessä aihetta, johon toivoisit minun paneutuvan ja jota toivoisit minun penkovan pintaa syvemmältä. Kaikki ehdotukset ovat tervetulleita.