Älä laihduta, paitsi jos et mahdu muottiin

Huomenna 6.5. vietetään kansallista Älä laihduta -päivää (International No Diet Day). Minulla oli aikomus kirjoittaa tällä viikolla ajatuksiani aiheesta ja tehdä listaa eri paikkakuntien tapahtumista. En kuitenkaan tee listaa, sillä tieto tapahtumista on tehty minun jaksamiskyvylleni turhan hankalaksi löytää. Suosittelen siis ihan vain googlaamaan hakusanoilla ”älä laihduta” ja asuinpaikkasi nimi. Voi olla, että löydät jotain, voi olla, että et. Tapahtumaan liittyvistä ajatuksistani olen kirjoittanut aiemminkin, joten tällä kertaa keskityn nimenomaan siihen, mitä tämänvuotisesta tapahtumasta tiedän. (Yllä mainitusta syystä se ei ole kovin paljoa.)

Se vähä, mitä tiedän Älä laihduta -päivän puitteissa järjestettävistä tapahtumista, on mielestäni aika sekavaa. Erityisenä esimerkkinä haluan ottaa tähän Helsingissä järjestettävät Älä mahdu muottiin -kuvaukset. Facebook-tapahtuman kansikuvassa on alastomia ihmisiä, jotka poseeraavat mallinuken torso edessään. Kaikki kuvattavat ovat sen verran kapeita, ettei mitään kriittistä näy torson takaa. Kuvissa siis on nimenomaan ihmisiä, jotka mahtuvat muottiin — tai siis tässä tapauksessa muotin taakse. Kuvissa ei ole ketään, kenet luokittelisin varsinaisesti lihavaksi. Eri muotoisia ihmisiä kuvissa toki on, mutta kun vertaa kuvien ihmisiä vaikka siihen ihmisten kokojen kirjoon, jonka näen kaupungilla päivittäin, minun on vaikea pitää tapahtuman mainosta (tai oikeastaan edes sen ideaa) onnistuneena.

Muutenkin mietin, kenelle Älä laihduta -päivä on nykymuodossaan varsinaisesti suunnattu ja kellä on oikeus viettää sitä. Tietääkseni päivä on alkujaan suunnattu ennen kaikkea anoreksiasta kärsiville ja toipuville, mikä näkyy yhä mm. siinä, että suurin osa tapahtumista on Syömishäiriöliiton järjestämiä. Mielestäni päivän sanoma on kuitenkin tärkeä myös (ja ehkä jopa eritoten) lihaville ihmisille. Juuri he ovat niitä, joita ympäristö, perheenjäsenistä terveydenhuollon ammattilaisiin, painostaa laihtumaan, usein hinnalla millä hyvänsä ja toisinaan jopa terveyden kustannuksella. Olisi ihanaa, jos olisi edes yksi päivä vuodesta, jolloin voisin luottaa siihen, että kaikkia valintojani ei arvotettaisi sen mukaan, tekevätkö ne minusta oletettavasti tämänhetkistä lihavamman vai laihemman. Yksi päivä, jona saisin olla oma itseni juuri sen kokoisena kuin olen, ilman, että joutuisin ottamaan vastaan kritiikkiä ja niitä samoja ”hyviä neuvoja”, joita olen saanut kuulla jo vuosikaudet.

Joku vähemmän lihava voi ajatella, ettei minun pitäisi yrittää ”omia” Älä laihduta -päivää ja valjastaa sitä omiin tarkoituksiini. Näiltä ihmisiltä haluan kysyä seuraavaa: ”Montako ennen kaikkea lihaville sunnattua päivää, tapahtumaa tai paikkaa osaat nimetä?”

 

Lisätty 6.5. 20:30: Katsoin tapahtuman Facessa julkaisemia kuvia, niissä oli enemmän moninaisuutta kuin odotin. Hyvä tietysti näin.

Paremmin voiminen

Sain tänään (taas) sähköpostiini erään kirjakaupan mainoksen otsikolla ”Voisit hyvinkin voida paremmin”. Ja tottahan se on, niin voisin. Jokainen meistä voisi, sillä ”paremmin voiminen” on sen verran epämääräinen käsite, että sen voi vääntää tarkoittamaan oikeastaan mitä tahansa.

Mitä siis on paremmin voiminen esimerkiksi syömisen osalta? Yhdelle se voi tarkoittaa oman henkilökohtaisesti laaditun ateriasuunnitelman säntillistä noudattamista gramman ja kellon tarkkuudella, toiselle rennon sallivaa asennetta ja mahdollisuutta syödä mitä huvittaa milloin huvittaa. Useimmille meistä hyvinvointia edistävä syöminen on varmaan jotain näiden ääripäiden välistä. Itse ainakin tunnen voivani parhaiten, kun jaksan vähän miettiä syömisiäni ja suunnitella jo kaupassa (tai jopa kauppareissua ennen), mitä ostan, jotta voin kotona tehdä itselleni edes jossain määrin vaihtelevaa ruokaa. Hyvinvointia edistävä syöminen ei ole minulle ravinteiden laskemista, mutta olen huomannut, että tietyssä määrin rutiinien mukaan toimiminen estää syömisen muuttumisen kaoottiseksi ja hallitsemattomaksi. Siihen haluan pyrkiä.

Eivätkä huomioitavat asiat suinkaan lopu tuohon. Moni miettii ruokavalintoja tehdessään ruokansa ympäristöystävällisyyttä, eettisyyttä tai muita varsinaiseen ravintosisältöön liittymättömiä asioita. Ja tuo siis vain syömisestä. Mitä on paremmin voiminen, kun puhutaan liikkumisesta, sosiaalisten suhteiden ylläpitämisestä, harrastuksista tai muista elämän osa-alueista? Vaihtoehtoja on monenlaisia ja me ihmiset olemme erilaisia. Tällä yritän sanoa, että henkilökohtaisen paremman voimisen avaimet löytyvät todennäköisemmin omasta pohtimisesta ja vaihtoehtojen kokeilemisesta kuin kirjakaupan hyllyltä. Itselläni paremman voimisen avainten etsintä on (kenties ikuisestikin?) kesken, mutta mielestäni se on ainoa toimintatapa, jossa on mitään järkeä. En väitä, että erilaiset oppaat olisivat hyödyttömiä ja ettei niistä voisi saada mitään itselle toimivaa irti, mutta en myöskään usko niiden olevan oikoteitä minkäänlaiseen onneen.

Jos olet törmännyt johonkin jotakin paremmin voimisen osa-aluetta käsittelevään oppaaseen, joka on mullistanut elämäsi, kuulisin siitä mielelläni.

Velvollisuuksia

Tietokoneeni työpöydällä on muistilappu, jossa lukee ”sirkuslihavat ihmiset eivät löydä vaatteita kirpparilla”, ja toinen, jossa lukee ”voisit hyvin voida paremminkin”. Ensimmäinen lausahdus on Talent Suomessa esiintyneen stand-up koomikon suusta ja toinen on Suomalaisen kirjakaupan mainoksesta. Olen aikoinaan katsonut tarpeelliseksi kirjata lauseet muistiin, jotta voisin myöhemmin kirjoittaa niistä tänne. (Ja ehkä joskus kirjoitankin, mutta en tällä kertaa.)

Kuten aiemmassa postauksessa sanoin, minusta tuntuu silloin tällöin (okei, aika usein), että törmään asiohin, joista minun kuuluisi muodostaa mielipide. Asioihin, joista minun pitäisi ottaa perinpohjaisesti selvää ja joihin minun lihavana ihmisenä pitäisi ottaa kantaa.

Tämä ajatus on osaksi sisäsyntyinen. Olen kiinnostunut asioista, jotka tavalla tai toisella liittyvät lihavuuteen ja kehollisuuteen ja siihen, miten ihmiset ne näkevät. Suurempi osa ajatuksesta kuitenkin johtuu siitä, että minua ympäröivä maailma tuntuu odottavan minulta viiltävää analyysia, jonka avulla ja kautta perustelen muille ihmisille sen radikaalin ajatuksen, että minullakin on oikeus olla olemassa tällaisena kuin olen.

Samaan ilmiöön törmään (ja varmasti monet muutkin törmäävät) myös muilla sellaisilla elämän osa-alueilla, joilla poikkean valtaväestöstä. Kun kerron olevani vegaani, minulta odotetaan laajaa ravitsemustieteen asiantuntemusta (vaikka minua tenttaava sekaani ei kenties osaa nimetä lehmänmaidon lisäksi yhtä ainutta kalsiumin lähdettä tai tiedä tehotuotannon todellisuudesta mitään).

Aina en jaksaisi olla Kärsivällinen Valistaja tai Lihavuuden Hyväntahdonlähettiläs Suomen Kansalle. Välillä vaikka hakkaisi päätään seinään mieluummin kuin alkaisi tuhannetta kertaa vääntää rautalangasta sitä, miten on asioita, jotka jokainen ihminen ansaitsee jo ihan vain siksi, että on olemassa. Tai että henkilön kehon koko ja muoto ei mitenkään vaikuta hänen ihmisarvoonsa. Tai että ihminen voi elää mielestään oikein hyvää elämää, vaikka ei harrastaisi liikuntaa / näyttäisi klassisen kauniilta / täyttäisi jonkun muun asettamia kriteerejä sille, minkälainen elämä on hyvää.

Silloin, kun en jaksa vääntää, tunnen syyllisyyttä. Valtaosa syyllisyydestä kumpuaa siitä, että tunnen tällaisissa kohtaamistilanteissa edustavani kaikkia maailman lihavia ihmisiä (tai vegaaneja tai milloin mitäkin tilanteesta riippuen), mistä johtuen minun pitäisi pyrkiä luomaan hyvä ensivaikutelma ja vakuuttaa keskustelukumppanini siitä, että olen ainakin suhteellisen täysipäinen. Toinen syyllisyyttä tuottava asia on ajatus siitä, että mielestäni asioista pitäisi puhua enemmän, suorempaan ja niiden oikeilla nimillä ja jos minä en tee sitä, niin kuka sitten? Lisäksi tunnen syyllisyyttä siksi, että koen vaikenemalla tekeväni väärin myös itseäni kohtaan. Ajatuksissani minun pitäisi nousta barrikadeille ja julistaa sieltä käsin omaa totuuttani. Toisin sanoen koen itselläni olevan velvollisuuden pitää omia puoliani ja tehdä itse itselleni tilaa (niin konkreettista kuin kuvainnollistakin) maailmassa.

On kuitenkin itsestään selvää, että aina ei voi olla parhaimmillaan ja jaksaa ja pystyä. Tässä suhteessa toivonkin oppivani itseäni kohtaan armollisemmaksi, enhän odota muidenkaan toimivan parhaalla kuviteltavissa olevalla tavalla aina ja kaikissa tilanteissa.

Ajatuksia vaaoista ja kapinoista

Törmäsin Facessa (kai?) linkkiin Ylen Vaakakapinasta. Alaotsikkona on ”Lopeta laihdutus, aloita elämä – mitä ihmettä?!” Kuulostaa hyvältä, eikö vain? Tiedän, että on paljon ihmisiä, joille tämä ajatus tulee ihan puskista. On varmasti paljon ihmisiä, joiden voi jopa olla vaikea hyväksyä ajatusta siitä, että laihduttaminen, varsinkin jojottelu, on terveydelle haitallista.

Jotenkin minulle vain tulee sitä lannistuneempi olo, mitä enemmän tutustun asiaan. Tuntuu, että lihavana ihmisenä minun pitäisi olla tietoinen tällaisista mediassa tapahtuvista asioista ja että minulla pitäisi olla niistä selkeästi muotoiltu ja monin lähtein perusteltu mielipide. Ilman tätä ajatusta mielipiteeni välttämättömyydestä antaisin varmaan koko vaakakapinan olla, niin kuin tein Jennylle ja läskimyytinmurtajille aikoinaan. Tällä hetkellä, tässä ja nyt, minusta kuitenkin tuntuu vahvasti siltä, että juuri minä olen niitä ihmisiä, joiden kuuluu muodostaa tästä mielipide. Tässä kampanjassa puhutaan minusta. Tässä kampanjassa puhutaan meistä. Lihavista ihmisistä, joiden elämän suurin tavoite ei ole laihtuminen, jotka viihtyvät kehoissaan enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi, ja joista tuntuu usein siltä kuin he hakkaisivat päätä seinään, sillä heidän tietonsa ja mielipiteensä eivät käy yksiin yleisesti hyväksyttyjen ajatusten ja näkemysten kanssa, mitä kehoihin ja niiden erilaisuuteen tulee.

Alkaa väkisinkin käydä mielenterveyden päälle, kun luulee, että nyt oikeasti on tulossa jotain erilaista, mutta se onkin sitä ainaista samaa vähän eri näkökulmasta. Minulle on ihan yksi ja sama, puhutaanko laihduttamisesta, remontista vai elämänmuutoksesta, kyse on aina samasta asiasta: Syökää terveellisesti, liikkukaa, ”pitäkää itsestänne huolta”, ja jos te teette kaiken tämän, me hyväksymme teidät, sillä te edes yritätte. (Jos termeillä laihduttaminen, remontti ja elämänmuutos on jotain eroa, minua saa mielellään oikaista. Tunnustan, etten ole kovin syvällisesti tutustunut aiheeseen.)

Minun ihmisarvoani ei mitata painoindeksillä eikä sillä, montako kertaa viikossa käyn vesijuoksemassa.

Joulutoivotus

Hyvää joulua kaikille teille! Tai mitä sitten vietättekään tai olette viettämättä. Voikaa hyvin.

(Kyllä, yritän ensi vuonna kirjoittaa useammin. Mutta en lupaa mitään, älkää siis pidättäkö hengitystänne.)

Pakosta hyvään

Kuulin hiljattain käsitteestä itsemyötätunto. En ole vielä ehtinyt tutustua asiaan kovin syvällisesti, mutta se, mitä olen antanut itselleni kertoa, on vaikuttanut oikein lupaavalta. Juttelin itsemyötätunnosta erään ihmisen kanssa, joka ainakin ulkoapäin katsottuna vaikuttaa itselleen ihanan armolliselta ja itsestään huolta pitävältä, siis sanalla sanoen itsemyötätuntoiselta.

Eräs käytännön tapa toteuttaa itsemyötätuntoa on kiinnittää huomiota käyttämäänsä kieleen. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, itsemyötätuntoon liittyy se, ettei juuri puhuta pakosta, siis että minun on nyt pakko tehdä näin ja sen jälkeen minun on pakko tehdä noin. Sen sijaan keskittyminen suunnataan siihen, minkälaiset tekemiset ovat itselle hyväksi. Hyvin harvat asiat ovat sellaisia, jotka on ihan ehdottomasti pakko tehdä, mutta on paljon asioita, joiden tekeminen on meille hyväksi. Esimerkkeinä vaikka seuraavat:

  • ”Nyt minun on hyvä levätä.”
  • ”Nyt minun on hyvä syödä.”
  • ”Nyt minun on hyvä lopettaa syöminen.”

Jotenkin tämä, sinänsä pieni asia on ollut minulle ihan käänteentekevä. Voin tehdä arjessani konkreettisia asioita, joilla pidän huolta itsestäni. Tähän asti olen mieltänyt itsestä huolehtimisen itseni kohdalla olevan sitä, että teen ihmisten tyypillisestä arjesta poikkeavia asioita. (”Huolehdin itsestäni käyttämällä minulle määrättyä lääkitystä.” ”Huolehdin itsestäni käymällä tukiryhmissä.”) Nyt koko arki on tulvillaan asioita, jotka ovat minulle hyväksi. Kaiken lisäksi näistä asioista osa on sellaisia, joiden tekeminen ei vaadi juurikaan suunnittelua, ennakointia tai erityisiä voimanponnistuksia.

Toinen merkittävä asia, johon olen itsemyötätuntoon liittyen törmännyt, on se, että itsestään ihan totta saa pitää huolta aivan niin kuin pitäisi huolta jostakusta (muusta ihmisestä), jonka hyvinvoinnista välittää. Itseen kohdistuvat myötätuntoiset teot eivät ole oman itsen korostamista,  vaan kyse on siitä, että antaa itselleen arvon samalla tavalla kuin sen antaa muillekin. Voisi melkein sanoa, että meillä on velvollisuus huolehtia (myös!) itsestämme.

Pikaisesti Inhimillisestä tekijästä

Inhimillisen tekijän viime viikon jakso on katsomisen arvoinen.

Yksi asia minua kuitenkin jäi vaivaamaan. Vaikka puheenvuoroissa sivuttiinkin sitä, ettei ihmisen tarvitse olla fyysisesti hyväkuntoinen ollakseen ihmisoikeuksien arvoinen, loppumauksi jäi — ainakin minulle — ajatus siitä, että kyllä se pystyvä ja toiminnallinen keho on kuitenkin se, mitä meidän tulisi tavoitella. Ihmisarvon ei pitäisi ikinä olla kiinni siitä, jaksammeko nousta portaat puuskuttamatta vai emme. Myös me huonommin jaksavat lihavat olemme ihmisiä ja meitä tulee kohdella asiallisesti. Me emme ole kesken olevia projekteja (tai ehkä olemme, sillä ei pitäisi olla merkitystä), jotka ovat siirtymässä vähemmän toivotusta tilasta toivotumpaan.

Tämmöinen huudan tuuleen -tyyppinen blogiteksti tällä kertaa.

Läski liikkuu…

… junalla. Kävin kuun alussa toisella paikkakunnalla asuvan ystävän luona. Yleisesti ottaen matkustan todella vähän ja esimerkiksi junassa olin tätä ennen ollut viimeksi vuonna 2008. Siitä on monta vuotta ja myös monta kiloa. Oman koon asteittaisen muuttumisen havaitseminen on vaikeaa, joten voi sanoa, että vaikka (ainakin omasta mielestäni) hahmotan kokoni esimerksiksi arkeeni kuuluviin ihmisiin verrattuna, oman koon hahmottaminen suhteessa muihin asioihin on vaikeampaa. Siksi mietin etukäteen junalla matkustamisessa mahdollisesti eteen tulevia ongelmia; ovatko penkit minulle epämiellyttävän ahtaat, pystynkö käyttämään junan ”perusvessaa”?

Otin ennen matkalle lähtöä yhteyttä VR:n neuvontaan ja sain oikein asiallisia ohjeita ja neuvoja mieltäni askarruttaviin kysymyksiin. Tällä tarinalla on onnellinen loppu, mahduin penkkiin oikein hyvin ja vessassakin selvisin. (Tosin pyrin luultavasti vastedes valitsemaan paikan sellaisesta vaunusta, jossa on inva-WC, sillä asioita ei minusta tarvitse aina tehdä vaikeimman kautta.)

Siltä varalta, että blogin lukijoissa on muita, joille on väliä, missä päin junaa he matkansa taittavat, kerrottakoon, että paikan vapaa valitseminen onnistuu rautatieasemien lippuautomaateilla, ja tietysti myös, jos lipun ostaa vanhanaikaisesti lipunmyyjältä. Itse istun mieluummin käytäväpaikalla kuin ikkunapaikalla, ja (ehkä joustamattomuudestani ja mukautumisvaikeuksistani johtuen) näinkin pienillä asioilla on minulle merkitystä.

 

PS: Olin pitkään haudutellut ajatusta postauksesta, jossa kirjoittaisin selviytymistarinoiden hehkuttamisen ongelmallisuudesta. Kävi kuitenkin niin, että Radikaalia mielenterveyttä -blogin pitäjät ehtivät ensin. Suosittelen linkittämäni postauksen lisäksi blogia muutenkin.

Menneisyyden taakka

Haluaisin kirjoittaa blogiin useammin ja nyt olen yrittänyt keksiä, mitkä asiat hankaloittavat bloggaamistani. Yhden olen jo keksinytkin, ja siitä kirjoitan tänään lyhyesti. Olen selannut blogia jonkin verran inspiraatiota etsiessäni ja törmännyt kirjoituksiin, joita en tässä ja nyt kysyttäessä enää allekirjoittaisi. Todettakoon siis tässä seuraavaa: olen ihmisenä keskeneräinen eivätkä mielipiteeni ole lopullisia totuuksia edes minulle, vaan voin muuttaa mieltäni, kun opin asioista lisää ja tietämykseni syvenee. Ajattelin yrittää palata osaan postauksistani ja päivittää mielipiteeni niissä käsittelemiäni asioita koskien, mutta koko blogia en aio käydä läpi, ainakaan kovin systemaattisesti.

Vaikka mielipiteeni ovat muuttuneet, ”vanhentuneet” tekstit ovat olleet todellisuuttani siinä hetkessä, kun olen ne kirjoittanut ja siksi en halua niitä kokonaan poistaa. Toivon, että suotte minulle keskeneräisyyteni. Yritän itsekin suoda sen itselleni.

Suolakurkku ei ole vihannes

Kuten olen ehkä joskus maininnutkin, sairastan lihavuuteen liittymätöntä sairautta, johon minulla on lääkitys. Käyttämäni lääkityksen takia minun pitää käydä verikokeissa vähintään kerran vuodessa sen varmistamiseksi, että kaikki on kunnossa. Tällä kertaa sain verikoelähetteen lisäksi lähetteen ravitsemusterapeutille. Häneltä sain runsaasti neuvoja ja muutamia kotitehtäviä, sekä uuden ajan elokuun alkupuolelle. Minut punnittiin, mutta olin selin vaakaan, joten en tiedä, paljonko painan. Sen tiedän, että olen painavampi kuin edellisellä käynnilläni muutama vuosi sitten.

Yksi saamistani kotitehtävistä oli pitää kirjaa siitä, miten paljon käytän rahaa ”mielihyväruokiin” (terapeutin käyttämä sanamuoto) ja miten paljon ”täysipainoiseen ruokaan” (myös terapeutin käyttämä sanamuoto). Ilmeisesti minun olisi tältä pohjalta tarkoitus havahtua siihen, että käytän ruokarahoistani kohtuullisen suuren (vaiko peräti kohtuuttoman suuren?) osan mielihyväruokiin.

Yritin ihan tosissani tarkkailla rahankäyttöni jakautumista, mutta jouduin toteamaan, että en osaa. En nimittäin osaa vetää rajaa täysipainoisen ruoan ja mielihyväruoan välille. (Ja totta puhuen minua myös häiritsee kovasti se, että ruokia luokitellaan kiellettyihin ja sallittuihin. Niin pitkälle tämä ravitsemusterapeutin tekemä jaottelu ei mene, mutta ei se minusta myöskään ole kovin kaukana siitä.) Jotkin ruoat ovat helppoja tapauksia — jäätelö ei ole täysipainoista ruokaa ja ruisleipä ei ole mielihyväruokaa. Salaatti on ehkä enemmän täysipainoista ruokaa, mutta onko se sitä yhä, jos lisään salaatinkastiketta ja vegejuustokuutioita? Entäs hedelmät? Onko rypsiöljy mielihyväruokaa, jos siinä uppopaistaa vihiksiä, mutta täysipainoista ruokaa, jos sitä laittaa maltillisesti kokojyväsämpylätaikinaan?

Puhuimme terapeutin kanssa myös Facebookin Sipsikaljavegaaniryhmästä. Itse olen kokenut ryhmän monella tavalla hyväksi, mutta terapeutti suhtautui asiaan nihkeästi. Rivien välistä olin aistivinani (tosin tunnustan, että tässä saatan tehdä ylitulkintoja), että ravitsemusterapeutin mielestä ”tykkään syödä ja ruoka on hyvää” -asenne ei ole hyvä asia. Hän myös kysyi minulta, noudattaisinko vegaaniruokavaliota jopa terveyteni uhalla. Mielestäni kysymyksenasettelu on järjetön. Tiedän, että syömiseni on monella mittarilla mitattuna kaikkea muuta kuin optimaalista. Uskon kuitenkin, että se ei kuin ihmeen kautta tuosta vain korjautuisi, jos ottaisin ruokavaliooni eläinperäisiä elintarvikkeita. Itse asiassa tilanne voisi jopa muuttua huonommaksi, jos minä itse tai joku muu taho ”pakottaisi” minut käyttämään ravinnokseni tuotteita, joiden käyttäminen sotii eettistä vakaumustani vastaan. Myös mielenterveys liittyy kehon terveyteen.