Ristiriitojen ihminen

Olen aloittanut tämän postauksen kirjoittamisen monta kertaa, mutta aina on tullut tunne siitä, että ei, tämän aika ei vielä ole. Tuntuu, että tilanne on kesken ja ajatukseni hakevat vielä muotoaan. Tästä tekstistä tuskin tulee kovin hiottua ja viimeisen päälle kiillotettua, mutta haluan kirjoittaa aiheesta siitä huolimatta nyt, osittain siitä syystä, että tuntuu, etten voi kirjoittaa blogiin mistään muusta, ennen kuin olen kirjoittanut tästä.

Tapahtumaketju alkoi siis viime vuoden huhtikuussa ravitsemusterapeutin vastaanotolla. Olin alun perin hakeutunut ravitsemusterapeutille mm. siksi, että halusin selvittää minua vaivaavan uupumuksen syitä. Perussairauteni takia minun on usein vaikea syödä riittävän monipuolisesti ja ”terveellisesti”, ja tiedän kyllä senkin, että vegaanius vaatii vähän sekaruokavaliota enemmän huomiota. (Ei mielestäni siksi, että vegaanius itsessään olisi sen vaikeampaa kuin sekaruokavaliolla eläminen, vaan esimerkiksi siksi, että vegaaniruokavaliota noudattavan on usein itse etsittävä tieto ruokavalionsa toteuttamisesta, kun taas tasapainoisen sekaruokavalion koostamisesta tietoa on tarjolla paljon.)

Olin siis ravitsemusterapeutin vastaanotolla. Olin ollut aiemmin muutaman kerran saman henkilön juttusilla, ensimmäiset käynnit jokunen vuosi sitten ja viimeisimmät käynnit kuluneen vuoden aikana. Olin pitänyt ruokapäiväkirjoja ja nähnyt varmaan miljoona monistetta, joiden tehtävänä oli (vaihtelevalla menestyksellä) saada minut ymmärtämään, mikä toiminnassani toimi ja mitä siinä pitäisi muuttaa. Kun käynti alkoi olla lopuillaan, ravitsemusterapeutti pani paperit syrjään, katsoi minua ja sanoi: ”Sinun kannattaisi selvittää, voisiko sinulla mahdollisesti olla syömishäiriö.”

Olin hämmentynyt. Joo, tykkään syömisestä, ja joo, ruoka on hyvää. Joskus ruoka on niin hyvää, että syön sitä tarpeettoman paljon (siis fyysiseen ylitäyteyden tunteeseen asti), ja joo, joskus syön tietynlaisia ruokia kun olen ahdistunut, surullinen, iloinen, kärsimätön, väsynyt, tai kun tunnen jotain muuta voimakasta tunnetta.

Mutta syömishäiriö? Minulla? En mielestäni ollut sellainen kuin tapaamani ja tuntemani syömishäiriöiset ihmiset. Kyllä, ajattelen ruokaa ja syömistä paljon, mutta jotkut ajattelevat kalastusta paljon ja puhuvat siitä jatkuvasti, eikä heillä diagnosoida mitään. Heitä pidetään vain harrastukseensa vihkiytyneinä ja ehkä hieman omalaatuisina. Kyllä, mietin paljon lihavuuttani ja sitä, miten se vaikuttaa asioihin, mutta mielestäni näin lihavan on syytäkin miettiä, miten kehon koko vaikuttaa erinäisiin seikkoihin, jotka eivät koske pienikehoisempia. Kuten vaikka sitä, onko paikassa, jonne menen, sen verran leveitä tuoleja, että mahdun niihin mukavasti. Mitä ruumiinkuvaani tulee, siitä ja sen mahdollisesta vääristymisestä on vaikea sanoa mitään objektiivista. Pidän itseäni lihavana, ja niin pitävät kaikki muutkin. Kyse ei siis ole siitä, olenko lihava vai en, vaan korkeintaan siitä, kuinka lihava olen.

Sain ravitsemusterapeutilta mukaan nipun papereita ja tietolehtisiä ja kehoituksen ottaa selvää Syömishäiriöliiton toiminnasta lähiseuduilla. Minä otin selvää. Sain tietää, että meillä päin Sylillä on erilaisia ryhmiä ja ryhmien lisäksi sellaisia tilaisuuksia, joihin kaikki ovat tervetulleita taustastaan riippumatta. Ennen kuin uskaltauduin paikalle, luin kaiken netistä löytämäni tiedon moneen kertaan ja tässä lausunkin kiitoksen myös toiminnasta internetissä tiedottaville tahoille, jotka tekivät fyysisesti paikalle tulemisen kynnyksen loppujen lopuksi varsin matalaksi.

Niinpä minä sitten menin. Tuntui turvalliselta istuskella sohvalla ja juoda teetä (johon sivumennen sanoen sai myös soijamaitoa). Välillä kuuntelin enemmän, välillä puhuin. Olin yllättynyt siitä, miten erilaisia ihmiset olivat, omat stereotypiani olivat vahvat ja paljolti todellisuuden vastaiset. Jo se oli arvokas tieto.

Kuuntelemalla opin myös, ettei ihmisen ulkoisesta olemuksesta useinkaan voi suoraan päätellä, onko hänellä jonkinlaisia ongelmia syömiseen liittyen, ja jos on, miten ne ilmenevät. Kävin kahvihetkissä ja jonkin verran muussakin toiminnassa ja annoin aivojen raksuttaa rauhassa. Tunsin, että minä ymmärsin muita ja vastavuoroisesti tunsin myös tulevani ymmärretyksi. Ei, mahdollinen syömishäiriö ei tarkoittaisi, että lihavuuteni olisi yhtäkkiä jotenkin pahaa ja vääränlaista, ei, tarkoituksenmukaisempien (jotkut käyttäisivät sanaa ”terveempien”) toimintatapojen oppiminen ei muuttaisi radikaalisti sitä, kuka olen, ja ei, jos saisin syömishäiriödiagnoosin, se ei olisi ainoa minua määrittävä asia.

Lyhyesti sanottuna: Sylin toiminnassa tunsin olevani normaali. Se on minulle harvinaista herkkua.

Sylin kautta kuulin myös eräästä terapeuttiopiskelijasta, joka etsi harjoituspotilaita (vai asiakkaiksiko heitä sanotaan, en ole ihan perillä siitä, mikä on asiallista ja korrektia). Aloin käydä hänen luonaan ja joitain solmuja saimme aukikin. Tämän terapian hyödyllisyydellä oli kuitenkin rajansa, sillä terapeutti edusti ratkaisukeskeistä koulukuntaa. Se sopii hyvin ongelmien ratkomiseen tässä ja nyt, mutta sen avulla on vaikea pureutua toimintamalleihin, joiden kehittyminen on vienyt kymmeniä vuosia.

Kävin edelleen Sylin toiminnassa ja sain muutaman lisäkäynnin ravitsemusterapeutille. Jossain vaiheessa ravitsemusterapeutti nosti kädet kuvaannollisesti pystyyn ja sanoi, ettei mielestään ole oikea henkilö minua auttamaan. Hänen mielestään minä tarvitsin apua, jota hänellä ei ole resursseja antaa.

Kuka sitä apua sitten voisi antaa? Sylin väki ei, sillä siellä tarjotaan (vertais)tukea, ei hoitoa. Ravitsemusterapeutti oli luvallani yhteydessä lääkäriini (johon minulla on siis perussairauden takia kontakti) ja he pohtivat asiaa. Erinäisistä syistä hoitoani ei voitu tiivistää tai uudelleenräätälöidä siellä, missä kävin, eikä siellä varsinaisesti ole edes syömishäiriöiden hoidossa tarvittavaa tietotaitoa. Minulle myönnettiin muutaman viikon pätkä tehostettua avohoitoa, jonka puitteissa tapasin psykologia ja lääkäriä, joka hoidon lopuksi vahvisti syömishäiriödiagnoosin tietoihini. (Tätä ennen olin vähän hassussa tilanteessa, sillä teknisesti ottaen olin syömishäiriön hoidossa ilman syömishäiriödiagnoosia.)

Tämä hoitojakso päättyi viime viikolla. Sen aikana saatiin aikaan paljon, mutta paljon on vielä edessä. Nyt odotan tietoa siitä, minkälaista jatkohoitoa minulle tarjotaan.

Mainokset

Älä laihduta, paitsi jos et mahdu muottiin

Huomenna 6.5. vietetään kansallista Älä laihduta -päivää (International No Diet Day). Minulla oli aikomus kirjoittaa tällä viikolla ajatuksiani aiheesta ja tehdä listaa eri paikkakuntien tapahtumista. En kuitenkaan tee listaa, sillä tieto tapahtumista on tehty minun jaksamiskyvylleni turhan hankalaksi löytää. Suosittelen siis ihan vain googlaamaan hakusanoilla ”älä laihduta” ja asuinpaikkasi nimi. Voi olla, että löydät jotain, voi olla, että et. Tapahtumaan liittyvistä ajatuksistani olen kirjoittanut aiemminkin, joten tällä kertaa keskityn nimenomaan siihen, mitä tämänvuotisesta tapahtumasta tiedän. (Yllä mainitusta syystä se ei ole kovin paljoa.)

Se vähä, mitä tiedän Älä laihduta -päivän puitteissa järjestettävistä tapahtumista, on mielestäni aika sekavaa. Erityisenä esimerkkinä haluan ottaa tähän Helsingissä järjestettävät Älä mahdu muottiin -kuvaukset. Facebook-tapahtuman kansikuvassa on alastomia ihmisiä, jotka poseeraavat mallinuken torso edessään. Kaikki kuvattavat ovat sen verran kapeita, ettei mitään kriittistä näy torson takaa. Kuvissa siis on nimenomaan ihmisiä, jotka mahtuvat muottiin — tai siis tässä tapauksessa muotin taakse. Kuvissa ei ole ketään, kenet luokittelisin varsinaisesti lihavaksi. Eri muotoisia ihmisiä kuvissa toki on, mutta kun vertaa kuvien ihmisiä vaikka siihen ihmisten kokojen kirjoon, jonka näen kaupungilla päivittäin, minun on vaikea pitää tapahtuman mainosta (tai oikeastaan edes sen ideaa) onnistuneena.

Muutenkin mietin, kenelle Älä laihduta -päivä on nykymuodossaan varsinaisesti suunnattu ja kellä on oikeus viettää sitä. Tietääkseni päivä on alkujaan suunnattu ennen kaikkea anoreksiasta kärsiville ja toipuville, mikä näkyy yhä mm. siinä, että suurin osa tapahtumista on Syömishäiriöliiton järjestämiä. Mielestäni päivän sanoma on kuitenkin tärkeä myös (ja ehkä jopa eritoten) lihaville ihmisille. Juuri he ovat niitä, joita ympäristö, perheenjäsenistä terveydenhuollon ammattilaisiin, painostaa laihtumaan, usein hinnalla millä hyvänsä ja toisinaan jopa terveyden kustannuksella. Olisi ihanaa, jos olisi edes yksi päivä vuodesta, jolloin voisin luottaa siihen, että kaikkia valintojani ei arvotettaisi sen mukaan, tekevätkö ne minusta oletettavasti tämänhetkistä lihavamman vai laihemman. Yksi päivä, jona saisin olla oma itseni juuri sen kokoisena kuin olen, ilman, että joutuisin ottamaan vastaan kritiikkiä ja niitä samoja ”hyviä neuvoja”, joita olen saanut kuulla jo vuosikaudet.

Joku vähemmän lihava voi ajatella, ettei minun pitäisi yrittää ”omia” Älä laihduta -päivää ja valjastaa sitä omiin tarkoituksiini. Näiltä ihmisiltä haluan kysyä seuraavaa: ”Montako ennen kaikkea lihaville sunnattua päivää, tapahtumaa tai paikkaa osaat nimetä?”

 

Lisätty 6.5. 20:30: Katsoin tapahtuman Facessa julkaisemia kuvia, niissä oli enemmän moninaisuutta kuin odotin. Hyvä tietysti näin.

Paremmin voiminen

Sain tänään (taas) sähköpostiini erään kirjakaupan mainoksen otsikolla ”Voisit hyvinkin voida paremmin”. Ja tottahan se on, niin voisin. Jokainen meistä voisi, sillä ”paremmin voiminen” on sen verran epämääräinen käsite, että sen voi vääntää tarkoittamaan oikeastaan mitä tahansa.

Mitä siis on paremmin voiminen esimerkiksi syömisen osalta? Yhdelle se voi tarkoittaa oman henkilökohtaisesti laaditun ateriasuunnitelman säntillistä noudattamista gramman ja kellon tarkkuudella, toiselle rennon sallivaa asennetta ja mahdollisuutta syödä mitä huvittaa milloin huvittaa. Useimmille meistä hyvinvointia edistävä syöminen on varmaan jotain näiden ääripäiden välistä. Itse ainakin tunnen voivani parhaiten, kun jaksan vähän miettiä syömisiäni ja suunnitella jo kaupassa (tai jopa kauppareissua ennen), mitä ostan, jotta voin kotona tehdä itselleni edes jossain määrin vaihtelevaa ruokaa. Hyvinvointia edistävä syöminen ei ole minulle ravinteiden laskemista, mutta olen huomannut, että tietyssä määrin rutiinien mukaan toimiminen estää syömisen muuttumisen kaoottiseksi ja hallitsemattomaksi. Siihen haluan pyrkiä.

Eivätkä huomioitavat asiat suinkaan lopu tuohon. Moni miettii ruokavalintoja tehdessään ruokansa ympäristöystävällisyyttä, eettisyyttä tai muita varsinaiseen ravintosisältöön liittymättömiä asioita. Ja tuo siis vain syömisestä. Mitä on paremmin voiminen, kun puhutaan liikkumisesta, sosiaalisten suhteiden ylläpitämisestä, harrastuksista tai muista elämän osa-alueista? Vaihtoehtoja on monenlaisia ja me ihmiset olemme erilaisia. Tällä yritän sanoa, että henkilökohtaisen paremman voimisen avaimet löytyvät todennäköisemmin omasta pohtimisesta ja vaihtoehtojen kokeilemisesta kuin kirjakaupan hyllyltä. Itselläni paremman voimisen avainten etsintä on (kenties ikuisestikin?) kesken, mutta mielestäni se on ainoa toimintatapa, jossa on mitään järkeä. En väitä, että erilaiset oppaat olisivat hyödyttömiä ja ettei niistä voisi saada mitään itselle toimivaa irti, mutta en myöskään usko niiden olevan oikoteitä minkäänlaiseen onneen.

Jos olet törmännyt johonkin jotakin paremmin voimisen osa-aluetta käsittelevään oppaaseen, joka on mullistanut elämäsi, kuulisin siitä mielelläni.

Velvollisuuksia

Tietokoneeni työpöydällä on muistilappu, jossa lukee ”sirkuslihavat ihmiset eivät löydä vaatteita kirpparilla”, ja toinen, jossa lukee ”voisit hyvin voida paremminkin”. Ensimmäinen lausahdus on Talent Suomessa esiintyneen stand-up koomikon suusta ja toinen on Suomalaisen kirjakaupan mainoksesta. Olen aikoinaan katsonut tarpeelliseksi kirjata lauseet muistiin, jotta voisin myöhemmin kirjoittaa niistä tänne. (Ja ehkä joskus kirjoitankin, mutta en tällä kertaa.)

Kuten aiemmassa postauksessa sanoin, minusta tuntuu silloin tällöin (okei, aika usein), että törmään asiohin, joista minun kuuluisi muodostaa mielipide. Asioihin, joista minun pitäisi ottaa perinpohjaisesti selvää ja joihin minun lihavana ihmisenä pitäisi ottaa kantaa.

Tämä ajatus on osaksi sisäsyntyinen. Olen kiinnostunut asioista, jotka tavalla tai toisella liittyvät lihavuuteen ja kehollisuuteen ja siihen, miten ihmiset ne näkevät. Suurempi osa ajatuksesta kuitenkin johtuu siitä, että minua ympäröivä maailma tuntuu odottavan minulta viiltävää analyysia, jonka avulla ja kautta perustelen muille ihmisille sen radikaalin ajatuksen, että minullakin on oikeus olla olemassa tällaisena kuin olen.

Samaan ilmiöön törmään (ja varmasti monet muutkin törmäävät) myös muilla sellaisilla elämän osa-alueilla, joilla poikkean valtaväestöstä. Kun kerron olevani vegaani, minulta odotetaan laajaa ravitsemustieteen asiantuntemusta (vaikka minua tenttaava sekaani ei kenties osaa nimetä lehmänmaidon lisäksi yhtä ainutta kalsiumin lähdettä tai tiedä tehotuotannon todellisuudesta mitään).

Aina en jaksaisi olla Kärsivällinen Valistaja tai Lihavuuden Hyväntahdonlähettiläs Suomen Kansalle. Välillä vaikka hakkaisi päätään seinään mieluummin kuin alkaisi tuhannetta kertaa vääntää rautalangasta sitä, miten on asioita, jotka jokainen ihminen ansaitsee jo ihan vain siksi, että on olemassa. Tai että henkilön kehon koko ja muoto ei mitenkään vaikuta hänen ihmisarvoonsa. Tai että ihminen voi elää mielestään oikein hyvää elämää, vaikka ei harrastaisi liikuntaa / näyttäisi klassisen kauniilta / täyttäisi jonkun muun asettamia kriteerejä sille, minkälainen elämä on hyvää.

Silloin, kun en jaksa vääntää, tunnen syyllisyyttä. Valtaosa syyllisyydestä kumpuaa siitä, että tunnen tällaisissa kohtaamistilanteissa edustavani kaikkia maailman lihavia ihmisiä (tai vegaaneja tai milloin mitäkin tilanteesta riippuen), mistä johtuen minun pitäisi pyrkiä luomaan hyvä ensivaikutelma ja vakuuttaa keskustelukumppanini siitä, että olen ainakin suhteellisen täysipäinen. Toinen syyllisyyttä tuottava asia on ajatus siitä, että mielestäni asioista pitäisi puhua enemmän, suorempaan ja niiden oikeilla nimillä ja jos minä en tee sitä, niin kuka sitten? Lisäksi tunnen syyllisyyttä siksi, että koen vaikenemalla tekeväni väärin myös itseäni kohtaan. Ajatuksissani minun pitäisi nousta barrikadeille ja julistaa sieltä käsin omaa totuuttani. Toisin sanoen koen itselläni olevan velvollisuuden pitää omia puoliani ja tehdä itse itselleni tilaa (niin konkreettista kuin kuvainnollistakin) maailmassa.

On kuitenkin itsestään selvää, että aina ei voi olla parhaimmillaan ja jaksaa ja pystyä. Tässä suhteessa toivonkin oppivani itseäni kohtaan armollisemmaksi, enhän odota muidenkaan toimivan parhaalla kuviteltavissa olevalla tavalla aina ja kaikissa tilanteissa.

Ajatuksia vaaoista ja kapinoista

Törmäsin Facessa (kai?) linkkiin Ylen Vaakakapinasta. Alaotsikkona on ”Lopeta laihdutus, aloita elämä – mitä ihmettä?!” Kuulostaa hyvältä, eikö vain? Tiedän, että on paljon ihmisiä, joille tämä ajatus tulee ihan puskista. On varmasti paljon ihmisiä, joiden voi jopa olla vaikea hyväksyä ajatusta siitä, että laihduttaminen, varsinkin jojottelu, on terveydelle haitallista.

Jotenkin minulle vain tulee sitä lannistuneempi olo, mitä enemmän tutustun asiaan. Tuntuu, että lihavana ihmisenä minun pitäisi olla tietoinen tällaisista mediassa tapahtuvista asioista ja että minulla pitäisi olla niistä selkeästi muotoiltu ja monin lähtein perusteltu mielipide. Ilman tätä ajatusta mielipiteeni välttämättömyydestä antaisin varmaan koko vaakakapinan olla, niin kuin tein Jennylle ja läskimyytinmurtajille aikoinaan. Tällä hetkellä, tässä ja nyt, minusta kuitenkin tuntuu vahvasti siltä, että juuri minä olen niitä ihmisiä, joiden kuuluu muodostaa tästä mielipide. Tässä kampanjassa puhutaan minusta. Tässä kampanjassa puhutaan meistä. Lihavista ihmisistä, joiden elämän suurin tavoite ei ole laihtuminen, jotka viihtyvät kehoissaan enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi, ja joista tuntuu usein siltä kuin he hakkaisivat päätä seinään, sillä heidän tietonsa ja mielipiteensä eivät käy yksiin yleisesti hyväksyttyjen ajatusten ja näkemysten kanssa, mitä kehoihin ja niiden erilaisuuteen tulee.

Alkaa väkisinkin käydä mielenterveyden päälle, kun luulee, että nyt oikeasti on tulossa jotain erilaista, mutta se onkin sitä ainaista samaa vähän eri näkökulmasta. Minulle on ihan yksi ja sama, puhutaanko laihduttamisesta, remontista vai elämänmuutoksesta, kyse on aina samasta asiasta: Syökää terveellisesti, liikkukaa, ”pitäkää itsestänne huolta”, ja jos te teette kaiken tämän, me hyväksymme teidät, sillä te edes yritätte. (Jos termeillä laihduttaminen, remontti ja elämänmuutos on jotain eroa, minua saa mielellään oikaista. Tunnustan, etten ole kovin syvällisesti tutustunut aiheeseen.)

Minun ihmisarvoani ei mitata painoindeksillä eikä sillä, montako kertaa viikossa käyn vesijuoksemassa.

Joulutoivotus

Hyvää joulua kaikille teille! Tai mitä sitten vietättekään tai olette viettämättä. Voikaa hyvin.

(Kyllä, yritän ensi vuonna kirjoittaa useammin. Mutta en lupaa mitään, älkää siis pidättäkö hengitystänne.)

Pakosta hyvään

Kuulin hiljattain käsitteestä itsemyötätunto. En ole vielä ehtinyt tutustua asiaan kovin syvällisesti, mutta se, mitä olen antanut itselleni kertoa, on vaikuttanut oikein lupaavalta. Juttelin itsemyötätunnosta erään ihmisen kanssa, joka ainakin ulkoapäin katsottuna vaikuttaa itselleen ihanan armolliselta ja itsestään huolta pitävältä, siis sanalla sanoen itsemyötätuntoiselta.

Eräs käytännön tapa toteuttaa itsemyötätuntoa on kiinnittää huomiota käyttämäänsä kieleen. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, itsemyötätuntoon liittyy se, ettei juuri puhuta pakosta, siis että minun on nyt pakko tehdä näin ja sen jälkeen minun on pakko tehdä noin. Sen sijaan keskittyminen suunnataan siihen, minkälaiset tekemiset ovat itselle hyväksi. Hyvin harvat asiat ovat sellaisia, jotka on ihan ehdottomasti pakko tehdä, mutta on paljon asioita, joiden tekeminen on meille hyväksi. Esimerkkeinä vaikka seuraavat:

  • ”Nyt minun on hyvä levätä.”
  • ”Nyt minun on hyvä syödä.”
  • ”Nyt minun on hyvä lopettaa syöminen.”

Jotenkin tämä, sinänsä pieni asia on ollut minulle ihan käänteentekevä. Voin tehdä arjessani konkreettisia asioita, joilla pidän huolta itsestäni. Tähän asti olen mieltänyt itsestä huolehtimisen itseni kohdalla olevan sitä, että teen ihmisten tyypillisestä arjesta poikkeavia asioita. (”Huolehdin itsestäni käyttämällä minulle määrättyä lääkitystä.” ”Huolehdin itsestäni käymällä tukiryhmissä.”) Nyt koko arki on tulvillaan asioita, jotka ovat minulle hyväksi. Kaiken lisäksi näistä asioista osa on sellaisia, joiden tekeminen ei vaadi juurikaan suunnittelua, ennakointia tai erityisiä voimanponnistuksia.

Toinen merkittävä asia, johon olen itsemyötätuntoon liittyen törmännyt, on se, että itsestään ihan totta saa pitää huolta aivan niin kuin pitäisi huolta jostakusta (muusta ihmisestä), jonka hyvinvoinnista välittää. Itseen kohdistuvat myötätuntoiset teot eivät ole oman itsen korostamista,  vaan kyse on siitä, että antaa itselleen arvon samalla tavalla kuin sen antaa muillekin. Voisi melkein sanoa, että meillä on velvollisuus huolehtia (myös!) itsestämme.

Pikaisesti Inhimillisestä tekijästä

Inhimillisen tekijän viime viikon jakso on katsomisen arvoinen.

Yksi asia minua kuitenkin jäi vaivaamaan. Vaikka puheenvuoroissa sivuttiinkin sitä, ettei ihmisen tarvitse olla fyysisesti hyväkuntoinen ollakseen ihmisoikeuksien arvoinen, loppumauksi jäi — ainakin minulle — ajatus siitä, että kyllä se pystyvä ja toiminnallinen keho on kuitenkin se, mitä meidän tulisi tavoitella. Ihmisarvon ei pitäisi ikinä olla kiinni siitä, jaksammeko nousta portaat puuskuttamatta vai emme. Myös me huonommin jaksavat lihavat olemme ihmisiä ja meitä tulee kohdella asiallisesti. Me emme ole kesken olevia projekteja (tai ehkä olemme, sillä ei pitäisi olla merkitystä), jotka ovat siirtymässä vähemmän toivotusta tilasta toivotumpaan.

Tämmöinen huudan tuuleen -tyyppinen blogiteksti tällä kertaa.

Läski liikkuu…

… junalla. Kävin kuun alussa toisella paikkakunnalla asuvan ystävän luona. Yleisesti ottaen matkustan todella vähän ja esimerkiksi junassa olin tätä ennen ollut viimeksi vuonna 2008. Siitä on monta vuotta ja myös monta kiloa. Oman koon asteittaisen muuttumisen havaitseminen on vaikeaa, joten voi sanoa, että vaikka (ainakin omasta mielestäni) hahmotan kokoni esimerksiksi arkeeni kuuluviin ihmisiin verrattuna, oman koon hahmottaminen suhteessa muihin asioihin on vaikeampaa. Siksi mietin etukäteen junalla matkustamisessa mahdollisesti eteen tulevia ongelmia; ovatko penkit minulle epämiellyttävän ahtaat, pystynkö käyttämään junan ”perusvessaa”?

Otin ennen matkalle lähtöä yhteyttä VR:n neuvontaan ja sain oikein asiallisia ohjeita ja neuvoja mieltäni askarruttaviin kysymyksiin. Tällä tarinalla on onnellinen loppu, mahduin penkkiin oikein hyvin ja vessassakin selvisin. (Tosin pyrin luultavasti vastedes valitsemaan paikan sellaisesta vaunusta, jossa on inva-WC, sillä asioita ei minusta tarvitse aina tehdä vaikeimman kautta.)

Siltä varalta, että blogin lukijoissa on muita, joille on väliä, missä päin junaa he matkansa taittavat, kerrottakoon, että paikan vapaa valitseminen onnistuu rautatieasemien lippuautomaateilla, ja tietysti myös, jos lipun ostaa vanhanaikaisesti lipunmyyjältä. Itse istun mieluummin käytäväpaikalla kuin ikkunapaikalla, ja (ehkä joustamattomuudestani ja mukautumisvaikeuksistani johtuen) näinkin pienillä asioilla on minulle merkitystä.

 

PS: Olin pitkään haudutellut ajatusta postauksesta, jossa kirjoittaisin selviytymistarinoiden hehkuttamisen ongelmallisuudesta. Kävi kuitenkin niin, että Radikaalia mielenterveyttä -blogin pitäjät ehtivät ensin. Suosittelen linkittämäni postauksen lisäksi blogia muutenkin.

Menneisyyden taakka

Haluaisin kirjoittaa blogiin useammin ja nyt olen yrittänyt keksiä, mitkä asiat hankaloittavat bloggaamistani. Yhden olen jo keksinytkin, ja siitä kirjoitan tänään lyhyesti. Olen selannut blogia jonkin verran inspiraatiota etsiessäni ja törmännyt kirjoituksiin, joita en tässä ja nyt kysyttäessä enää allekirjoittaisi. Todettakoon siis tässä seuraavaa: olen ihmisenä keskeneräinen eivätkä mielipiteeni ole lopullisia totuuksia edes minulle, vaan voin muuttaa mieltäni, kun opin asioista lisää ja tietämykseni syvenee. Ajattelin yrittää palata osaan postauksistani ja päivittää mielipiteeni niissä käsittelemiäni asioita koskien, mutta koko blogia en aio käydä läpi, ainakaan kovin systemaattisesti.

Vaikka mielipiteeni ovat muuttuneet, ”vanhentuneet” tekstit ovat olleet todellisuuttani siinä hetkessä, kun olen ne kirjoittanut ja siksi en halua niitä kokonaan poistaa. Toivon, että suotte minulle keskeneräisyyteni. Yritän itsekin suoda sen itselleni.