Sosiaalisia tilanteita ja lihavia ajatuksia

Jos minun pitäisi kuvailla itseäni (ja nyt ilmeisesti pitää), sanoisin olevani ihmisenä kohtalaisen sosiaalinen. Introvertti–ekstrovertti-janalla asetun melko lailla keskelle, aavistuksen enemmän ekstrovertin suuntaan. Elämässäni on erinäisiä ongelmia, jotka vaikeuttavat toimimistani sosiaalisissa tilanteissa, mutta enimmäkseen viihdyn ihmisten parissa.

Minun täytyy tässä tunnustaa, että jaan sosiaaliset tilanteet mielessäni kahteen ryhmään: niihin, joissa olen ainoa lihava / selkeästi lihavin, ja niihin, joissa on muitakin lihavia. Ei liene yllätys, että jälkimmäisissä tunnen oloni kotoisammaksi. Tilanteissa, joissa olen selkeästi lihavin, tunnen usein painetta olla ikään kuin lihavuuden hyväntahdonlähettiläs. Jotten pilaisi tunnelmaa, minun pitää olla vähintäänkin leppoisa lihava, mahdollisesti jopa koominen läski. Henkilökohtaisesti en haluaisi vahvistaa lihavuuteen liitettyjä stereotypioita, mutta tavallisimmissa sosiaalisissa tilanteissa en koe asianmukaiseksi puhua suutani puhtaaksi. Jos minut on esimerkiksi kutsuttu rippijuhliin, ei mielestäni ole kohteliasta käydä valistamaan ihmisiä, jotka sattuvat sanomaan jotain typerää. (Sen sijaan avaudun sitten mm. tässä blogissa.)

Mitä stereotypioita sitten haluaisin vastustaa? Eniten sitä, miten minusta tuntuu, että lihavien ihmisten oletetaan ajattelevan päivät pitkät kolmea asiaa:

1. Olen lihava, olen lihava, olen lihava ja minun pitäisi aloittaa laihdutuskuuri.
2. Voi hyvänen aika, tuolla on joku vielä minuakin lihavampi! Huraa! Onneksi en ole tuossa kunnossa.
3. On nälkä, missä on lähin Mäkkäri?

Tässä olettamuksessa ei tietenkään ole mitään järkeä. Ajatukset saattavat kulkea noita ratoja (luultavasti silloinkin tuota Mäkkäriä lukuun ottamatta), jos on lihonut paljon ja nopeasti, sillä silloin on ikään kuin virittäytynyt tarkkailemaan itseään ja muita. Koin samansuuntaisen kokemuksen, kun aloin käyttää silmälaseja. Yhtäkkiä maailma oli täynnä silmälasipäisiä ihmisiä. Nykyään en (tietenkään) enää ajattele, että voi, olenkohan minä nyt kummallisen näköinen, kun minulla on nämä lasit. Olen sekä silmälasipäinen että lihava, ne ovat osa arkiminua.

 

Mutta oikein tosi hyvää juhannusta kaikille, älkää hukkuko!

Advertisement

Ketä tahdon miellyttää

Bamiella pyysi postausta aiheesta ”itsensä hyväksyminen”. Olen sivunnut aihetta jo aiemminkin, mutta se on minusta niin tärkeä, että kirjoitan siitä mielelläni lisää.  Tässä tekstissä keskityn lähinnä oman kehon hyväksymiseen, vaikka oman itsen hyväksyminen kattaa tietysti myös monia ei-fyysisiä ominaisuuksia.

Oman kehon hyväksymisen teema liittyi ainakin minun kohdallani pitkään kiinteästi siihen, miten muut suhtautuivat minun kehooni. Lihavana ihmisenä (ja uskoakseni erityisesti lihavana naisena) saan kuulla usein siitä, kuinka minun pitäisi laihduttaa, jotta olisin laihempi/kauniimpi/onnellisempi/terveempi/hyväksytympi ja niin edelleen. Minulle listataan asioita, joita minun pitäisi tehdä enemmän, asioita, joita minun pitäisi tehdä vähemmän, ja asioita, joita minun ei pitäisi tehdä lainkaan. Yritä siinä sitten hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet, yritä oppia arvostamaan kehosi ainutlaatuisuutta, yritä nähdä itsesi tärkeänä ja hyvien asioiden arvoisena.

Erityisen vaikeaa itsensä hyväksyminen on minulle tilanteissa, joissa jopa oma lähipiirini antaa ymmärtää, että minun pitäisi muuttua toisenlaiseksi, tai ainakin yrittää oikein tosissani. Olen miettinyt tätä asiaa paljon, ja siinä samassa muitakin asioita, jotka tekisivät minut ”kelvollisemmaksi” muiden silmissä. Loppujen lopuksi päädyin siihen — ja tähän väliin kliseevaroitus — että minulla on vain tämä yksi elämä ja minä olen tämän elämän päähenkilö. En mitenkään voi miellyttää kaikkia muita, joten mitä jos yrittäisin muiden sijasta miellyttää itseäni?

Helpommin sanottu kuin tehty, kun on vuosikausia luullut muiden mielipiteitä omikseen.

Mitä itsensä miellyttäminen sitten tarkoittaa? Minun kohdallani se tarkoittaa ennen kaikkea realismia ja lempeyttä, kumpaakin sopivassa määrin. Tiedän esimerkiksi, että sopivanlainen liikunta tekee minulle hyvää, mutta tiedän myös, että jos sätin itseäni väliin jääneistä liikuntakerroista, kynnys liikkumisen jatkamiseen kasvaa. Minun ei tarvitse elää joka hetkeä kategorisen imperatiivin mukaan. Lisäksi itsensä miellyttäminen tarkoittaa minulle hetkessä elämistä. Kieltäydyn tavoitevaatteista ja muista vastaavista ”kannustimista”. Niiden sijasta pyrin luomaan olosuhteet, joissa voin olla onnellinen nyt enkä kymmenen vuoden (tai kymmenen kilon) päästä.

Vegaaniudesta puhuminen

Mieleeni tuli seuraava ajatus: Kun tätä blogia ilmeisesti luetaankin, olisi kiva kuulla, minkälaisista aiheista haluaisitte minun kirjoittavan enemmän. Toivotteko tekstejä esimerkiksi

• vegaaniudesta
• ruoasta ja syömisestä ylipäänsä
• pukeutumisesta
• liikkumisesta
• itsetunnosta ja itsensä hyväksymisestä
• jostain muusta?

Kommentoikaa!

 

Mutta asiaan: Melkein lupasin kirjoittaa aiheesta ”miten kohdata ihminen, joka on aidosti kiinnostunut vegaaniudesta”. Ja koska melkein lupasin, päätin melkein kirjoittaa. Miten siis toimia vegaaniuden hyväntahdonlähettiläänä sekaanimaailmassa?

Älä hukuta kuulijaa yksityiskohtiin. Jos keskustelet ensi kertaa vegaaniudesta kyseisen ihmisen kanssa, on tärkeää keskittyä olennaisiin asiohin, niihin ”rakennuspalikoihin”, jotka muodostavat vegaaniuden ideologian ja vegaanisen elämäntavan perustan. Itse aloittaisin esittämällä ajatuksen, että ihmisillä moraalisina olentoina ei ole oikeutta aiheuttaa elollisille olennoille kärsimystä ilman pätevää syytä,  ja että henkilökohtainen mielihyvä ei ole pätevä syy. Lisäksi painotan sitä, että eläintuotteet ovat (suurimmalle osalle ihmisistä suurimmassa osassa tilanteinta) tarpeettomia. Näin ollen eläinten käyttöä ihmisravinnoksi ei voi puolustella. (Joku sekaani voisi tässä kohtaa ottaa puheeksi jonkin viidakossa asuvan lihansyöjäheimon, josta on nähnyt dokumentin, mutta olettakaamme tällä kertaa, että keskustelukumppanimme on aidosti kiinnostunut vegaaniudesta eikä väittelemisetä tai pätemisestä.)

Älä lakaise ongelmia maton alle. On totta, että vegaaniruokavaliota noudattavan tulee kiinnittää erityistä huomiota esimerkiksi D- ja B12-vitamiinin saantiin. Tämä on fakta, joka ei muuksi muutu, vaikka me kuinka haluaisimme. Ongelmia ei kuitenkaan pidä myöskään suurennella. Vitamiinien ja muiden ravintoaineiden saanti on helppo turvata joko syömällä niitä purkista tai käyttämällä rikastettuja elintarvikkeita. Vegaanielämä on nykyään kohtalaisen helppoa aiempaan verrattuna.

Tie sydämeen vie vatsan kautta. Herkullisten vegaaniruokien tarjoaminen on minusta aktivismia parhaimmillaan. Moni sekaani mieltää vegaaniruoan yksipuoliseksi ja mauttomaksi ja ajattelee ruoan koostuvan lähinnä iduista, porkkanaraasteesta ja maustamattomasta tofusta. Tämä kuvastaa todellisuutta varsin harvoin. Vegaanius ei tarkoita herkuista luopumista, vaan vegaaniruokavalioon voi sisällyttää myös ne sekaaniaikaiset suosikit ja tutut maut. Ohjeita on netti täynnä, ja Vegaaninen versio -blogi on hyvä paikka aloittaa etsintä.

Tämä lista on kaikkea muuta kuin kattava, mutta näillä pääsee ainakin alkuun.

Mahdottomia asioita

Tapasin tässä eräänä päivänä tuttuja, joista toinen on varsin laiha ja toinen ruumiinrakenteeltaan semmoinen tavallinen. Ja minä olin tietysti joukon lihavin. Jostain syystä puhe kääntyi ruokavalioihin ja tämä tavisvartaloinen tuttava kysyi, ei pahalla, vaan selvästi hämmentyneenä ja uteliaana, miten ihmeessä on mahdollista, että minä, joka olen meistä ainoa vegaani, en ole ruumiinrakenteeltani kuin tämä varsin laiha keskustelukumppani. Vastasin siihen, kuten yleensä vartaan tuonsuuntaisiin  kysymyksiin: suurimmasta osasta ruokia on mahdollista valmistaa vegaaninen versio eivätkä vegaanilasagnet, -pitsat, -hampurilaiset tai täytekakut tyypillisesti ole mitään terveyspommeja. Samoin vegaaniuden ja runsaan liikunnan välillä ole yhtäläisyysmerkkejä. Vegaaneissa on lihavia ja laihoja aivan yhtä lailla kuin sekaaneissakin, vaikka onkin totta, että keskimäärin vegaanit ovat laihempia kuin sekaanit.

Kehoni koon takia törmään usein oletukseen, että minä luultavasti ”huijaan” vegaaniruokavaliossani ja olen monta kertaa kuullut hiljaiset ja vakaumustani vähättelevät sanat: ”kyllä sä mulle voit kertoa, että tykkäät kanansiivistä/lehmänmaitojäätelöstä/lihapullista/jne.” En tiedä, miten tuohon voisi vastata neutraalisti niin, ettei keskustelukumppani vetäisi hernettä nenäänsä. Oikein luit: olen vegaani jo yhdeksättä vuotta, eikä minulla vieläkään ole mitään valmista vastausta valmiina.

Yleensä sanon, että voi olla, että tykkäisinkin kanansiivistä/lehmänmaitojäätelöstä/lihapullista/jne., mutta että minun makunautintoni on vähemmän tärkeä asia kuin jonkun toisen olennon elämä. Tämä on minun tapani aloittaa keskustelu. Paitsi jos olen ruokapöydässä, siihen minä vedän rajan. Kun muulla seurueella on lautasillaan erilaisia eläimenosia, tilanne kääntyy helposti sekaanien ja vegaanien kamppailuksi, mitä en todellakaan halua. Kokemuksesta tiedän, että sekaaniruoan alkuperästä puhuminen aterian aikana vie ruokahalun kaikilta, sekä sekaaneilta että vegaaneilta. Samasta kokemuksesta tiedän, että ruokapöydässä ruoan alkuperästä puhuva vegaani leimataan hihhuliksi, joka haluaa käännyttää muut. Tämä käännyttämisajatus nousee puheenaiheeksi, vaikka keskustelu olisi alkanut uteliaan (tai näsäviisaan, näitäkin toki on) sekaanin kykymyksestä.

Jos joku on oikeasti kiinnostunut asiasta, et onkin sitten ihan ei juttu. Ehkä siitä (tai sitten ihan jostain muusta) ensi kerralla.