Parhaat selkäpalat

Mietin pitkään, miten otsikoisin sekalaista sälää sisältävän postauksen ja yllä oleva on tämän kovan ajatustyön tulos. ”Parhaat selkäpalat” ovat siis ajatuksenpätkiä, jotka tahdon jakaa kanssanne, mutta joista minulla ei ole kokonaisen postauksen vertaa sanottavaa. Ottakaa ja nauttikaa.

TV:stä tuttuja

Ihan ensimmäiseksi haluan jakaa pari laihtumisohjelmiin liittyvää sivua:

• 5 Details They Cut from My Season of ’The Biggest Loser’ kertoo Suurimman pudottajan tapahtumista kulissien takana. Lukemani perustella alkaisin boikotoida sarjaa, jos en jo boikotoisi sitä.
• Eikä pidä luulla, että suomalaiset sarjat olisivat ongelmattomia. Puolen vuoden supersankarit-teksti pureutuu Jutta ja puolen vuoden superdieetit -ohjelman epäkohtiin.

 

Kuvaamataito

Muistan useitakin tilanteita, joissa tunnen tulleeni nolatuksi kehoni mittasuhteiden takia. Yksi kipeimmistä tapahtui ala-asteen kuvaamataidon tunnilla, kun opettelimme piirtämään ihmisiä. Opettaja selitti, miten ylävartalo kapenee kainaloista alaspäin mentäessä vyötärön kohdalle. Tämän selitettyään hän katsoi suoraan minuun ja sanoi: ”Toisaalta nykyään näin ei välttämättä ole, kun on kaikenlaisia ylipainoja.” Ei siis edes ylipainoisia ihmisiä, vaan ylipainoja, aivan kuin ihminen ei olisi muuta kuin painonsa.

Umpireitisyys

Tähän väliin sopii ehkä laittaa välikevennys. Erästä lihavuuteen liittyvää projektia tehdessäni opin uuden sanan: umpireitinen. Siltä varalta, että sana on muillekin vieras, valaisen. Umpireitinen ihminen on sellainen, jonka reidet koskettavat toisiaan, kun hän kävelee. Ymmärtääkseni reidet, jotka eivät kosketa toisiaan, ovat halutumpia kuin reidet, jotka koskettavat toisiaan. Tässä videossa on muutama pilke silmäkulmassa annettu vinkki umpireitisyydestä vapautumiseksi.

Oikein tosi vegaani

Olin eräänä aamuna torilla, jonka kahvilassa kävin kauan sitten kesäisin aamupalalla. Edellisen kerran olin käynyt ennen vegaaniksi ryhtymistäni, joten siitä on aikaa. Kysyin sitten kahvilan työntekijältä, onko heillä mitään, mitä vegaani voisi syödä ja sain myöntävän vastauksen. Myyjä alkoi esitellä valmiita sämpylöitä, ensimmäisessä oli kasviksia ja kananmunaa. Toisessa oli juustoa. Kolmas olisi ollut levitettä lukuun ottamatta vegaaninen, mutta levitteettömänä, kananmunattomana ja maitotuotteettomana leipä alkoi olla aika onneton, joten kieltäydyin. Kun avasin vegaani-käsitettä myyjälle, hän totesi vain, että hänellä on käynyt vegaaniasiakkaita, mutta että nämä eivät olleet niin ”tiukkoja vegaaneja” kuin minä.

Tällaisia mietin tänä perjantaina. Hyvää viikonloppua!

Advertisement

Leima minun otsaani

Viime viikkoina tapahtuneet asiat ovat saaneet minut haluamaan tatuointia otsaan. Tatuoinnissa lukisi näin:

Tämän otsan omistaja ei halua kuulla olevansa laihtunut. Hän ei myöskään halua kuulla olevansa lihonut. Itse asiassa hän ei halua painoaan kommentoitavan millään tavalla. Hän ei myöskään halua kuulla muiden puhuvan negatiivisesti omasta tai jonkun muun kehosta, sen muodosta, koosta tai muista ominaisuuksista.

Todennäköisesti joutuisin ajamaan pääni kaljuksi, eikä koko teksti sittenkään luultavasti mahtuisi. Kävi kuitenkin niin, että kun aloin kirjoittaa tatuointitekstiä, en vain osannut lopettaa. Seuraavassa listassa pilkon julistukseni osiin:

• Tämän otsan omistaja ei halua kuulla olevansa laihtunut. Olen aiemmin kirjottanut siitä, kuinka pelkään laihtumista, ja varmaan siitäkin, miten tämänkokoisen ihmisen oletetaan automaattisesti iloitsevan siitä, jos onnistuu laihtumaan. Ja kysehän on tosiaan aina nimenomaan onnistumisesta. Olen kuullut jopa tapauksia, joissa sairaanaolon takia ja aikana laihtunut nainen on todennut jälkikäteen, että olipa siitäkin taudista jotain hyötyä, kun sai muutamana kilon pudotettua pois.
• Hän ei myöskään halua kuulla olevansa lihonut. Toki pyrin (ja välillä onnistunkin) pääsemään irti elämän mittaisesta aivopesusta, joka ihannoi laihuutta ja laihduttamista. Pyrin ajattelemaan painoa ihan vain painona, ominaisuutena, joka sinänsä ei ole hyvä eikä paha. Lihomiskommentit eivät kuitenkaan useinkaan tunnu neutraaliin sävyyn sanotuilta. Voi olla, että kyse on osittain omasta tunteestani, sillä olen saanut kuulla negatiivisia kommentteja kehostani niin kauan kuin muistan. Parhaan palveluksen teet siis, kun jätät kehoni kommentoimisen väliin.
• Itse asiassa hän ei halua kehoaan kommentoitavan millään tavalla. Kyllä, kehoni on (tietysti vaatteilla verhottuna) kaikkien nähtävillä. Ei, se ei tarkoita minun olevan ”vapaata riistaa”. Ihmisten odotukset lihavia kohtaan ovat hirvittävän ristiriitaisia; toisaalta lihavien tulee olla leppoisia ja toisaalta ylipaino on niin kamala asia, ettei kukaan lihava voi oikeasti olla onnellinen. Yrittäisitte päättää.
• Hän ei myöskään halua kuulla muiden puhuvan negatiivisesti omasta tai jonkun muun kehosta, sen muodosta, koosta tai muista ominaisuuksista. Ihannemaailmassani ihmiset keskittyisivät puutteidensa (tai kehonsa puutteiden) sijaan vahvuuksiinsa. Meillä kaikilla on asioita, joihin emme pysty. Vastaavasti väitän, että me pystymme asioihin, joihin kaikki muut eivät pysty. Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten itsensä rakastaminen ei ole välttämätöntä ja olen edelleen samaa mieltä. Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että jos/kun itseään rakastaa, on helpompi keskittyä itsensä hyviin puoliin (Ja kun keskittyy itsensä hyviin puoliin, on helpompi rakastaa itseään.)

Ehkä annan sittenkin tatuoida tekstin vaikka mahaani. Siinä olisi tilaa.

Vegaanit ja sekaanit

Kaikkeen tottuu, sanotaan, ja vaikkei ihan kaikkeen tottuisikaan, niin hyvin moneen asiaan ainakin. Minulta kysellään usein, mitä oikein syön, kun en käytä eläintuotteita, ja onko minun vaikea löytää sopivaa ruokaa kaupasta/ravintolasta/sukujuhlista/matkoilla/jne. Jälkimmäiseen vastaan, että asia riippuu lähinnä tuurista, mutta että toistaiseksi en ole kuollut nälkään. Ensimmäinen kysymys on vaikeampi, sillä vegaanius on niin rutiininomaista minulle, etten jatkuvasti ajattele, mitä syön. Minä syön ruokaa. On paljon helpompi vastata siihen, mitä en syö. En mitään, mikä on ollut eläin tai tullut eläimestä.

Kun kysytään, mitä syön, voin toki luetella listan siitä, mitä vegaanit syövät (kasviksia, juureksia, papuja, palkokasveja, pähkinöitä, viljatuotteita, sieniä ja hedelmiä), mutta minusta se on huono vastaus. Se on kuin antaisi jollekulle öljyvärit ja siveltimen valmiin taideteoksen sijasta. Vegaanina syön esimerkiksi pitsaa, lasagnea, soijanakkikettoa, leipää, jonka päällä Tartexia tai vähintään sinistä Keijua, puuroja, kiusauksia, monenlaisia herkkuja ja paljon muuta. Haluan olla mukana särkemässä mielikuvaa vegaaneista, jotka idättävät mung-papuja, juovat smoothieita ja kasvattavat parvekkeellaan perunoita. Sellaisiakin vegaaneja toki on ja saa olla eikä minulla ole mitään heitä vastaan, mutta minusta ei-vegaanien olisi tärkeä saada nähdä, että meitä vegaaneja on ihan yhtä paljon erikokoisia ja -näköisiä kuin sekaanejakin.

Minkälaista sitten on olla vegaani sekaanimaailmassa? Välillä se on ihanaa, välillä kamalaa, välillä huvittavaa, välillä ahdistavaa. Kun minulle leivotaan erikseen oma pulla, arvostan sitä todella. Kun minulle sanotaan, että voin noukkia makkaranpalat keitosta, arvostan huomattavasti vähemmän. Kun minulta kysytään, käytänkö hiivaa, olen iloinen siitä, että ihmiset kysyvät olettamisen sijaan, mutta en voi olla hämmentymättä kysymyksestä. Kun minulle on tehty erikseen vegaaniannos, joka maistuu hirveältä, en tiedä, pitäisikö minun olla kohtelias ja yrittää syödä edes suurin osa annoksesta, vai voinko olla rehellinen ja sanoa, että minuun tämä ei kyllä uppoa. *

Kaupassa suodatan näkemäni vegaanilinssien kautta; tiedän esimerkiksi lähikaupassani olevan hyllykaupalla erilaisia pilkottuja ja enemmän tai vähemmän käsiteltyjä eläimiä, mutta en tiedä tai edes halua tietää niistä sen tarkemmin. Kuljen niiden hyllyjen ohi ja teeskentelen kuin niitä ei olisikaan. Toimin samoin kuin yleensä, kun kohtaan jonkin yhteiskunnan epäkohdan omassa arjessani. Tiedostan, että en itse voi oikeasti muuttaa mitään millään todellisuudessa merkityksellisellä tavalla, joten en tee mitään, ja koska tunnen syyllisyyttä toimimattomuudestani, vakuuttelen itselleni sitäkin pontevammin, että ei, tässä tilanteessa tälle asialle ei voi tehdä mitään.

 

* Lihavuuteen liittyvä sivujuonne: Välillä, jos jokin ei maistu, minun annetaan ymmärtää, että kyllä ruoan kuin ruoan pitäisi kelvata, sillä lihavuushan tunnetusti tarkoittaa sitä, että ihminen syö kaikkea, mikä ei juokse pakoon. Ja pakoonjuoksevankin ruoan lihava jättää syömättä vain, koska ei jaksa juosta sitä kiinni.

Viisi kiloa

Voi kuulostaa kummalta, mutta välillä jokin ympäristössäni muistuttaa minua siitä, että olen muuten aika valtava. Normaalisti en pahemmin pohdi asiaa. Tällä kertaa asiasta minua muistutti löytämäni blogi, jota pitää lihavuusleikkauksessa ollut nainen. Hänen aloituspainonsa oli viisi (5!) kiloa enemmän kuin mitä itse painan nyt. Viisi kiloa, sehän ei ole paljon mitään. Olen painavimmillani painanut enemmän kuin kyseinen henkilö. En hurjan paljon enemmän, mutta kuitenkin.

TV-dokumentit ja muu media ovat luoneet minulle tietynlaisen kuvan lihavuusleikkaukseen menevistä ihmisistä. Dokumenttien ihmiset pystyvät hädin tuskin liikkumaan ja usein he ovat kotiensa vankeja. En koe samaistuvani näihin ihmisiin enkä ajattele dokumentteja katsellessa, että tuo voisin jonain päivänä olla minä (niin liikuntakyvyttömyyden kuin leikkauksenkaan osalta). Tähän viisi kiloa minua enemmän painaneeseen naiseen sen sijaan voin hyvinkin samaistua, ainakin mitä lihavuuden fyysisiin ulottuvuuksiin tulee. On tosin sanomattakin selvää, että hän on lihavuudesta(an) varsin voimakkaasti eri mieltä kuin minä olen lihavuudesta(ni).

Totta, painoindeksini on suunnilleen 40, eli se vaihtelee ”vaikean” ja ”sairaalloisen” lihavuuden välillä. Kenties on olemassa joku lääkäri, joka olisi valmis suosittelemaan minulle lihavuusleikkausta. (Maallikon taholtahan sitä on jo suositeltukin minulle, mutta se jääköön omaan arvoonsa.) Kenties saavuttaisin leikkkauksella pysyviä tuloksia (siitä huolimatta, että olen saanut lukea paljon leikatuista ihmisistä, jotka ovat vuosien mittaan lihoneet laihtumansa kilot takaisin). Kenties minulle ei tulisi vakavia komplikaatioita (vaikka monelle tulee). Kenties olisi asioita, jotka sujuisivat helpommin, jos painaisin vähemmän ja olisin fyyysisesti pienempikokoinen (vaikka ainoat tässä na nyt mieleen tulevat ovatkin portaiden kiipeäminen ja vaatteiden ostaminen). Kenties olisin siis hoikempi, ja jonkun mielestä jopa kauniimpi.

Mutta olisinko onnellisempi?