Oma maa mansikka

Eräs tuttavani kertoi, kuinka hänen lapsensa on keksinyt itselleen mielikuvitusmaan. Lapsi kertoo, miten asiat hänen omassa maassaan tehdään, puhuu tämän oman maansa kieltä ja muutenkin keksii kaikenlaisia asioita, joiden suhteen hänen oma maansa eroaa tästä maasta, jossa me kaikki elämme.

Minusta tässä on jotain todella kiehtovaa, eikä ainoastaan siksi, että olen itse lapsena leikkinyt vastaavanlaisia leikkejä. Olenkin nyt miettinyt, miten asiat tehtäisiin minun omassa maassani, maassa, jossa voisin olla vapaa tämän todellisen maailman rajoitteista. Mieleen nousi mm. seuraavia asioita:

• Mun omassa maassa saan mennä nukkumaan just niin aikaisin kuin haluan, jos olen väsynyt
• Mun omassa maassa voin (ja jaksan ja osaan) rakentaa arkeni niin, että saan käytyä kaupassa ja että minulla on aina kaapissa jotain ”terveellistä” syötävää
• Mun omassa maassa ”laiha” ja ”lihava” ovat neutraaleja adjektiiveja samoin kuin esimerkiksi ”tumma-” tai ”vaaleahiuksinen”
• Mun omassa maassa minun ei tarvitse hävetä asioita, joiden tekeminen lisää hyvinvointiani
• Mun omassa maassa ihmiset eivät kommentoi toistensa kehoja, syömisiä, tai ylipäänsä tapaa olla olemassa
• Mun omassa maassa saan apua, kun tarvitsen sitä (ja osaan myös ottaa tarvitsemaani apua vastaan, kun sitä tarjotaan).

Nyt kun katselen tuota listaa, huomaan siinä olevan kohtia, joita voisin toteuttaa myös tässä yhteisessä maailmassa, en ainoastaan omassa kuvitteellisessa maassani. Siihen tarvitaan ainakin:

• rohkeutta kokeilla uusia asioita
• uskallusta päästää irti toimimattomista toimintamalleista
• tietoista hakeutumista toivomillani tavoilla toimivien ihmisten seuraan, ja
• tavoitteiden ja välitavoitteiden asettamista ja niiden tietoista ja suunnitelmallista tavoittelemista.

(Näköjään tällainen listojen kirjoittaminen auttaa minua jäsentämään ajatuksiani.)

Advertisement

Huono päivä

Mitä omassa kehossa viihtymiseen ja itsestään pitämiseen tulee, minulla on ollut tänään huono päivä. Itse asiassa minulla on viime aikoina ollut tässä suhteessa aika monta huonoa päivää. Tällaisina päivinä tuntuu, etten todellakaan halua blogata, mutta nyt minusta tuntuu, että juuri tällaisena päivänä minun pitääkin blogata. Ei olisi kohtuullista odottaa (niin minun kuin teidän lukijoidenkaan), että kaikki päiväni olisivat ruusuja ja kukkasia ja että minun pitäisi aina jaksaa ja haluta toimia lihavuuden hyväntahdonlähettiläänä Suomen kansalle.

Kun aloitin tämän blogin pitämisen, tärkeimpänä tavoitteena oli, kuten tuossa sivupalkissakin lukee, kertoa siitä, minkälaista on olla oikein tosi lihava. Olen kuitenkin muutamasta syystä ”sensuroinut” itseäni.

Ensimmäinen syy on selkeästi nimettävissä: koska suuri osa lihavuutta ja lihavia ihmisiä käsittelevistä teksteistä antaa ymmärtää, että lihavuus on suunnilleen maailman kauhein asia, olen halunnut korostaa positiivisuutta ja sitä, että omasta kehostaan voi ja saa tykätä, vaikka sattuisikin olemaan lihava.

Toisenkin syyn tunnistan: kiiltokuvamaailmaan eksyminen. Monia blogeja lukiessa tuntuu siltä, että kaikilla bloggaajilla on aina hyvä päivä, takana puolimaratonin juokseminen, yllään uudet merkkivaatteet ja muutenkin kaikki niin hienosti kuin olla voi. Kun vertaa elämäänsä kokonaisuudessaan näihin bloggaajien ”valittuihin paloihin”, oma arki tuntuu kovin harmaalta.

Mutta jotta tämä postaus ei olisi yksinomaan valitusta, haluan jatkaa pintaa syvemmälle. Meillä kaikilla on huonoja päiviä, joillakin enemmän ja joillakin vähemmän. On päiviä, joina minä tunnen itseni läskiksi, rumaksi, groteskiksi ja vaikka miksi. Sanon, että tunnen, vaikka yksikään luettelemistani sanoista ei ole tunne. Näiden epätunteiden takaa paljastuu usein esimerkiksi epävarmuutta, pelkoa, huolta, surua ja muita vaikeasti käsiteltävissä olevia tunteita.

On yksinkertaista kätkeä nämä tunteet, katsoa peiliin ja sanoa: ”En pidä näkemästäni.” Se ei kuitenkaan ole rakentavaa, sen avulla ei pääse eteenpäin. Tunteet on uskallettava kohdata, jotta niitä voi käsitellä, ja ainakin itse olen sitä mieltä, että tunteiden käsittely on pidemmän päälle parempi ratkaisu kuin niiden pakeneminen. Mutta ei tehdä tästäkään nyt mitään ehdotonta sääntöä: varmasti on tilanteita, joissa tunnemöykkyä ei kannata alkaa penkomaan. Kaikella on paikkansa ja aikansa. Olkaamme siis armollisia itsellemme — ja älkäämme tunteko syyllisyyttä siitä, jos emme aina jaksakaan olla armollisia.

Makeaa hikeä

Olen muistaakseni aiemminkin joskus kirjoittanut siitä, kuinka haluaisin löytää jonkin itselleni sopivan liikkumistavan ja kuinka se ehkä saattaisi olla jonkinlainen tanssi. No nyt on käynyt niin onnekkaasti, että taisin löytää lajini, tai ainakin yhden erinomaisen vaikutuksen tehneen lajin. Sain nimittäin tietää ryhmästä, jossa tanssitaan puolella nopeudella. Siinäkin tuntuu välillä olevan puolet liikaa, mutta yritän tsempata itseäni ja ajatella, että kun en ole ennen harrastanut tanssia, olisi kohtuutonta odottaa, että osaisin kaiken heti täydellisesti. (Vakuuttelu ei estä minua odottamasta itseltäni täydellisyyttä, mutta helpottaa hieman painetta.)

Erityisesti pidän siitä, että paikassa, jossa tunnit pidetään, ei ole peilejä. Kyllä, peileistä on hyötyä, sillä niiden avulla näkee helpommin, tekeekö liikkeet oikein. Niiden olemassaolo voi kuitenkin lannistaa, kun näkee kuinka pahasti väärin liikkeet tekee. Ehkä peilen aika tulee sitten myöhemmin, kun pysyn edes jotenkin kärryillä, kuka tietää?

Toinen asia, joka on minulle tärkeä, on se, että ryhmässä on muitakin, jotka ovat yhtä pihalla kuin minä, ja jotka näyttävät siitä huolimatta nauttivan liikkumisesta ja musiikin tahdissa heilumisesta.

Kerrankin tunnen olevani kohderyhmää. Olen kömpelö, rytmitajuni on huono, olen fyysisesti huonossa kunnossa ja vaikka mitä vielä. Tuossa ryhmässä en ole ainoa. Jo tuollaisen ryhmän olemassaolo on minusta mullistavaa, kun tuntuu, että useimmat liikuntajutut on suunnattu jo valmiiksi liikunnallisille ihmisille, ei meille, jotka olemme vasta aloittelijoita. Kun tanssit oli tanssittu, eräs ryhmäläinen totesi, että tämä on hyvä tapa liikkua ja että tunnilla hikoiltu hiki oli ikään kuin ”makeaa hikeä”, veren maku suussa hikoiltun hien vastakohtana.

Tanssi on liikkumista, mutta se ei tunnu minusta liikunnalta. Näin saan huijattua itseäni liikkumaan ilman, että liikuntatuntien aiheuttamat traumat nousisivat pintaan. Toivottavasti sama linja pysyy jatkossakin.

Ihanaa

Tänään minusta ei irtoa itseeni liittyen muuta kuin ylistystä sille, miten ihanaa on tietää, että minun ei enää tarvitse polttaa tupakkaa. (Ei minun tietenkään aiemminkaan tarvinnut, mutten osannut ajatella sitä niin. Olin aivopesun uhri.) Poltin siis viimeisen savukkeeni lauantai-iltana ja siitä lähtien olen ollut tupakatta. Aika on lyhyt, mutta maailmankatsomukseni on kokenut niin radikaalin muutoksen, että tässä vaiheessa uskon täysillä itseeni ja kykyyni olla onnellinen ilman tupakkaa.

Mietin tuota aiempaa tekstiä, jossa sanoin, että lahjoitan itselleni alkajaisiksi nikotiinittoman viikon. Nyt, kun olen pohtinut asiaa, ajatus nikotiinittomasta viikosta tuntuu vähän hölmöltä. Ihan kuin ostaisin pyöräilykypärän, käyttäisin sitä viikon ja sen jälkeen lähtisin taas sekoilemaan liikenteeseen ilman kypärää. Toisaalta ajatus siitä, etten ikinä enkä missään tilanteessa voisi tupakoida, tuntuu haastavalta. Olen siis kompromissina tupakoimatta toistaiseksi ja jos nyt jostain tulee jokin syy, minkä takia minun pitäisi aloittaa tupakointi uudelleen, teen uuden tilannearvion. (En kyllä osaa kuvitella sellaista syytä, mutta jos vaikka jään autiolle saarelle mukanani vain sytkä ja vaaleanvihreä Pall Mall -aski…)

Tupakoinnin lopettamisestani suurin kunnia menee epäilemättä Allen Carrin kirjalle Vihdoinkin savuton (julkaistu myös mm. nimellä Stumppaa tähän!), jos minua itseäni siis ei lasketa. En tiedä, miksi kirja toimii, mutta se toimii. Kirjan alussa kielletään vähentämästä tupakointia kirjan lukemisen aikana ja minä suorastaan ahmin muutaman viimeisen luvun, jotta vihdoinkin pääsisin kirjan loppuun ja saisin lopettaa tupakoinnin ihan ”luvan kanssa”. Suosittelen kirjaa lämpimästi, kirjastosta löytyy ja tämä tosiaan ei maksa uutenakaan kirjakaupassa kuin kahden tupakka-askin verran. Menetettävää ei siis ole järin paljon, lähinnä vain kirjan lukemiseen kuluva aika.

”Juuri ennen” -hetket

Harrastan kirjoittamista. Suurin ilo on luonnollisesti jonkin projektin loppuun saattaminen, mutta melkein yhtä suurta iloa tunnen ”juuri ennen” -hetkinä, siis silloin kun koko projekti on vielä pääkopassa muhimassa ja hakemassa muotoaan. Se on hetki, jolloin usko onnistumiseeni on rautainen, samoin kuin usko siihen, että tästä tekstistä tulee paljon parempi kuin mikään tähänastisista teksteistäni. Kun kirjoittaminen alkaa, muistanjälleen kuinka työlästä on saada teksti kokoon ja paperille ja todellisuus vyöryy niskaan niin voimakkaana, että välillä itse kirjoittamisesta ei tule mitään ilman voimakasta psyykkausta tai häämöttävää deadlinea.

”Juuri ennen” -hetkiä ja niiden nautintoa voi totta kai kokea myös muun kuin kirjoittamisen parissa. Siivoaminen on yksi näistä asioista. Ennen kuin alan siivota, suorastaan hekumoin, kuinka kodistani tulee puhtaampi ja järjestyksellisempi kuin se on ikinä ollut. Paisuttelen ajatusta siitä, kuinka tämän siivousurakan jälkeen minusta tulee varsinainen kotihengetär, joka myös pitää kotinsa siistinä ja järjestyksellisenä. Sama ilmiö pätee tiskaamiseen. (Minulla on hirveästi likaisia astioita.)

”Juuri ennen” -hetket ovat petollisia. Niiden aikana itsevarmuus ja varmuus onnistumisesta ovat poskettoman yliampuvia, niiden aikana ei vielä tarvitse kohdata sitä todellisuutta, että kaiken merkittävän aikaansaamiseksi pitää ponnistella, ei ainonastaan suunnitella ja kuvitella lopputulosta. Lopputuloksen ajattelu on toki hyödyllistä, sillä minä ainakin tarvitsen jonkinlaisen tavoitteen, johon tähdätä. Onnistumisen kannalta olennaisia ovat kuitenkin myös ne kaikki pienet teot ja päätökset, joista kokonaisuus muodostuu. ”Juuri ennen” -hetkissä ei ole tilaa realismille.

Mutta miksi kirjoitan tästä tänne? Lähinnä siksi, että tällä hetkellä elän aivan uudenlaisessa ”juuri ennen” -hetkessä. Ostin tupakoinnin lopettamista käsittelevän kirjan ja olen kahlannut sen melkein loppuun. Ettekä ikinä usko, kuinka hekumoinkaan terveyden kohenemisella, rahojen säästymisellä, vähemmän haisemisella ja vaikka millä. Tässä hetkessä, kun hekumointi ei vielä vaadi tupakattomana oloa, se tuntuu uskomattoman hienolta ja suloiselta. Totuus voi olla toinen, mutta kuten ylempänä sanoin, kaiken merkittävän aikaansaamiseksi pitää ponnistella.

Jos kirjan lupaukset pitävät paikkansa, minusta(kin) voi tulla entinen tupakoija. Niin isoa ja lopullista tavoitetta en vielä ota itselleni, vaan sen sijaan ajattelin, että pyrin antamaan itselleni lahjaksi nikotiinittoman viikon tässä lähiaikoina, kunhan nyt saan kirjan luetuksi. Teen sitten säästyneillä rahoilla jotain oikein kivaa ja hömppäpitoista.

Pelastakaa söpöt ja älykkäät eläimet!

Aloitin Animalian haasteen katsomalla The Cove -dokumentin. (Earthlingsin ja Our Daily Breadin olen nähnyt jo aiemmin.) Dokumentti käsittelee delfiinejä, lähinnä niiden pyytämistä Japanissa. Yksi toisensa jälkeen ”hyvikset” puhuivat siitä, kuinka älykkäitä delfiinit ovat, kuinka niiden kanssa voi kokea yhteyden tunnetta ja kuinka niitä pitäisi suojella.

Ei siinä sinänsä mitään. En yritä kiistää sitä, että delfiinit varmasti ovat älykkäitä ja niitä pitäisi kohdella hyvin (lue: jättää ne rauhaan). Minua kuitenkin nyppii se, miten delfiinien suojelua perustellaan sillä, että ne ovat älykkäitä ja herkkiä eläimiä. Minusta delfiinit pitäisi jättää rauhaan, vaikka ne olisivat kuinka tyhmiä ja vastenmielisiä.

 

(Kyllä, otsikko on tarkoituksella provosoiva. Joskus täytyy olla.)

Pohdittua ja bongattua

Olen miettinyt tämän blogin suuntaa aika paljon. Toisaalta mieli tekisi pysyä anonyymina, sillä se kokemukseni mukaan edistää avoimuutta, mutta toisaalta mietin,  onko anonyymina pysyminen merkki siitä, että ei, en sittenkään uskalla olla ”julkisesti lihava”. Pyöritän erilaisia tapahtumaketjuja päässäni, mietin, miten reagoisin, jos joku tuttu vaikka löytäisi tämän blogin ja tunnistaisi minut sen kautta. Osa tutuistani kyllä tietääkin jo tästä blogista, enkä ole heidän suunnaltaan saanut kuulla mitään negatiivista. Voi siis olla, että olen huolissani turhaan.

Tuntuu, että juuri nyt luonnollinen etenemissuunta olisi kohti tunnistettavuutta. Aion nimittäin tarttua Animalian Facebook-sivulta (muistaakseni) löytämääni haasteeseen, ja se sisältää valokuvien ottamista ja julkaisemista blogissa. En jaksa ”naamioida” itseäni kirjoittamalla asioista niin, ettei esim. kotikaupunkiani voisi päätellä, sillä jokin tuntuu siinä väärältä. Ehkä laitan omakuvia varten vaikka sitten naamarin…

Mutta se haaste!

JOS LUET TÄMÄN, SINUT ON HAASTETTU! Kymmenen tehtävää bloggaajille:

1. Etsi kaupasta vegaaninen tuote, kuvaa ja kerro mielipiteesi. Jos olet jo vegaani, kokeile jotain uutta. Jos tuntuu että etsintä käy liian hankalaksi, kurkista sivustolle vegaanituotteet.net.
2. Bongaa eläinoikeusaktivisti – kulje avoimin silmin päivä kaupungilla ja koita saada kuva kaikista löytämistäsi eläinoikeusaiheisista kohteista: printtipaidoista, pinsseistä, mainoksista, tarroista ja niin poispäin.
3. Tutustu löytöeläintaloon. Käy rapsuttamassa koditonta kissaa ja kysele yhdistyksen toiminnasta. Osta toimintaa tukeva heijastin tai muu pieni tuote ja esittele kokemuksesi blogissasi. Jos paikkakuntasi löytöeläintalo on liian kaukana tai suljettu vierailijoilta, vietä päivä lemmikin –omasi tai ystävän – kanssa.
4. Käy syömässä ulkona ja tilaa kokonaan vegaaninen annos.
5. Kehittele kolme asukokonaisuutta, joihin ei kuulu ollenkaan turkissomisteita (edes tekoturkista) tai nahkaa. Jos kaipaat lisähaastetta, jätä myös villatuotteet pois.
6. Valitse muutama eläinoikeusaiheinen dokumentti ja vietä elokuvailta. Hyviä ovat esimerkiksi Earthlings ja The Cove, mutta vähemmän itkeskelyä aiheuttanee esimerkiksi hyvin neutraali dokumentti Our daily bread. Kirjoita blogiisi ajatuksista, joita ne herättivät.
7. Kutsu ystäväsi tai perheesi kylään ja tarjoa heille (tai kokatkaa yhdessä) vegaaninen illallinen. Kirjaa blogia varten mieleenpainuvimmat kommentit!
8.  Kerro mitä mieltä olet kasvisruokapäivästä kouluissa ja kouluruoan kasvisvaihtoehdoista.
9.  Vieraile sivustolla turkistarhatonsuomi.fi ja kirjoita ylös tuntojasi ja ajatelmiasi aiheesta.
10.  Vapautavalinnoilla.fi -sivustolta löytyy eläinkokeettoman kosmetiikan lista. Tutustu jonkin valmistajan tuotteeseen ja kerro siitä mielipiteesi.

Tarkoitus olisi edetä tämän kanssa omaan tahtiin, pikku hiljaa ja luultavasti epäjärjestyksessä. Luonnollisesti haastan tähän mukaan myös kaikki lukijat.

Ruoanlaiton ongelma, osa 2

Kirjoitin aiemmin suunnitelmistani laittaa ja syödä ruokaa säännöllisesti. Kokeilustani ei tullut yhtään mitään. Tuntui melkein jopa siltä, että mitä kovemmin yritin, sitä huonommin suoriuduin.

Nyt olen sitten yrittänyt vähän vähemmän, ja yllättäen pärjännyt paremmin. Yksi helpottava tekijä on se, että olen ollut enemmän kotona ruoka-aikaan kuin aiemmin, joten syömisen organisointi on ollut helpompaa. Uskoisin kuitenkin, että asiaan vaikuttaa myös se, että suhtaudun syömiseen rennommin ja sallivammin nyt kuin yrittäessäni syödä ”oikein”. Voisi sanoa, että syöminen menee enemmän omalla painollaan.

Yksi ”oivallus” (lainausmerkeissä, koska useimpien ei luullakseni tarvitse oivaltaa tällaista) on se, että kun teen ruokaa, sitä ei aina tarvitse syödä kaikkea kerralla. Itse asiassa joskus voi tehdä jopa niinkin, että tekee tarkoituksella ruokaa myös huomiselle. Vallankumouksellista, eikö totta!

Löydettyjä lehtijuttuja ja blogin tulevaisuus

Olen tässä googlaillessa löytänyt pari mielenkiintoista llihavuutta käsittelevää lehtijuttua. Näistä vanhempi on Me naiset -lehden artikkeli ”Nuori, nainen ja yli 100 kiloa: ’Ongelmani ei ole lihavuus vaan muiden asenteet’”, ja uudempi Helsingin Sanomien Nyt-liitteen ”Viidessä vuodessa 58 kiloa lisää: Todella lihava vihaa sovituskopin peiliä”. Artikkeleissa kuvataan kahta erilaista ihmistä ja tapaa olla lihava. Näitä tekstejä voisi analysoida vaikka kuinka, mutta nyt en pysty siihen itse. Sen sijaan kehotan lukemaan, oikein ajatuksella.

Mutta asiasta toiseen. Olen tässä miettinyt, mitä haluan tältä blogilta ja sen kirjoittamiselta. Miettimiseni tulos on, että haluan

• oppia uusia asioita itsestäni
• kokeilla uusia asioita, haastaa itseäni ja raportoida näiden kokeilujen ja haasteiden tuloksista
• kasvaa ihmisenä uusien asioiden oppimisen ja kokeilemisen myötä
• sisällyttää blogiin jonkinlaisia toistuvia elementtejä (kuten esim. lauantailyriikka ja eräs toinen, joka nähnee päivänvalon ensi viikolla)
• saada palautetta ja käsitellä asioita, jotka ovat teidän lukijoiden mielestä käsittelyn arvoisia.

Näiden avulla toivon löytäväni blogille ryhdin, suuremman suunnan ja vision. Unohdinko jotain olennaista?

Joogaa

Kävin tänään joogatunnilla toista kertaa elämässäni, ensimmäinen kerta taisi olla lukioaikoina. Tunti oli lempeää hatha-joogaa (tuo sana ”lempeä” oli siis tunnin nimessä, ja aika lempeää se olikin). En tiedä joogasta oikeastaan mitään, joten en osaa sanoa, minkälaista tuo on muuhun joogaan verrattuna. Vetäjä oli erinomainen, kannustava ja rohkaiseva.

Olen nyt yrittänyt analysoida reaktioitani tuntiin, mutta niistä on vaikea saada tolkkua. Osa tehdyistä harjoituksista tuntui todella hyvältä, mutta toisaalta osa harjoituksista tuntui niin pahalta, että nieleskelin itkua. Syystä en saa kiinni. Ajattelin, etten ihan vielä heittäisi kirvestä kaivoon tämän suhteen (pitäähän uusia ruokiakin maistaa useampi kerta, jotta niihin tottuu), vaan kokeilen vielä ehkä pari kertaa, jos sopivia tilaisuuksia tulee. Ja niitähän tulee, kun järjestää.

Toiveissa olisi kokeilla jotain muutakin huonokuntoiselle ja aina vähän liikkuneelle sopivia lajeja. Vinkkejä saa antaa. Samoin, jos jollakulla on vastausehdotuksia siihen, miksi osa tunnista tuntui aivan hirveältä, olisin enemmän kuin kiitollinen ehdotusten kuulemisesta.