Ristiriitojen ihminen

Olen aloittanut tämän postauksen kirjoittamisen monta kertaa, mutta aina on tullut tunne siitä, että ei, tämän aika ei vielä ole. Tuntuu, että tilanne on kesken ja ajatukseni hakevat vielä muotoaan. Tästä tekstistä tuskin tulee kovin hiottua ja viimeisen päälle kiillotettua, mutta haluan kirjoittaa aiheesta siitä huolimatta nyt, osittain siitä syystä, että tuntuu, etten voi kirjoittaa blogiin mistään muusta, ennen kuin olen kirjoittanut tästä.

Tapahtumaketju alkoi siis viime vuoden huhtikuussa ravitsemusterapeutin vastaanotolla. Olin alun perin hakeutunut ravitsemusterapeutille mm. siksi, että halusin selvittää minua vaivaavan uupumuksen syitä. Perussairauteni takia minun on usein vaikea syödä riittävän monipuolisesti ja ”terveellisesti”, ja tiedän kyllä senkin, että vegaanius vaatii vähän sekaruokavaliota enemmän huomiota. (Ei mielestäni siksi, että vegaanius itsessään olisi sen vaikeampaa kuin sekaruokavaliolla eläminen, vaan esimerkiksi siksi, että vegaaniruokavaliota noudattavan on usein itse etsittävä tieto ruokavalionsa toteuttamisesta, kun taas tasapainoisen sekaruokavalion koostamisesta tietoa on tarjolla paljon.)

Olin siis ravitsemusterapeutin vastaanotolla. Olin ollut aiemmin muutaman kerran saman henkilön juttusilla, ensimmäiset käynnit jokunen vuosi sitten ja viimeisimmät käynnit kuluneen vuoden aikana. Olin pitänyt ruokapäiväkirjoja ja nähnyt varmaan miljoona monistetta, joiden tehtävänä oli (vaihtelevalla menestyksellä) saada minut ymmärtämään, mikä toiminnassani toimi ja mitä siinä pitäisi muuttaa. Kun käynti alkoi olla lopuillaan, ravitsemusterapeutti pani paperit syrjään, katsoi minua ja sanoi: ”Sinun kannattaisi selvittää, voisiko sinulla mahdollisesti olla syömishäiriö.”

Olin hämmentynyt. Joo, tykkään syömisestä, ja joo, ruoka on hyvää. Joskus ruoka on niin hyvää, että syön sitä tarpeettoman paljon (siis fyysiseen ylitäyteyden tunteeseen asti), ja joo, joskus syön tietynlaisia ruokia kun olen ahdistunut, surullinen, iloinen, kärsimätön, väsynyt, tai kun tunnen jotain muuta voimakasta tunnetta.

Mutta syömishäiriö? Minulla? En mielestäni ollut sellainen kuin tapaamani ja tuntemani syömishäiriöiset ihmiset. Kyllä, ajattelen ruokaa ja syömistä paljon, mutta jotkut ajattelevat kalastusta paljon ja puhuvat siitä jatkuvasti, eikä heillä diagnosoida mitään. Heitä pidetään vain harrastukseensa vihkiytyneinä ja ehkä hieman omalaatuisina. Kyllä, mietin paljon lihavuuttani ja sitä, miten se vaikuttaa asioihin, mutta mielestäni näin lihavan on syytäkin miettiä, miten kehon koko vaikuttaa erinäisiin seikkoihin, jotka eivät koske pienikehoisempia. Kuten vaikka sitä, onko paikassa, jonne menen, sen verran leveitä tuoleja, että mahdun niihin mukavasti. Mitä ruumiinkuvaani tulee, siitä ja sen mahdollisesta vääristymisestä on vaikea sanoa mitään objektiivista. Pidän itseäni lihavana, ja niin pitävät kaikki muutkin. Kyse ei siis ole siitä, olenko lihava vai en, vaan korkeintaan siitä, kuinka lihava olen.

Sain ravitsemusterapeutilta mukaan nipun papereita ja tietolehtisiä ja kehoituksen ottaa selvää Syömishäiriöliiton toiminnasta lähiseuduilla. Minä otin selvää. Sain tietää, että meillä päin Sylillä on erilaisia ryhmiä ja ryhmien lisäksi sellaisia tilaisuuksia, joihin kaikki ovat tervetulleita taustastaan riippumatta. Ennen kuin uskaltauduin paikalle, luin kaiken netistä löytämäni tiedon moneen kertaan ja tässä lausunkin kiitoksen myös toiminnasta internetissä tiedottaville tahoille, jotka tekivät fyysisesti paikalle tulemisen kynnyksen loppujen lopuksi varsin matalaksi.

Niinpä minä sitten menin. Tuntui turvalliselta istuskella sohvalla ja juoda teetä (johon sivumennen sanoen sai myös soijamaitoa). Välillä kuuntelin enemmän, välillä puhuin. Olin yllättynyt siitä, miten erilaisia ihmiset olivat, omat stereotypiani olivat vahvat ja paljolti todellisuuden vastaiset. Jo se oli arvokas tieto.

Kuuntelemalla opin myös, ettei ihmisen ulkoisesta olemuksesta useinkaan voi suoraan päätellä, onko hänellä jonkinlaisia ongelmia syömiseen liittyen, ja jos on, miten ne ilmenevät. Kävin kahvihetkissä ja jonkin verran muussakin toiminnassa ja annoin aivojen raksuttaa rauhassa. Tunsin, että minä ymmärsin muita ja vastavuoroisesti tunsin myös tulevani ymmärretyksi. Ei, mahdollinen syömishäiriö ei tarkoittaisi, että lihavuuteni olisi yhtäkkiä jotenkin pahaa ja vääränlaista, ei, tarkoituksenmukaisempien (jotkut käyttäisivät sanaa ”terveempien”) toimintatapojen oppiminen ei muuttaisi radikaalisti sitä, kuka olen, ja ei, jos saisin syömishäiriödiagnoosin, se ei olisi ainoa minua määrittävä asia.

Lyhyesti sanottuna: Sylin toiminnassa tunsin olevani normaali. Se on minulle harvinaista herkkua.

Sylin kautta kuulin myös eräästä terapeuttiopiskelijasta, joka etsi harjoituspotilaita (vai asiakkaiksiko heitä sanotaan, en ole ihan perillä siitä, mikä on asiallista ja korrektia). Aloin käydä hänen luonaan ja joitain solmuja saimme aukikin. Tämän terapian hyödyllisyydellä oli kuitenkin rajansa, sillä terapeutti edusti ratkaisukeskeistä koulukuntaa. Se sopii hyvin ongelmien ratkomiseen tässä ja nyt, mutta sen avulla on vaikea pureutua toimintamalleihin, joiden kehittyminen on vienyt kymmeniä vuosia.

Kävin edelleen Sylin toiminnassa ja sain muutaman lisäkäynnin ravitsemusterapeutille. Jossain vaiheessa ravitsemusterapeutti nosti kädet kuvaannollisesti pystyyn ja sanoi, ettei mielestään ole oikea henkilö minua auttamaan. Hänen mielestään minä tarvitsin apua, jota hänellä ei ole resursseja antaa.

Kuka sitä apua sitten voisi antaa? Sylin väki ei, sillä siellä tarjotaan (vertais)tukea, ei hoitoa. Ravitsemusterapeutti oli luvallani yhteydessä lääkäriini (johon minulla on siis perussairauden takia kontakti) ja he pohtivat asiaa. Erinäisistä syistä hoitoani ei voitu tiivistää tai uudelleenräätälöidä siellä, missä kävin, eikä siellä varsinaisesti ole edes syömishäiriöiden hoidossa tarvittavaa tietotaitoa. Minulle myönnettiin muutaman viikon pätkä tehostettua avohoitoa, jonka puitteissa tapasin psykologia ja lääkäriä, joka hoidon lopuksi vahvisti syömishäiriödiagnoosin tietoihini. (Tätä ennen olin vähän hassussa tilanteessa, sillä teknisesti ottaen olin syömishäiriön hoidossa ilman syömishäiriödiagnoosia.)

Tämä hoitojakso päättyi viime viikolla. Sen aikana saatiin aikaan paljon, mutta paljon on vielä edessä. Nyt odotan tietoa siitä, minkälaista jatkohoitoa minulle tarjotaan.

Advertisement

Suolakurkku ei ole vihannes

Kuten olen ehkä joskus maininnutkin, sairastan lihavuuteen liittymätöntä sairautta, johon minulla on lääkitys. Käyttämäni lääkityksen takia minun pitää käydä verikokeissa vähintään kerran vuodessa sen varmistamiseksi, että kaikki on kunnossa. Tällä kertaa sain verikoelähetteen lisäksi lähetteen ravitsemusterapeutille. Häneltä sain runsaasti neuvoja ja muutamia kotitehtäviä, sekä uuden ajan elokuun alkupuolelle. Minut punnittiin, mutta olin selin vaakaan, joten en tiedä, paljonko painan. Sen tiedän, että olen painavampi kuin edellisellä käynnilläni muutama vuosi sitten.

Yksi saamistani kotitehtävistä oli pitää kirjaa siitä, miten paljon käytän rahaa ”mielihyväruokiin” (terapeutin käyttämä sanamuoto) ja miten paljon ”täysipainoiseen ruokaan” (myös terapeutin käyttämä sanamuoto). Ilmeisesti minun olisi tältä pohjalta tarkoitus havahtua siihen, että käytän ruokarahoistani kohtuullisen suuren (vaiko peräti kohtuuttoman suuren?) osan mielihyväruokiin.

Yritin ihan tosissani tarkkailla rahankäyttöni jakautumista, mutta jouduin toteamaan, että en osaa. En nimittäin osaa vetää rajaa täysipainoisen ruoan ja mielihyväruoan välille. (Ja totta puhuen minua myös häiritsee kovasti se, että ruokia luokitellaan kiellettyihin ja sallittuihin. Niin pitkälle tämä ravitsemusterapeutin tekemä jaottelu ei mene, mutta ei se minusta myöskään ole kovin kaukana siitä.) Jotkin ruoat ovat helppoja tapauksia — jäätelö ei ole täysipainoista ruokaa ja ruisleipä ei ole mielihyväruokaa. Salaatti on ehkä enemmän täysipainoista ruokaa, mutta onko se sitä yhä, jos lisään salaatinkastiketta ja vegejuustokuutioita? Entäs hedelmät? Onko rypsiöljy mielihyväruokaa, jos siinä uppopaistaa vihiksiä, mutta täysipainoista ruokaa, jos sitä laittaa maltillisesti kokojyväsämpylätaikinaan?

Puhuimme terapeutin kanssa myös Facebookin Sipsikaljavegaaniryhmästä. Itse olen kokenut ryhmän monella tavalla hyväksi, mutta terapeutti suhtautui asiaan nihkeästi. Rivien välistä olin aistivinani (tosin tunnustan, että tässä saatan tehdä ylitulkintoja), että ravitsemusterapeutin mielestä ”tykkään syödä ja ruoka on hyvää” -asenne ei ole hyvä asia. Hän myös kysyi minulta, noudattaisinko vegaaniruokavaliota jopa terveyteni uhalla. Mielestäni kysymyksenasettelu on järjetön. Tiedän, että syömiseni on monella mittarilla mitattuna kaikkea muuta kuin optimaalista. Uskon kuitenkin, että se ei kuin ihmeen kautta tuosta vain korjautuisi, jos ottaisin ruokavaliooni eläinperäisiä elintarvikkeita. Itse asiassa tilanne voisi jopa muuttua huonommaksi, jos minä itse tai joku muu taho ”pakottaisi” minut käyttämään ravinnokseni tuotteita, joiden käyttäminen sotii eettistä vakaumustani vastaan. Myös mielenterveys liittyy kehon terveyteen.

Suomi on käsittämätön maitomaa

Maidosta on viime aikoina puhuttu poikkeuksellisen paljon ja monelta taholta asiaa tarkastellen. Kaikki sai alkunsa ilmeisesti Valion maitomainoksista, joissa julistetaan, että heidän maitonsa tulee ”lehmiltä, jotka tekevät mitä tykkäävät”. Väite ei tietenkään pidä paikkaansa.

Valion mainoskampanjan odottamaton seuraus on, että se on herättänyt kekustelua myös eläinmaidon tuottamisen eettisistä kysymyksistä. Itse olen löytänyt itseni viime päivinä puhumasta maidontuotannosta sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole aiemmin edes ajatelleet asiaa. Monelle tulee yllätyksenä, että maidontuotanto on todellisuudessa kaukana mainoksissa kuvatusta idyllistä. Harva tietää, ettei lehmä tuota maitoa, jos se ei sitä ennen synnytä vasikkaa. Yleisessä tiedossa ei myöskään ole, että vasikat ja emot erotetaan toisistaan vasikan ollessa muutaman päivän ikäinen — jotta maito voitaisiin myydä ihmisille.

Näin vegaaninäkökulmasta eläinmaito on vähintäänkin omituinen ”elintarvike”. Ihminen on ainoa eläin, joka juo toisen eläinlajin maitoa, ja myös ainoa eläin, joka juo maitoa vielä imeväisiän jälkeen. Aikuisten laktoosi-intoleranssi on normaalitila, maitotuotteiden sietäminen on poikkeus. Ilman maitoa pärjää myös mainiosti (vaikka Maito ja Terveys muuta väittäisikin).

Kuten jo otsikossa sanoin, Suomi on käsittämätön maitomaa, mikä näkyy myös siinä, miten vegaanien (ja muiden eläinmaitoa karttavien ihmisten) ruokavalintoihin suhtaudutaan. Lakto-ovovegetarismi on vielä suhteellisen ymmärrettyä, mutta annas olla, kun sanot, että et käytä mitään maitotaloustuotteita. Olen saanut kuulla lukuisia kertoja, että lehmät ”antavat” maidon ihmisille ja että niiden utareet räjähtäisivät, jos emme lypsäisi niitä. Minulle on myös tehty tiettäväksi, että maito on, jos ei ainoa, niin ainakin paras kalsiumin lähde, joten omapa on vikani, kun minulle ajan myötä kehittyy osteoporoosi. Vegaaniliiton 10 myyttiä maidosta -artikkeli vastaa yleisimpiin oletuksiin maidontuotannosta ja maitotaloustuotteiden vaikutuksista terveyteen.

Perjantain A-studiossa puhuttiin myös maidosta, mutta keskustelijat sivuuttivat tuosta vain sen tosiasian, että sopipa lehmänmaito ihmisille tai ei, lehmien itsensä kannalta kyse on ennen kaikkea kärsimystuotteesta.

Suuria sanoja ja pieniä havaintoja

Lukaisin läpi tupakoinnista kirjoittamani tekstit ja totesin, että käytän ajatuksistani ja kokemuksistani aika suuria sanoja. Olen kirjoittanut olevani ”vapaa nikotiinihirviön orjuudesta” ja että on ihanaa ”tietää, että minun ei enää tarvitse polttaa tupakkaa”. Kirjoitin myös, kuinka ”maailmankatsomukseni on kokenut […] radikaalin muutoksen”.

Noin suuret sanat voisi hyvin tulkita aloittelijan uhoksi, ja totuuden nimessä en voi tietää, jos kyse todellisuudessa olisikin siitä. En kuitenkaan usko niin. Minun ei tee mieli tupakkaa, sen selkeämmin en voi asiaa sanoa. Ainoa vieroitusoire on ollut itkuherkkyys ja siitäkään en oikeasti tiedä, liittyykö se tupakattomuuteen vai siihen, että on se aika kuukaudesta. Syy voi tietenkin olla myös molempien yhdistelmässä.

Olen nyt tehnyt havaintoja käytöksestäni ja olotiloistani, mitä tupakointiin ja tupakoimattomuuteen liittyy, ja huomannut pari asiaa, joita en älynnyt odottaa.

Ensinäkin minulla on enemmän aikaa. Jos oletetaan, että yhtä savuketta polttaa noin viisi minuuttia ja päivässä polttaa noin 20 savuketta, tupakoimattomalla on tunti ja 40 minuuttia enemmän aikaa käyttää johonkin hyödylliseen. Viikossa siitä tulee jo reippaasti yli kokonainen työpäivä. En yleensä perusta tällaisista laskelmista, mutta jos mietin omaa tupakointiani, saatoin hyvinkin polttaa kolme savuketta ennen töihin lähtöä. Jos en polta niitä, voin nousta 15 minuuttia myöhemmin. Se on aamulla paljon.

Toiseksi on uskomattoman ihanaa tietää, että minun ei tarvitse tupakoida (eihän minun tarvinnut ennenkään, mutten vain osannut ajatella niin). Minun ei tarvitse miettiä, paljonko minulla on tupakkaa ja kuinka pitkälle se riittää, ei tarvitse miettiä, mistä sitä saa lisää ennen kuin se loppuu, ja vieraissa paikoissa ei tarvitse olla huolissaan siitä, onko siellä tupakkapaikkaa. Eikä minun tarvitse seistä sateessa ja loskassa nikotiinin orjana.

Lisäksi olen skarpimpi. Mieli tuntuu kirkkaammalta ja ajatukset selkeämmiltä. Tätä oloa on vaikea kuvata, enkä oikein osaa pukea kokemustani sanoiksi. Uskon kuitenkin, että ihmiset, joilla on kokemusta riippuvuuksista, ymmärtävät mitä tarkoitan. Niille, joilla ei ole kokemusta riippuvuuksista, voin sanoa vain, että tämä olo on upea, ja minusta tuntuu aivan siltä kuin olisin saanut osan omasta itsestäni takaisin itselleni. (Toivottavasti tuli selitettyä tarpeeksi epäselvästi…)

Tupakoimattomuus on siis edelleen ihanaa!

Ihanaa

Tänään minusta ei irtoa itseeni liittyen muuta kuin ylistystä sille, miten ihanaa on tietää, että minun ei enää tarvitse polttaa tupakkaa. (Ei minun tietenkään aiemminkaan tarvinnut, mutten osannut ajatella sitä niin. Olin aivopesun uhri.) Poltin siis viimeisen savukkeeni lauantai-iltana ja siitä lähtien olen ollut tupakatta. Aika on lyhyt, mutta maailmankatsomukseni on kokenut niin radikaalin muutoksen, että tässä vaiheessa uskon täysillä itseeni ja kykyyni olla onnellinen ilman tupakkaa.

Mietin tuota aiempaa tekstiä, jossa sanoin, että lahjoitan itselleni alkajaisiksi nikotiinittoman viikon. Nyt, kun olen pohtinut asiaa, ajatus nikotiinittomasta viikosta tuntuu vähän hölmöltä. Ihan kuin ostaisin pyöräilykypärän, käyttäisin sitä viikon ja sen jälkeen lähtisin taas sekoilemaan liikenteeseen ilman kypärää. Toisaalta ajatus siitä, etten ikinä enkä missään tilanteessa voisi tupakoida, tuntuu haastavalta. Olen siis kompromissina tupakoimatta toistaiseksi ja jos nyt jostain tulee jokin syy, minkä takia minun pitäisi aloittaa tupakointi uudelleen, teen uuden tilannearvion. (En kyllä osaa kuvitella sellaista syytä, mutta jos vaikka jään autiolle saarelle mukanani vain sytkä ja vaaleanvihreä Pall Mall -aski…)

Tupakoinnin lopettamisestani suurin kunnia menee epäilemättä Allen Carrin kirjalle Vihdoinkin savuton (julkaistu myös mm. nimellä Stumppaa tähän!), jos minua itseäni siis ei lasketa. En tiedä, miksi kirja toimii, mutta se toimii. Kirjan alussa kielletään vähentämästä tupakointia kirjan lukemisen aikana ja minä suorastaan ahmin muutaman viimeisen luvun, jotta vihdoinkin pääsisin kirjan loppuun ja saisin lopettaa tupakoinnin ihan ”luvan kanssa”. Suosittelen kirjaa lämpimästi, kirjastosta löytyy ja tämä tosiaan ei maksa uutenakaan kirjakaupassa kuin kahden tupakka-askin verran. Menetettävää ei siis ole järin paljon, lähinnä vain kirjan lukemiseen kuluva aika.

Vapaa!

Olen nyt toista kokonaista päivää vapaa nikotiinihirviön orjuudesta. Tupakoimatta oleminen on ollut helpompaa kuin odotin. Valitsin kyllä tietoisesti ajoittaa lopettamisen viikonlopulle, toisin sanoen aikaan, jolloin en joudu tekemään mitään kovin stressaavaa enkä myöskään joudu olemaan tekemisissä tupakoijien kanssa.

Näin tupakoimattomana sen vasta huomaa, miten voimakas rutiini tupakoinnista on muodostunut. Huomaan usein ajattelevani, että sitten kun saan jonkin asian tehtyä loppuun, menen tupakalle. Kestää hetken muistaa, että minähän en enää tupakoi. Vaikka en polttanut kuin nelisen vuotta, tupakoinnista ehti muodostua kiinteä osa arkeani.

Tupakka on edustanut minulle montaa asiaa, esimerkiksi:

• apua stressin käsittelyyn
• palkkiota asioiden aikaansaamisesta
• tyhjän ajan täyttäjää
• yksinäisyyden helpottajaa
• virkistäjää
• taukoa.

Savuke on siis paljon enemmän kuin pelkkä savuke. Se on lohduttaja, kannustaja, ystävä ja vaikka mitä muuta. Toisaalta asiaa voi katsoa myös toisesta suunnasta; en kaipaa tupakkaa sinänsä, vaan kaipaan sitä, mitä tupakka minulle edustaa. Minun ei siis tarvitse tupakoida, vaan voin etsiä näitä asioita tupakoinnin ulkopuolelta. Jos esimerkiksi pitkästyn tietokoneen äärellä, voin nousta tuoliltani ja laittaa 20 väärässä paikassa olevaa tavaraa oikeille paikoilleen. Se antaa minulle pienen tauon koneella istumisesta, antaa jotain tekemistä käsille ja, toisin kuin tupakoinnista, siitä on oikeasti jotain hyötyä.

Laskin, että kun tupakka-aski maksaa vajaan viisi euroa, säästän viikossa reilut 30 euroa. Se on paljon rahaa minun budjetissani. Tässä tapauksessa ahneudesta on hyötyä, haluan itse pitää rahani ja käyttää ne johonkin kivaan, en polttaa niitä savuna ilmaan.

PS. Hesarissa oli mielenkiintoinen juttu lihavuudesta ja terveydestä. Se on pitkähkö, mutta lukemisen arvoinen.

”Juuri ennen” -hetket

Harrastan kirjoittamista. Suurin ilo on luonnollisesti jonkin projektin loppuun saattaminen, mutta melkein yhtä suurta iloa tunnen ”juuri ennen” -hetkinä, siis silloin kun koko projekti on vielä pääkopassa muhimassa ja hakemassa muotoaan. Se on hetki, jolloin usko onnistumiseeni on rautainen, samoin kuin usko siihen, että tästä tekstistä tulee paljon parempi kuin mikään tähänastisista teksteistäni. Kun kirjoittaminen alkaa, muistanjälleen kuinka työlästä on saada teksti kokoon ja paperille ja todellisuus vyöryy niskaan niin voimakkaana, että välillä itse kirjoittamisesta ei tule mitään ilman voimakasta psyykkausta tai häämöttävää deadlinea.

”Juuri ennen” -hetkiä ja niiden nautintoa voi totta kai kokea myös muun kuin kirjoittamisen parissa. Siivoaminen on yksi näistä asioista. Ennen kuin alan siivota, suorastaan hekumoin, kuinka kodistani tulee puhtaampi ja järjestyksellisempi kuin se on ikinä ollut. Paisuttelen ajatusta siitä, kuinka tämän siivousurakan jälkeen minusta tulee varsinainen kotihengetär, joka myös pitää kotinsa siistinä ja järjestyksellisenä. Sama ilmiö pätee tiskaamiseen. (Minulla on hirveästi likaisia astioita.)

”Juuri ennen” -hetket ovat petollisia. Niiden aikana itsevarmuus ja varmuus onnistumisesta ovat poskettoman yliampuvia, niiden aikana ei vielä tarvitse kohdata sitä todellisuutta, että kaiken merkittävän aikaansaamiseksi pitää ponnistella, ei ainonastaan suunnitella ja kuvitella lopputulosta. Lopputuloksen ajattelu on toki hyödyllistä, sillä minä ainakin tarvitsen jonkinlaisen tavoitteen, johon tähdätä. Onnistumisen kannalta olennaisia ovat kuitenkin myös ne kaikki pienet teot ja päätökset, joista kokonaisuus muodostuu. ”Juuri ennen” -hetkissä ei ole tilaa realismille.

Mutta miksi kirjoitan tästä tänne? Lähinnä siksi, että tällä hetkellä elän aivan uudenlaisessa ”juuri ennen” -hetkessä. Ostin tupakoinnin lopettamista käsittelevän kirjan ja olen kahlannut sen melkein loppuun. Ettekä ikinä usko, kuinka hekumoinkaan terveyden kohenemisella, rahojen säästymisellä, vähemmän haisemisella ja vaikka millä. Tässä hetkessä, kun hekumointi ei vielä vaadi tupakattomana oloa, se tuntuu uskomattoman hienolta ja suloiselta. Totuus voi olla toinen, mutta kuten ylempänä sanoin, kaiken merkittävän aikaansaamiseksi pitää ponnistella.

Jos kirjan lupaukset pitävät paikkansa, minusta(kin) voi tulla entinen tupakoija. Niin isoa ja lopullista tavoitetta en vielä ota itselleni, vaan sen sijaan ajattelin, että pyrin antamaan itselleni lahjaksi nikotiinittoman viikon tässä lähiaikoina, kunhan nyt saan kirjan luetuksi. Teen sitten säästyneillä rahoilla jotain oikein kivaa ja hömppäpitoista.