Blogiarkistot

Suolakurkku ei ole vihannes

Kuten olen ehkä joskus maininnutkin, sairastan lihavuuteen liittymätöntä sairautta, johon minulla on lääkitys. Käyttämäni lääkityksen takia minun pitää käydä verikokeissa vähintään kerran vuodessa sen varmistamiseksi, että kaikki on kunnossa. Tällä kertaa sain verikoelähetteen lisäksi lähetteen ravitsemusterapeutille. Häneltä sain runsaasti neuvoja ja muutamia kotitehtäviä, sekä uuden ajan elokuun alkupuolelle. Minut punnittiin, mutta olin selin vaakaan, joten en tiedä, paljonko painan. Sen tiedän, että olen painavampi kuin edellisellä käynnilläni muutama vuosi sitten.

Yksi saamistani kotitehtävistä oli pitää kirjaa siitä, miten paljon käytän rahaa ”mielihyväruokiin” (terapeutin käyttämä sanamuoto) ja miten paljon ”täysipainoiseen ruokaan” (myös terapeutin käyttämä sanamuoto). Ilmeisesti minun olisi tältä pohjalta tarkoitus havahtua siihen, että käytän ruokarahoistani kohtuullisen suuren (vaiko peräti kohtuuttoman suuren?) osan mielihyväruokiin.

Yritin ihan tosissani tarkkailla rahankäyttöni jakautumista, mutta jouduin toteamaan, että en osaa. En nimittäin osaa vetää rajaa täysipainoisen ruoan ja mielihyväruoan välille. (Ja totta puhuen minua myös häiritsee kovasti se, että ruokia luokitellaan kiellettyihin ja sallittuihin. Niin pitkälle tämä ravitsemusterapeutin tekemä jaottelu ei mene, mutta ei se minusta myöskään ole kovin kaukana siitä.) Jotkin ruoat ovat helppoja tapauksia — jäätelö ei ole täysipainoista ruokaa ja ruisleipä ei ole mielihyväruokaa. Salaatti on ehkä enemmän täysipainoista ruokaa, mutta onko se sitä yhä, jos lisään salaatinkastiketta ja vegejuustokuutioita? Entäs hedelmät? Onko rypsiöljy mielihyväruokaa, jos siinä uppopaistaa vihiksiä, mutta täysipainoista ruokaa, jos sitä laittaa maltillisesti kokojyväsämpylätaikinaan?

Puhuimme terapeutin kanssa myös Facebookin Sipsikaljavegaaniryhmästä. Itse olen kokenut ryhmän monella tavalla hyväksi, mutta terapeutti suhtautui asiaan nihkeästi. Rivien välistä olin aistivinani (tosin tunnustan, että tässä saatan tehdä ylitulkintoja), että ravitsemusterapeutin mielestä ”tykkään syödä ja ruoka on hyvää” -asenne ei ole hyvä asia. Hän myös kysyi minulta, noudattaisinko vegaaniruokavaliota jopa terveyteni uhalla. Mielestäni kysymyksenasettelu on järjetön. Tiedän, että syömiseni on monella mittarilla mitattuna kaikkea muuta kuin optimaalista. Uskon kuitenkin, että se ei kuin ihmeen kautta tuosta vain korjautuisi, jos ottaisin ruokavaliooni eläinperäisiä elintarvikkeita. Itse asiassa tilanne voisi jopa muuttua huonommaksi, jos minä itse tai joku muu taho ”pakottaisi” minut käyttämään ravinnokseni tuotteita, joiden käyttäminen sotii eettistä vakaumustani vastaan. Myös mielenterveys liittyy kehon terveyteen.

Sano se sana

Moni on varmasti törmännyt netissä erilaisiin englanninkielisiin lihavuusaiheisiin sanataskuihin, joista monet muodostuvat sanasta fat liitettynä toiseen sanaan. Näitä ovat mm. fatshion (fat + fashion), fattoo (fat + tattoo) ja fatkini (fat + bikini). Omituisin, mihin olen törmännyt, on fattering (fat + flattering), jota tosin ymmärtääkseni käytettiin lähinnä kiinnittämään lukijoiden huomiota siihen faktaan, että usein ne vaatteet, joita pidämme ”imartelevina” jonkun yllä, luovat samalla vaikutelman siitä, että hän olisi hoikemman näköinen kuin joissain toisissa vaatteissa. En ole vielä lopullisesti selvittänyt, mitä mieltä olen itse näistä sanataskuista, mutta jokin niissä häiritsee.

Se, mikä ehkä häiritsee eniten, on se, miten tällaisten sanojen muodostaminen luo mielikuvan siitä, että esimerkiksi lihavan ihmisen bikini on jotain täysin erilaista kuin ei-lihavan ihmisen. Todellisuudessahan kyse on jatkumosta laihojen ihmisten bikineistä lihavien ihmisten bikineihin ja varmasti riippuu katsojasta, missä kohtaa bikini muuttuu fatkiniksi. Olen tosin ollut huomaavinani, että ”fatkinit” ovat tyypillisesti leikkaukseltaan erilaisia kuin laihemmille ihmisille suunnitellut bikinit. Jos tämä ero on syynä siihen, miksi osa bikineistä on fatkineja ja osa ei, olisiko mahdollista valmistaa laihoille ihmisille sopiva fatkini?

Sanataskuihin törmää kohtalaisen paljon myös vegaanipiireissä. Tällä hetkellä sanoista eniten pinnalla on vihis (vege + lihis), josta olen nähnyt käytettävän — aika vahvasti kieli poskella — myös nimeä vihapiirakka (vege + lihapiirakka). Tällaiset sanataskut häiritsevät huomattavasti vähemmän, sillä vihikset ja lihikset todella ovat eri asioita eikä niiden välillä ole minkäänlaista jatkumoa. Taidan kuitenkin välttää jatkossakin sanaa vauvantaimakkara (vege + lauantaimakkara).

Vegaaniruoka on liian hyvää

Olin kesällä reissussa ja ilokseni sain joka aterialla vegaanista ruokaa. Totta, ruoka oli välillä aika omituista, mutta kaikesta nyt vaan ei voi pitää. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että mukana oli myös muutama sekasyöjä, joiden mielestä vegaaniruoka on sekaruokaa parempaa ja joiden mielestä heillä oli maksavina asiakkaina oikeus maistaa kaikkea, mitä oli tarjolla. Sain kuulla heiltä, että he maistavat ”ihan vain vähäsen”, ja että minun pitäisi vegaanina olla hyvilläni siitä, että vegaaniruoka maistuu myös sekaaneille. Yhden hengen ruoka-annoksesta jää kuitenkin jäljelle aika vähän, jos muutamakin utelias ottaa ”ihan vain vähäsen” vegaaniruokaa sen sijaan, että söisivät sitä sekaruokaansa (josta he ovat maksaneet).

Tällaiset ”älkää syökö mun ruokaa, haluan syödä sen itse” -tilanteet saavat minut usein vaivautuneeksi ja varautuneeksi. Olen saanut kuulla ihan riittävän usein, että minunhan pitäisikin lihavuuteni takia syödä vähemmän (mihin/kehen verrattuna vähemmän?), ja ehkä minun pitäisi tuntea siis jopa kiitollisuutta siitä, että osa minun ruoastani menee laihempiin suihin.

En ymmärrä, miksi nämä sekaanit eivät tilaa itselleen vegaaniruokaa, jos se kerran on heidän mielestään niin hyvää. En myöskään ihan ymmärrä tätä ”minähän saan maksavana asiakkaana syödä kaikkea tarjolla olevaa” -asennetta. Itselleni ei tulisi mieleenkään ottaa esimerkiksi gluteenittomaksi merkittyä ruokaa, koska voin syödä muutakin, toisin kuin se keliaakikko, jota varten gluteeniton ruoka on tehty. Tilanne on toki eri, jos ruoan määrästä selvästi näkee, että se on tarkoitettu kaikille, myös vegaaneille/keliaakikoille/jne. Järjen käyttö on näissä tilanteissa enemmän kuin toivottavaa.

Kasvisherätys

Toisinaan, yleensä keväisin, havahdun siihen, että kaupoista löytyy ihan hillittömän monenlaisia hedelmiä ja vihanneksia. Kauppareissulla huomaan miettiväni, että onpas tuo munakoiso jännän näköinen, saisikohan siitä jotain syötävää? Googlaan fraaseilla ”helppo smoothie”, ”juotava salaatti” tai ”mistä tietää, että mango on kypsä”. Toisin sanoen minussa herää kokeilunhalu.

Kun asuin kotona, söimme kasviksia ja hedelmiä aika yksipuolisesti (tosin niin taisi suurin osa muistakin perheistä syödä silloin, jos nykypäivään verrataan). Salaatti tehtiin kiinankaalista silppuamalla ja siihen lisättiin tölkkiananasta ja leipäjuustokuutioita (eivät ole kasvistuote, mutta minun oli ihan pakko mainita ne, koska pelkkä salaatti kiinankaalista ja ananaksesta kuulostaisi vielä todellisuuttakin aneemisemmalta). Jäätelön kanssa syötiin joskus säilykepersikanpuolikkaita. Appelsiineja syötiin, ja banaaneja, omenoita ja satsumia (tai jotain sen näköisiä, en ole koskaan oppinut erottamaan mandariineja, satsumia, klementiinejä ja muita suunnilleen samannäköisiä ja -makuisia sitrushedelmiä toisistaan). Maalla oli mummula ja sieltä tuotiin kotipakastimeen marjoja talveksi. Niitä söimme ja söin silloin enemmän kuin nykyään.

Muutin kotoa pois ensimmäisenä opiskeluvuotenani. Olin laittanut ruokaa itse jonkin verran jo kotona asuessani, mutta muuton jälkeen minun oli opeteltava kokkaamisen lisäksi myös syömään niin, etteivät rahat loppuneet kesken. Usein kuvitellaan, että kasvissyöjät syövät, no, kasviksia, mutta kokemuksesta voin sanoa, että kaupasta kyllä löytää monenlaisia ”ateriaratkaisuja”, joissa kasvisten osuus on aika olematon. Useimmiten söin nuudeleita ja punaisia linssejä, kunnes lopulta kyllästyin niihin täysin.

Noin vuotta myöhemmin ryhdyin vegaaniksi. Luulisi, että siinä vaiheessa nyt viimeistään olosuhteiden pakosta oppisi syömään kasviksia. Toisin kävi. Yksi syy on se, että lähikaupan kasvikset olivat ”tylsiä”. Toinen syy on se, että luulin vegaaniuden tarkoittavan sitä, etten enää voisi syödä mitään ”normaalia”. Niinpä ostin vegaanisia sipsejä, vegaanisia jäätelöitä, vegaanisia hampurilaisia, ja ylipäätään kaikkea, mistä oli erikseen olemassa vegaaninen versio, todistaakseni itselleni ja muille, ettei vegaaniksi ryhtyvän tarvinnut luopua mistään.

Ensimmäinen keväthavahtumiseni tapahtui pari vuotta vegaaniksi ryhtymiseni jälkeen. Olin jostain, nyt jo unohtuneesta syystä mennyt ostoksille lähikauppaani huomattavasti isompaan kauppaan. Tämän ison kaupan hevi-osasto oli jo yksin suurempi kuin koko lähikauppani! Se teki konkreettiseksi sen, miten yksipuolisesti olin syönyt kasviksia koko elämäni ajan. Kaupassa oli tuttuja kasviksia, hämärästi tuttuja kasviksia, mutta myös kasviksia, joista en ollut ennen kuullutkaan.

Sen jälkeen näitä havahtumisia on ollut muutama. Tämän vuoden havahtumiskokeilujen toistaiseksi paras löytö on ollut inkivääri. Se on minulle entuudestaan tuttu mm. eräiden kahviloiden smoothieista, joihin se antaa potkua, mutta en muista, että olisin koskaan aiemmin ostanut inkivääriä kotiini. Nyt olen lykännyt sitä niihin googlaamiini helppoihin smootieihin ja juotaviin salaatteihin. Internet on hyvä ideoiden lähde, mutta erityisesti haluan tässä kiittää Facebookin vegaaniryhmiä, joissa jaetaan ideoita, neuvotaan ja rohkaistaan kokeilemaan uutta. Niiden ansiosta voin jopa toivoa, että tämänkertainen havahtumiseni ei hiipuisi ihan yhtä nopeasti kuin aiemmin on käynyt.

Suomi on käsittämätön maitomaa

Maidosta on viime aikoina puhuttu poikkeuksellisen paljon ja monelta taholta asiaa tarkastellen. Kaikki sai alkunsa ilmeisesti Valion maitomainoksista, joissa julistetaan, että heidän maitonsa tulee ”lehmiltä, jotka tekevät mitä tykkäävät”. Väite ei tietenkään pidä paikkaansa.

Valion mainoskampanjan odottamaton seuraus on, että se on herättänyt kekustelua myös eläinmaidon tuottamisen eettisistä kysymyksistä. Itse olen löytänyt itseni viime päivinä puhumasta maidontuotannosta sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole aiemmin edes ajatelleet asiaa. Monelle tulee yllätyksenä, että maidontuotanto on todellisuudessa kaukana mainoksissa kuvatusta idyllistä. Harva tietää, ettei lehmä tuota maitoa, jos se ei sitä ennen synnytä vasikkaa. Yleisessä tiedossa ei myöskään ole, että vasikat ja emot erotetaan toisistaan vasikan ollessa muutaman päivän ikäinen — jotta maito voitaisiin myydä ihmisille.

Näin vegaaninäkökulmasta eläinmaito on vähintäänkin omituinen ”elintarvike”. Ihminen on ainoa eläin, joka juo toisen eläinlajin maitoa, ja myös ainoa eläin, joka juo maitoa vielä imeväisiän jälkeen. Aikuisten laktoosi-intoleranssi on normaalitila, maitotuotteiden sietäminen on poikkeus. Ilman maitoa pärjää myös mainiosti (vaikka Maito ja Terveys muuta väittäisikin).

Kuten jo otsikossa sanoin, Suomi on käsittämätön maitomaa, mikä näkyy myös siinä, miten vegaanien (ja muiden eläinmaitoa karttavien ihmisten) ruokavalintoihin suhtaudutaan. Lakto-ovovegetarismi on vielä suhteellisen ymmärrettyä, mutta annas olla, kun sanot, että et käytä mitään maitotaloustuotteita. Olen saanut kuulla lukuisia kertoja, että lehmät ”antavat” maidon ihmisille ja että niiden utareet räjähtäisivät, jos emme lypsäisi niitä. Minulle on myös tehty tiettäväksi, että maito on, jos ei ainoa, niin ainakin paras kalsiumin lähde, joten omapa on vikani, kun minulle ajan myötä kehittyy osteoporoosi. Vegaaniliiton 10 myyttiä maidosta -artikkeli vastaa yleisimpiin oletuksiin maidontuotannosta ja maitotaloustuotteiden vaikutuksista terveyteen.

Perjantain A-studiossa puhuttiin myös maidosta, mutta keskustelijat sivuuttivat tuosta vain sen tosiasian, että sopipa lehmänmaito ihmisille tai ei, lehmien itsensä kannalta kyse on ennen kaikkea kärsimystuotteesta.

Miten vegaaniksi

Nyt  on virtuaaliloma pidetty ja virtuaalirusketus hankittu, blogia on ollut ihan ikävä. Viime aikoina blogiin on tultu monta kertaa haulla ”miten vegaaniksi”, joten tänään kirjoitan siitä.

Mielestäni ei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa siirtyä kohti vegaanista elämäntapaa. Olen kuitenkin nähnyt ja kuullut, että käytännössä kaikki vegaaniuteen asti päätyneet ihmiset ovat käyttäneet jompaa kumpaa kahdesta toimintamallista. Ensimmäisinä ovat kertarysäysvegaanit, jotka jättävät sekaanielämän taakseen kertaheitolla. Toisina ovat hivutusvegaanit, jotka aloittavat matkansa kohti vegaaniutta valmistamalla itselleen vegaanisen aamiaisen esimerkiksi viikon ajan, ja sen jälkeen vegaanisen aamiaisen ja lounaan seuraavan viikon ajan ja niin edelleen. Lopulta he päätyvät tilanteeseen, jossa päivän kaikki ateriat ovat vegaanisia. Jälkimmäinen tapa on elimistölle lempeämpi ja jos itse olisin tässä hetkessä ryhtymässä vegaaniksi, valitsisin luultavasti hivutustaktiikan.

Kertarysäysvegaaneille on tarjolla tukea. Vegaanihaaste.net haastaa ihmiset kokeilemaan vegaaniutta kuukauden verran. Englanninkielinen 30 Day Vegan Challenge tekee saman englanniksi.

Se siis toimivista ratkaisuista. Pidän tarpeellisena esitellä myös vegaaniksisiirtymistavan, jota mainostetaan paljon, mutta joka toimii huomattavasti huonommin kuin edellä mainitut. Monessa yhteydessä vegaaniutta harkitseville suositellaan ns. etuliitevegetarismia (siis esim. lakto-ovovegetarismia, pescovegetarismia tai mitä näitä nyt on). Minusta tässä ei ole mitään järkeä. Käytännössähän tuo tarkoittaa, että on ensin opeteltava lakto-ovoruokavalion mukaiset ruoat ja juuri, kun on oppinut ja tottunut lakto-ovoiluun, joutuu opettelemaan jälleen uudet ruoanlaittotavat, kun maito- ja munatuotteisiin ei enää voikaan turvautua.

Entisenä lakto-ovona muistan ajatelleeni, että noudattamalla tätä ruokavaliota ”teen jo tarpeeksi” ja että vegaanit vouhottavat turhasta ja näkevät ongelmia siellä, missä niitä ei ole. Tämänhetkisenä vegaanina ajattelen luonnollisesti, että lakto-ovovegetarismi on vähemmän loogista kuin vegaanius ja että lakto-ovot näyttävät sulkevan silmänsä olemassaolevilta ongelmilta. Näin erilaiselta se ruoho siellä aidan toisella puolella näyttää.

Yksi ongelma, jolta lakto-ovot usein sulkevat silmänsä on se, että tehotuotannossa kaikkia eläimiä kohdellaan huonosti. Munivilla kanoilla (vaikka olisivat kuinka ”onnellisia”) ei ole sen auvoisampaa kuin broilereilla. Kumpienkin kärsimys on tarpeetonta ja tarpeetomuutensa vuoksi pidän niitä asioina, joita en halua tukea.

Sokerina tämän postauksen pohjalla olkoon linkki Areenassa olevaan tv-ohjelmaan ”Vaarallista laihdutusta?” Tunnustan, etten vielä ole kerennyt sitä katsomaan, mutta muilta olen kuullut pätkän olevan hyvä.

Vegaaniudesta puhuminen

Mieleeni tuli seuraava ajatus: Kun tätä blogia ilmeisesti luetaankin, olisi kiva kuulla, minkälaisista aiheista haluaisitte minun kirjoittavan enemmän. Toivotteko tekstejä esimerkiksi

  • vegaaniudesta
  • ruoasta ja syömisestä ylipäänsä
  • pukeutumisesta
  • liikkumisesta
  • itsetunnosta ja itsensä hyväksymisestä
  • jostain muusta?

Kommentoikaa!

 

Mutta asiaan: Melkein lupasin kirjoittaa aiheesta ”miten kohdata ihminen, joka on aidosti kiinnostunut vegaaniudesta”. Ja koska melkein lupasin, päätin melkein kirjoittaa. Miten siis toimia vegaaniuden hyväntahdonlähettiläänä sekaanimaailmassa?

Älä hukuta kuulijaa yksityiskohtiin. Jos keskustelet ensi kertaa vegaaniudesta kyseisen ihmisen kanssa, on tärkeää keskittyä olennaisiin asiohin, niihin ”rakennuspalikoihin”, jotka muodostavat vegaaniuden ideologian ja vegaanisen elämäntavan perustan. Itse aloittaisin esittämällä ajatuksen, että ihmisillä moraalisina olentoina ei ole oikeutta aiheuttaa elollisille olennoille kärsimystä ilman pätevää syytä,  ja että henkilökohtainen mielihyvä ei ole pätevä syy. Lisäksi painotan sitä, että eläintuotteet ovat (suurimmalle osalle ihmisistä suurimmassa osassa tilanteinta) tarpeettomia. Näin ollen eläinten käyttöä ihmisravinnoksi ei voi puolustella. (Joku sekaani voisi tässä kohtaa ottaa puheeksi jonkin viidakossa asuvan lihansyöjäheimon, josta on nähnyt dokumentin, mutta olettakaamme tällä kertaa, että keskustelukumppanimme on aidosti kiinnostunut vegaaniudesta eikä väittelemisetä tai pätemisestä.)

Älä lakaise ongelmia maton alle. On totta, että vegaaniruokavaliota noudattavan tulee kiinnittää erityistä huomiota esimerkiksi D- ja B12-vitamiinin saantiin. Tämä on fakta, joka ei muuksi muutu, vaikka me kuinka haluaisimme. Ongelmia ei kuitenkaan pidä myöskään suurennella. Vitamiinien ja muiden ravintoaineiden saanti on helppo turvata joko syömällä niitä purkista tai käyttämällä rikastettuja elintarvikkeita. Vegaanielämä on nykyään kohtalaisen helppoa aiempaan verrattuna.

Tie sydämeen vie vatsan kautta. Herkullisten vegaaniruokien tarjoaminen on minusta aktivismia parhaimmillaan. Moni sekaani mieltää vegaaniruoan yksipuoliseksi ja mauttomaksi ja ajattelee ruoan koostuvan lähinnä iduista, porkkanaraasteesta ja maustamattomasta tofusta. Tämä kuvastaa todellisuutta varsin harvoin. Vegaanius ei tarkoita herkuista luopumista, vaan vegaaniruokavalioon voi sisällyttää myös ne sekaaniaikaiset suosikit ja tutut maut. Ohjeita on netti täynnä, ja Vegaaninen versio -blogi on hyvä paikka aloittaa etsintä.

Tämä lista on kaikkea muuta kuin kattava, mutta näillä pääsee ainakin alkuun.

Mahdottomia asioita

Tapasin tässä eräänä päivänä tuttuja, joista toinen on varsin laiha ja toinen ruumiinrakenteeltaan semmoinen tavallinen. Ja minä olin tietysti joukon lihavin. Jostain syystä puhe kääntyi ruokavalioihin ja tämä tavisvartaloinen tuttava kysyi, ei pahalla, vaan selvästi hämmentyneenä ja uteliaana, miten ihmeessä on mahdollista, että minä, joka olen meistä ainoa vegaani, en ole ruumiinrakenteeltani kuin tämä varsin laiha keskustelukumppani. Vastasin siihen, kuten yleensä vartaan tuonsuuntaisiin  kysymyksiin: suurimmasta osasta ruokia on mahdollista valmistaa vegaaninen versio eivätkä vegaanilasagnet, -pitsat, -hampurilaiset tai täytekakut tyypillisesti ole mitään terveyspommeja. Samoin vegaaniuden ja runsaan liikunnan välillä ole yhtäläisyysmerkkejä. Vegaaneissa on lihavia ja laihoja aivan yhtä lailla kuin sekaaneissakin, vaikka onkin totta, että keskimäärin vegaanit ovat laihempia kuin sekaanit.

Kehoni koon takia törmään usein oletukseen, että minä luultavasti ”huijaan” vegaaniruokavaliossani ja olen monta kertaa kuullut hiljaiset ja vakaumustani vähättelevät sanat: ”kyllä sä mulle voit kertoa, että tykkäät kanansiivistä/lehmänmaitojäätelöstä/lihapullista/jne.” En tiedä, miten tuohon voisi vastata neutraalisti niin, ettei keskustelukumppani vetäisi hernettä nenäänsä. Oikein luit: olen vegaani jo yhdeksättä vuotta, eikä minulla vieläkään ole mitään valmista vastausta valmiina.

Yleensä sanon, että voi olla, että tykkäisinkin kanansiivistä/lehmänmaitojäätelöstä/lihapullista/jne., mutta että minun makunautintoni on vähemmän tärkeä asia kuin jonkun toisen olennon elämä. Tämä on minun tapani aloittaa keskustelu. Paitsi jos olen ruokapöydässä, siihen minä vedän rajan. Kun muulla seurueella on lautasillaan erilaisia eläimenosia, tilanne kääntyy helposti sekaanien ja vegaanien kamppailuksi, mitä en todellakaan halua. Kokemuksesta tiedän, että sekaaniruoan alkuperästä puhuminen aterian aikana vie ruokahalun kaikilta, sekä sekaaneilta että vegaaneilta. Samasta kokemuksesta tiedän, että ruokapöydässä ruoan alkuperästä puhuva vegaani leimataan hihhuliksi, joka haluaa käännyttää muut. Tämä käännyttämisajatus nousee puheenaiheeksi, vaikka keskustelu olisi alkanut uteliaan (tai näsäviisaan, näitäkin toki on) sekaanin kykymyksestä.

Jos joku on oikeasti kiinnostunut asiasta, et onkin sitten ihan ei juttu. Ehkä siitä (tai sitten ihan jostain muusta) ensi kerralla.

Parhaat selkäpalat

Mietin pitkään, miten otsikoisin sekalaista sälää sisältävän postauksen ja yllä oleva on tämän kovan ajatustyön tulos. ”Parhaat selkäpalat” ovat siis ajatuksenpätkiä, jotka tahdon jakaa kanssanne, mutta joista minulla ei ole kokonaisen postauksen vertaa sanottavaa. Ottakaa ja nauttikaa.

TV:stä tuttuja

Ihan ensimmäiseksi haluan jakaa pari laihtumisohjelmiin liittyvää sivua:

 

Kuvaamataito

Muistan useitakin tilanteita, joissa tunnen tulleeni nolatuksi kehoni mittasuhteiden takia. Yksi kipeimmistä tapahtui ala-asteen kuvaamataidon tunnilla, kun opettelimme piirtämään ihmisiä. Opettaja selitti, miten ylävartalo kapenee kainaloista alaspäin mentäessä vyötärön kohdalle. Tämän selitettyään hän katsoi suoraan minuun ja sanoi: ”Toisaalta nykyään näin ei välttämättä ole, kun on kaikenlaisia ylipainoja.” Ei siis edes ylipainoisia ihmisiä, vaan ylipainoja, aivan kuin ihminen ei olisi muuta kuin painonsa.

Umpireitisyys

Tähän väliin sopii ehkä laittaa välikevennys. Erästä lihavuuteen liittyvää projektia tehdessäni opin uuden sanan: umpireitinen. Siltä varalta, että sana on muillekin vieras, valaisen. Umpireitinen ihminen on sellainen, jonka reidet koskettavat toisiaan, kun hän kävelee. Ymmärtääkseni reidet, jotka eivät kosketa toisiaan, ovat halutumpia kuin reidet, jotka koskettavat toisiaan. Tässä videossa on muutama pilke silmäkulmassa annettu vinkki umpireitisyydestä vapautumiseksi.

Oikein tosi vegaani

Olin eräänä aamuna torilla, jonka kahvilassa kävin kauan sitten kesäisin aamupalalla. Edellisen kerran olin käynyt ennen vegaaniksi ryhtymistäni, joten siitä on aikaa. Kysyin sitten kahvilan työntekijältä, onko heillä mitään, mitä vegaani voisi syödä ja sain myöntävän vastauksen. Myyjä alkoi esitellä valmiita sämpylöitä, ensimmäisessä oli kasviksia ja kananmunaa. Toisessa oli juustoa. Kolmas olisi ollut levitettä lukuun ottamatta vegaaninen, mutta levitteettömänä, kananmunattomana ja maitotuotteettomana leipä alkoi olla aika onneton, joten kieltäydyin. Kun avasin vegaani-käsitettä myyjälle, hän totesi vain, että hänellä on käynyt vegaaniasiakkaita, mutta että nämä eivät olleet niin ”tiukkoja vegaaneja” kuin minä.

Tällaisia mietin tänä perjantaina. Hyvää viikonloppua!

Vegaanit ja sekaanit

Kaikkeen tottuu, sanotaan, ja vaikkei ihan kaikkeen tottuisikaan, niin hyvin moneen asiaan ainakin. Minulta kysellään usein, mitä oikein syön, kun en käytä eläintuotteita, ja onko minun vaikea löytää sopivaa ruokaa kaupasta/ravintolasta/sukujuhlista/matkoilla/jne. Jälkimmäiseen vastaan, että asia riippuu lähinnä tuurista, mutta että toistaiseksi en ole kuollut nälkään. Ensimmäinen kysymys on vaikeampi, sillä vegaanius on niin rutiininomaista minulle, etten jatkuvasti ajattele, mitä syön. Minä syön ruokaa. On paljon helpompi vastata siihen, mitä en syö. En mitään, mikä on ollut eläin tai tullut eläimestä.

Kun kysytään, mitä syön, voin toki luetella listan siitä, mitä vegaanit syövät (kasviksia, juureksia, papuja, palkokasveja, pähkinöitä, viljatuotteita, sieniä ja hedelmiä), mutta minusta se on huono vastaus. Se on kuin antaisi jollekulle öljyvärit ja siveltimen valmiin taideteoksen sijasta. Vegaanina syön esimerkiksi pitsaa, lasagnea, soijanakkikettoa, leipää, jonka päällä Tartexia tai vähintään sinistä Keijua, puuroja, kiusauksia, monenlaisia herkkuja ja paljon muuta. Haluan olla mukana särkemässä mielikuvaa vegaaneista, jotka idättävät mung-papuja, juovat smoothieita ja kasvattavat parvekkeellaan perunoita. Sellaisiakin vegaaneja toki on ja saa olla eikä minulla ole mitään heitä vastaan, mutta minusta ei-vegaanien olisi tärkeä saada nähdä, että meitä vegaaneja on ihan yhtä paljon erikokoisia ja -näköisiä kuin sekaanejakin.

Minkälaista sitten on olla vegaani sekaanimaailmassa? Välillä se on ihanaa, välillä kamalaa, välillä huvittavaa, välillä ahdistavaa. Kun minulle leivotaan erikseen oma pulla, arvostan sitä todella. Kun minulle sanotaan, että voin noukkia makkaranpalat keitosta, arvostan huomattavasti vähemmän. Kun minulta kysytään, käytänkö hiivaa, olen iloinen siitä, että ihmiset kysyvät olettamisen sijaan, mutta en voi olla hämmentymättä kysymyksestä. Kun minulle on tehty erikseen vegaaniannos, joka maistuu hirveältä, en tiedä, pitäisikö minun olla kohtelias ja yrittää syödä edes suurin osa annoksesta, vai voinko olla rehellinen ja sanoa, että minuun tämä ei kyllä uppoa. *

Kaupassa suodatan näkemäni vegaanilinssien kautta; tiedän esimerkiksi lähikaupassani olevan hyllykaupalla erilaisia pilkottuja ja enemmän tai vähemmän käsiteltyjä eläimiä, mutta en tiedä tai edes halua tietää niistä sen tarkemmin. Kuljen niiden hyllyjen ohi ja teeskentelen kuin niitä ei olisikaan. Toimin samoin kuin yleensä, kun kohtaan jonkin yhteiskunnan epäkohdan omassa arjessani. Tiedostan, että en itse voi oikeasti muuttaa mitään millään todellisuudessa merkityksellisellä tavalla, joten en tee mitään, ja koska tunnen syyllisyyttä toimimattomuudestani, vakuuttelen itselleni sitäkin pontevammin, että ei, tässä tilanteessa tälle asialle ei voi tehdä mitään.

 

* Lihavuuteen liittyvä sivujuonne: Välillä, jos jokin ei maistu, minun annetaan ymmärtää, että kyllä ruoan kuin ruoan pitäisi kelvata, sillä lihavuushan tunnetusti tarkoittaa sitä, että ihminen syö kaikkea, mikä ei juokse pakoon. Ja pakoonjuoksevankin ruoan lihava jättää syömättä vain, koska ei jaksa juosta sitä kiinni.