Velvollisuuksia

Tietokoneeni työpöydällä on muistilappu, jossa lukee ”sirkuslihavat ihmiset eivät löydä vaatteita kirpparilla”, ja toinen, jossa lukee ”voisit hyvin voida paremminkin”. Ensimmäinen lausahdus on Talent Suomessa esiintyneen stand-up koomikon suusta ja toinen on Suomalaisen kirjakaupan mainoksesta. Olen aikoinaan katsonut tarpeelliseksi kirjata lauseet muistiin, jotta voisin myöhemmin kirjoittaa niistä tänne. (Ja ehkä joskus kirjoitankin, mutta en tällä kertaa.)

Kuten aiemmassa postauksessa sanoin, minusta tuntuu silloin tällöin (okei, aika usein), että törmään asiohin, joista minun kuuluisi muodostaa mielipide. Asioihin, joista minun pitäisi ottaa perinpohjaisesti selvää ja joihin minun lihavana ihmisenä pitäisi ottaa kantaa.

Tämä ajatus on osaksi sisäsyntyinen. Olen kiinnostunut asioista, jotka tavalla tai toisella liittyvät lihavuuteen ja kehollisuuteen ja siihen, miten ihmiset ne näkevät. Suurempi osa ajatuksesta kuitenkin johtuu siitä, että minua ympäröivä maailma tuntuu odottavan minulta viiltävää analyysia, jonka avulla ja kautta perustelen muille ihmisille sen radikaalin ajatuksen, että minullakin on oikeus olla olemassa tällaisena kuin olen.

Samaan ilmiöön törmään (ja varmasti monet muutkin törmäävät) myös muilla sellaisilla elämän osa-alueilla, joilla poikkean valtaväestöstä. Kun kerron olevani vegaani, minulta odotetaan laajaa ravitsemustieteen asiantuntemusta (vaikka minua tenttaava sekaani ei kenties osaa nimetä lehmänmaidon lisäksi yhtä ainutta kalsiumin lähdettä tai tiedä tehotuotannon todellisuudesta mitään).

Aina en jaksaisi olla Kärsivällinen Valistaja tai Lihavuuden Hyväntahdonlähettiläs Suomen Kansalle. Välillä vaikka hakkaisi päätään seinään mieluummin kuin alkaisi tuhannetta kertaa vääntää rautalangasta sitä, miten on asioita, jotka jokainen ihminen ansaitsee jo ihan vain siksi, että on olemassa. Tai että henkilön kehon koko ja muoto ei mitenkään vaikuta hänen ihmisarvoonsa. Tai että ihminen voi elää mielestään oikein hyvää elämää, vaikka ei harrastaisi liikuntaa / näyttäisi klassisen kauniilta / täyttäisi jonkun muun asettamia kriteerejä sille, minkälainen elämä on hyvää.

Silloin, kun en jaksa vääntää, tunnen syyllisyyttä. Valtaosa syyllisyydestä kumpuaa siitä, että tunnen tällaisissa kohtaamistilanteissa edustavani kaikkia maailman lihavia ihmisiä (tai vegaaneja tai milloin mitäkin tilanteesta riippuen), mistä johtuen minun pitäisi pyrkiä luomaan hyvä ensivaikutelma ja vakuuttaa keskustelukumppanini siitä, että olen ainakin suhteellisen täysipäinen. Toinen syyllisyyttä tuottava asia on ajatus siitä, että mielestäni asioista pitäisi puhua enemmän, suorempaan ja niiden oikeilla nimillä ja jos minä en tee sitä, niin kuka sitten? Lisäksi tunnen syyllisyyttä siksi, että koen vaikenemalla tekeväni väärin myös itseäni kohtaan. Ajatuksissani minun pitäisi nousta barrikadeille ja julistaa sieltä käsin omaa totuuttani. Toisin sanoen koen itselläni olevan velvollisuuden pitää omia puoliani ja tehdä itse itselleni tilaa (niin konkreettista kuin kuvainnollistakin) maailmassa.

On kuitenkin itsestään selvää, että aina ei voi olla parhaimmillaan ja jaksaa ja pystyä. Tässä suhteessa toivonkin oppivani itseäni kohtaan armollisemmaksi, enhän odota muidenkaan toimivan parhaalla kuviteltavissa olevalla tavalla aina ja kaikissa tilanteissa.

Mainokset

Posted on tammikuu 21, 2017, in Uncategorized and tagged , , , , , , . Bookmark the permalink. Jätä kommentti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: