Olen super(suuri)!

Seuraan Tumblrissa lihavuusteemaisia juttuja postaavia tyyppejä, joista osa lähinnä kirjoittaa ja osa postaa kuvia monennäköisistä lihavista ihmisistä. Vähän aikaa sitten törmäsin feedissäni kuvaan suunnilleen minun kokoisestani naisesta. Yksi kuvan tageista oli ”supersized fat woman”. Se pysäytti. Toki lihavuus on suhteellista, ja yhden ihmisen supersized voi olla toiselle ihmiselle jotain muuta. En katsonut hyödylliseksi alkaa googlata, onko tälle supersize-koolle jotain ”virallista” tai yhteistä määritelmää ja jos on, täytänkö minä kriteerit. Jos minulta olisi ennen tämän kuvan näkemistä kysytty, minkä kokoisen ihmisen itse määrittelisin supersize-lihavaksi, olisin varmaan sanonut, että pitäisin supersizena sellaista ihmistä, jonka lihavuus vaikeuttaa hänen elämäänsä huomaavasti. Tarkoitan tässä siis ihmisiä, jotka eivät esimerkiksi pysty liikkumaan ilman apua, en sellaisia ihmisiä, jotka hengästyvät joutuessaan kiipeämään portaita.

Koska en käytä vaakaa ja vaatteeni ovat enimmäkseen joustavia, en oikein hahmota kokoni muuttumista. Näen itseni toki peilistä joka päivä, mutta kun itsensä näkee peilistä joka päivä, muutosta ei huomaa. Vaikka tiedostan, että olen tällä hetkellä isompi kuin koskaan, en tunne itseäni samalla tavalla ”ennen kaikkea lihavaksi” kuin joskus nuorempana, mikä johtuu varmasti suurimmaksi osaksi siitä, että nykyään en saa kuulla päivittäin, kuinka lihava ja ällöttävä olen ja kuinka minua ei tarvitse kohdella hyvin, koska olen niin lihava ja ällöttävä. Tämä lähinnä ala-asteella tapahtunut kiusaaminen on toki jättänyt jäljet ja vaikuttaa varmasti yhä siihen, mitä mieltä olen kehostani ja itsestäni muutenkin, mutta näitäkin haavoja aika on parantanut. Haavojen paranemista on edesauttanut hyväksytyksi tuleminen, muiden lihavien ja lihavuutensa kanssa sinut olevien ihmisten tapaaminen, lihavuudesta ja kehollisuudesta lukeminen — ja tietysti myös tämä bloggaaminen.

Advertisement

Ajatuksia Vaarallista laihdutusta? -dokumentista

Sain nyt vihdoin katsottua YLEn Vaarallista laidutusta? -dokumentin. Sillä on enää muutama päivä katseluaikaa jäljellä ja minusta se oli katsomisen arvoinen, joten katsokaa nyt, kun vielä voitte. Tiivistettynä dokumentin sanoman voi kiteyttää seuraaviin kolmeen sitaattiin:

Ohjelmassa haastateltu professori Björn Richelsen toteaa sen, minkä moni meistä jo tietääkin:

Suuri painonpudotus on vaikea saavuttaa ja säilyttää pysyvästi. — — Joidenkin vuosien päästä useimmat painavat saman verran kuin aloittaessaan tai enemmän.

Dokumentin päähenkilö Suzette Witthöft summaa:

Osa lääkäreistä on pannut kaikki vaivani ylipainon syyksi. Ei ole kovin tehokasta jankuttaa, että pitäisi laihduttaa. Aivan kuin ihmiset eivät ymmärtäisi, että laihduttamaan patistavia löytyy kyllä aivan riittävästi.
Kun ylipainoinen näkee itsensä peilistä, suurin osa sanoo itselleen: ”Pitäisi laihtua.” Psyykkaamme jo itse itseäme vuorokauden ympäri. Ei lääkärin tarvitse enää tehdä sitä.

Kim Overvad puhuu laihdutuksen yhteydestä kuolleisuuteen:

Kuolleisuus kohoaa, jos terve ylipainoinen laihduttaa verrattuna siihen, että paino pysyy vakaana. Kymmenkunta kansainvälistä tutkimusta päätyy siihen, että laihduttajien kuolleisuus on korkeampi. Saatavilla on yksiselitteisiä tuloksia siitä, että terveen ylipainoisen vaara kuolla kasvaa laihdutuksen vuoksi.

Minusta tässä kyllä vähän vedetään mutkia suoriksi. Ensinnäkin puhe ”terveistä ylipainoisista”. Minkälaisesta terveydestä tässä on kyse? Onko ihminen terve, jos hänellä on hoitotasapainossa oleva diabetes? Entä onko mielenterveysongelmainen ihminen tässä yhteydessä terve?

Toisekseen minusta on ongelmallista väittää kaikkien laihdutuskuurien/laihtumistapojen olevan tasa-arvoisia vaarallisuudessaan. Kasvisten lisääminen ruokavalioon ja omalle keholle ja mielelle sopivan liikuntamuodon harrastamisen aloittaminen tuskin ovat pahoja asioita, vaikka ne usein aiheuttavatkin laihtumista.

Mutta eteenpäin: Eniten pidin dokumentissa sitä, miten siinä kuvattiin lihavien ihmisten liikunnanharrastusmahdollisuuksia ja heidän suhtautumistaan niihin. Hanne Bruun kertoo kokemuksistaan ylipainoisille suunnatusta tanssiryhmästä:

Kokemukseni muista treenipaikoista on sellainen, että tunnen muiden katsovan ja arvostelevan minua. — — Täällä treenaaminen on paljon rennompaa. Olemme samalla viivalla.

Suzettella ei ole mahdollisuutta vastaavanlaiseen ”turvalliseen” liikuntaympäristöön, mutta hän käy zumbaamassa.

On mukava päästä liikkumaan. Se on ihanaa. En silti voi välttyä ajattelemasta, keitä mahtaa olla paikalla ja katsooko joku ikävästi.

Lopun sanoma on kuitenkin tärkein. Suzette jättää mietittäväksemme seuraavan ajatuksen:

Ellei ylipainoani olisi tuomittu ja ellei siitä olisi pidetty niin paljon meteliä, ei syömishäiriöni ehkä olisi koskaan äitynyt niin pahaksi. En ehkä olisi ajatunut ahmimishäiriöön, jos minut olisi hyväksytty sellaisena kuin olen.

PS. Oli jännä bongata ”tuttu” vaatekauppa, kun Suzette asioi Zizzillä. Sehän on alun perin tanskalainen ketju.

Leima minun otsaani

Viime viikkoina tapahtuneet asiat ovat saaneet minut haluamaan tatuointia otsaan. Tatuoinnissa lukisi näin:

Tämän otsan omistaja ei halua kuulla olevansa laihtunut. Hän ei myöskään halua kuulla olevansa lihonut. Itse asiassa hän ei halua painoaan kommentoitavan millään tavalla. Hän ei myöskään halua kuulla muiden puhuvan negatiivisesti omasta tai jonkun muun kehosta, sen muodosta, koosta tai muista ominaisuuksista.

Todennäköisesti joutuisin ajamaan pääni kaljuksi, eikä koko teksti sittenkään luultavasti mahtuisi. Kävi kuitenkin niin, että kun aloin kirjoittaa tatuointitekstiä, en vain osannut lopettaa. Seuraavassa listassa pilkon julistukseni osiin:

• Tämän otsan omistaja ei halua kuulla olevansa laihtunut. Olen aiemmin kirjottanut siitä, kuinka pelkään laihtumista, ja varmaan siitäkin, miten tämänkokoisen ihmisen oletetaan automaattisesti iloitsevan siitä, jos onnistuu laihtumaan. Ja kysehän on tosiaan aina nimenomaan onnistumisesta. Olen kuullut jopa tapauksia, joissa sairaanaolon takia ja aikana laihtunut nainen on todennut jälkikäteen, että olipa siitäkin taudista jotain hyötyä, kun sai muutamana kilon pudotettua pois.
• Hän ei myöskään halua kuulla olevansa lihonut. Toki pyrin (ja välillä onnistunkin) pääsemään irti elämän mittaisesta aivopesusta, joka ihannoi laihuutta ja laihduttamista. Pyrin ajattelemaan painoa ihan vain painona, ominaisuutena, joka sinänsä ei ole hyvä eikä paha. Lihomiskommentit eivät kuitenkaan useinkaan tunnu neutraaliin sävyyn sanotuilta. Voi olla, että kyse on osittain omasta tunteestani, sillä olen saanut kuulla negatiivisia kommentteja kehostani niin kauan kuin muistan. Parhaan palveluksen teet siis, kun jätät kehoni kommentoimisen väliin.
• Itse asiassa hän ei halua kehoaan kommentoitavan millään tavalla. Kyllä, kehoni on (tietysti vaatteilla verhottuna) kaikkien nähtävillä. Ei, se ei tarkoita minun olevan ”vapaata riistaa”. Ihmisten odotukset lihavia kohtaan ovat hirvittävän ristiriitaisia; toisaalta lihavien tulee olla leppoisia ja toisaalta ylipaino on niin kamala asia, ettei kukaan lihava voi oikeasti olla onnellinen. Yrittäisitte päättää.
• Hän ei myöskään halua kuulla muiden puhuvan negatiivisesti omasta tai jonkun muun kehosta, sen muodosta, koosta tai muista ominaisuuksista. Ihannemaailmassani ihmiset keskittyisivät puutteidensa (tai kehonsa puutteiden) sijaan vahvuuksiinsa. Meillä kaikilla on asioita, joihin emme pysty. Vastaavasti väitän, että me pystymme asioihin, joihin kaikki muut eivät pysty. Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten itsensä rakastaminen ei ole välttämätöntä ja olen edelleen samaa mieltä. Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että jos/kun itseään rakastaa, on helpompi keskittyä itsensä hyviin puoliin (Ja kun keskittyy itsensä hyviin puoliin, on helpompi rakastaa itseään.)

Ehkä annan sittenkin tatuoida tekstin vaikka mahaani. Siinä olisi tilaa.

Lihavuuden hirveydestä

Seuraan PostSecretiä kohtalaisen säännöllisesti. Tämänpäiväisistä salaisuuksista yksi liippaa blogin aihetta, joten ajattelin kirjoittaa siitä. Kortissa on kuva naisesta ja teksti ”I’d much rather be dead than fat”.

Pikainen Google-haku tuotti mm. seuraavat tulokset:

• I’d rather be dead than fat.
• I’d rather be blind than fat.
• I’d rather be sad than fat.
• I’d rather be ugly than fat.
• I’d rather be stupid than fat.
• I’d rather be bald than fat.
• I’d rather be poor than fat.
• I’d rather be crazy than fat.
• I’d rather be anorexic than fat.

Ja löytyy näitä suomeksikin:

• mieluummin syömishäiriöinen kuin lihava.
• mieluummin psykooottinen kuin lihava.
• mieluummin kuollut kuin lihava.
• mieluummin holhottu kuin lihava.
• mieluummin ainaisesti ahdistunut kuin lihava.

Ilmeisesti mikään ei siis ole niin kauheaa kuin lihavuus. Ehkä näiden ajatusten kirjoittajilla on vääristynyt kuva siitä, mitä on olla lihava. Se, että on lihava, ei tarkoita, että koko elämä pyörisi oman lihavuuden ympärillä. Esimerkiksi kun kuljen kaupungilla, ajatukseni harhailevat ja saatan vaikka miettiä myöhässä olevia kirjaston kirjoja,  tehdä mielessäni kauppalistaa ja harmitella sitä, että myöhästyin bussista aamulla. Ajatukseni eivät ole jatkuvaa ”olen lihava, olen lihava, voi, kun olen liiihaavaa!!” -kehää. Totta, olen lihava. Ei, se ei kovin usein dominoi ajatuksiani.

Kun luen noita yllä olevia listoja, mietin, missä lihavuus näiden ihmisten mielestä alkaa. Mikä on se paino/painoindeksi/vaatekoko/vyötärönympärys, josta alkaen on niin lihava, että haluaisi mieluummin olla sokea — tai kuollut?

Laihtumista ja ahmimista

Tapasin tällä viikolla ystävän, jota en ollut nähnyt kuukausiin. En meinannut tunnistaa häntä. Sitten viime näkemän hän oli laihtunut lähes kolmanneksen painostaan. Ystävä vaikutti hurjan tyyytyväiseltä painonsa putoamiseen ja kertoi, millä tavoin hän nykyään seurasi painoaan ja syömisiään. Omien syömistapojeni ollessa mitä ne ovat, en osaa arvioida, missä terveiden elämäntapojen ja epäterveen kyttäämisen raja menee. Tämän ystävän tuntien en kuitenkaan olisi kovin huolissani.

Jokin kohtaamisessa herätti Leppoisan Lihavan ja Koomisen Läskin unestaan. Huomasin jälleen heittäväni vähättelevää läppää omasta kehostani, omasta painostani ja omista elämäntavoistani. Huomasin jälleen ajattelevani, että ystävän täytyy olla ihmisenä minua parempi, koska hän laihtuu/laihduttaa ja minä en. Huomasin jälleen myös ahdistuvani, koska tilanne toi mieleen vastaavanlaisia tilanteita, joissa minua oli verrattu johonkuhun lihavaan ihmiseen, joka oli saanut laihdutettua. En toki usko, että ystävällä oli tällaisia taka-ajatuksia, pikemminkin uskon, että nämä ajatukset kumpuavat omasta epävarmuudestani.

Noista kolmesta huomaamisesta minua mietityttävin on tuo viimeinen. Jos tunnesyöjä ahdistuu, niin miten hän käsittele/pakenee ahdistusta? Syömällä tietenkin. Ja mitä jos ahdistuksen lähteenä on oma lihavuus? Jätän tämän lukijan pääteltäväksi. Tunnesyöjän laulu voisi mennä Juicea mukaillen vaikka näin: ”Mä ilooni ahmin, mä suruuni ahmin, mä ahmin, ja joskus muuten vaan.” (Itse en ole viime aikoina juurikaan varsinaisesti ahminut, ainakaan omien määritelmieni mukaan. Minun sanastossani ahmiminen on sellaista syömistä, josta tulee fyysisesti ylitäysi olo ja josta tuntee syyllisyyttä. Ahmimisen sijaan syön kohtuullisia määriä, mutta syön usein. Enkä varsinaisesti ole jaksanut panostaa ruoan terveellisyyteen. Ja mikäköhän minua nyt vaivaa, kun tunnen tarvetta ripittäytyä teille syömisistäni? En taida olla vieläkään kokonaan ”toipunut” kohtaamisesta.)

Vaikka kohtaaminen ystävän kanssa toi mukanaan ahdistusta, se oli kokemuksena tärkeä. Kun tuollaisia tilanteita tulee eteen ja kun vähitellen opin, etteivät kaikki maailman ihmiset ole olemassa vain, jotta he voisivat lytätä minut lihavuuteni takia, opin vähitellen myös olemaan sinut itseni kanssa erilaisissa tilanteissa. Kiloineni kaikkineni.

Missä vaiheessa tietää, että on lihava?

Tuolla otsikon kysymyksellä on päädytty tähän blogiin ja minusta se ansaitsee ihan oman postauksensa, sillä kysymys on hyvä.

Lihavuutta mitataan monella tavalla, ja toiset mittaustavat ovat minusta parempia kuin toiset. Monelle varmasti tulee ensimmäisenä mieleen painoindeksi (eli paino (kg) jaettuna pituuden (m) neliöllä). Tätä mittaria käytetään paljon, sillä se on helppo ja nopea: tarvitsee vain päättää, missä ylipainon raja menee, ja kaikki, joiden painoindeksi on yli tämän rajan, ovat ylipainoisia. Painoindeksin yhteydessä ei käytetä sanaa lihavuus, mutta keskustelujeni perusteella lihavuuden raja mielletään suunnilleen samaksi kuin ”merkittävän ylipainon”, eli  se vastaa noin painoindeksiä 30.

Se, mihin normaalipainon ja ylipainon raja vedetään, ei kuitenkaan ole yksioikoista. Esimerkiksi Yhdysvalloissa normaalipainon raja oli vuoteen 1998 asti 27,8, josta se alennettiin 25:een. Tämän seurauksena suuri joukko ihmisiä muuttui yhdessä yössä ”normaaleista” ”ylipainoisiksi”. Voisin avautua painoindeksistä ja sen käytöstä aika paljonkin, mutta se ei ehkä ole tarpeen eikä hyödyllistä.

Toinen mieleen tuleva tapa mitata lihavuutta on vaatetus, toisin sanoen se, minkä kokoiset vaatteet sopivat. Itse miellän ihmisen lihavaksi, jos hän joutuu ostamaan merkittävän osan vaatteistaan joko erikoisliikkeistä tai kauppojen plussakokoisista erityismallistoista. (Se, että ostaa jotain vaatteita ”lihavien mallistoista” ei vielä sano mitään. Muistelisin, että Seppälän Great Girls -mallisto alkaa suunnilleen koosta 40.)

Yksi (valitettava) tapa saada tietää, että on lihava, on se, että joku siitä sinulle avuliaasti huomauttaa. Tämä huomauttaja voi olla lapsi tai teini-ikäinen, tai hän voi olla aikuinen, jolla on lapsen tai teini-ikäisen käytöstavat. Näissä tilanteissa kannattaa tosin muistaa, että ”lihavuus” on suhteellista ja että maailma on täynnä idiootteja, jotka ovat lahjakkaita valitsemaan sanansa niin, että ne loukkaisivat mahdollisimman monia. Ja lihavaksi sanominen loukkaa monia. Kyse ei siis ole todellisuudessa sinusta, vaan tästä ohikulkijasta ja hänen omasta pätemisentarpeestaan.

Oman lihavuuden huomaaminen voi olla rankkaa, varsinkin, jos kiloja on kertynyt paljon ja nopeasti. Tällaisessa tilanteessa oleville ihmisille haluaisin sanoa seuraavaa: Sinä olet edelleen se hieno ja arvokas ihminen, joka olet tähänkin asti ollut. Nyt sinua vain on enemmän.

(Mitä tulee siihen, milloin itse sain tietää olevani lihava, olen kirjoittanut aiemmin otsikolla ”Lihavuushistoriani”.)

PS: Blogiin on tultu usein myös haulla ”miten hyväksyä oma lihavuus”. Yritän kirjoittaa lähiaikoina siitäkin, sillä se on aiheena vähintään yhtä tärkeä kuin tämä tämänpäiväinen. Jos jollakulla on kommentoitavaa jompaan kumpaan teemaan, kommentit ovat tervetulleita, kuten aina.

Yhdenlaista lihavuutta

Sain tänään luettua loppuun Hillevi Wahlin pakinoista kootun kirjan Paksu täti rokkaa tykimmin. Kirja päätyi käsiini kirjaston asiasanahaun kautta, taisi olla hakusanalla ”lihavuus”.

Takakannen luettuani ennakko-odotukseni eivät olleet kovin korkealla, ja itse asiassa päätin lukea kirjan siksi, että pääsisin haukkumaan sen ja siinä annetun kuvan lihavuudesta. Nyt osa minua on pettynyt siitä, että haukkumiselle ei olekaan syytä. Isompi osa on tietenkin tyytyväinen saatuaan lukea hyvän kirjan.

Kirja koostuu siis pakinoista ja on ihanteellinen odottelu- tai bussissalukukirja, sillä yhden kokonaisuuden lukeminen ei vie kauaa. Tämä tekee kirjasta myös koukuttavan: yhden pakinan luettuaan voi katsoa, että oi, seuraavakin pakina on vain pari sivua pitkä, kyllä minä sen verran vielä ehdin ja jaksan lukea.

Wahlin Pakinat ovat mielenkiintoinen, luonnollisesti huumorilla maustettu, kuvaus eräänlaisesta lihavuudesta. Tähän lihavuuteen kuuluu ties minkälaisten dieettien ja liikuntaharrastusten kokeileminen, vaa’an kyttääminen ja Painonvartijoissa käyminen. Se on siis enimmäkseen erilaista lihavuutta kuin omani.

Vaikka kirjan ote on humoristinen, se ei missään vaiheessa mene inhoamiini ”lihavat on leppoisia” tai ”olenpa minä koominen, kun olen näin läski” -juttuihin. Huumorin lähteinä ovat pikemminkin pienet arjen sattumukset, jotka liittyvät lihavana elämiseen enemmän tai vähemmän. Minä ja Wahl suhtaudumme lihavuuteemme selkeästi eri lailla, mutta pakinoissa oli minulle paljon sellaistakin, mihin samastua helposti.

Kerran tai pari kirjoittaja ”ottaa itseään niskasta kiinni”, mikä häiritsee minua suunnattomasti, mutta se nyt on loppujen lopuksi aika pieni juttu, joka tuskin häiritsee kovin montaa muuta kuin minua.

Mitä lukukokemukseen tulee, täytyy tosin mainita näin lopuksi, että välilä minun oli vaikea pysyä kärryillä, sillä kirjoittaja viittaa itseensä jatkuvasti sanalla ”täti”, myös silloin, kun kirjoittaa lapsuudestaan. Suosittelen kirjaa silti, jos pakinatyyppiset tekstit kiinnostavat.

”Oletko sä laihtunut?”

Tänään sitä taas kysyttiin: ”Oletko sä laihtunut?” Omasta mielestäni en ole laihtunut, vaa’alta en ole edes kysynyt. Voi toki olla, että olen ”salaa” laihtunut, tai sitten kyse on niistä iänikuisista hoikentavista vaatteista.

En edelleenkään tiedä, miten tuohon kysymykseen pitäisi vastata. Ihmiset selkeästi tarkoittavat hyvää. Luultavasti he ajattelevat, että lihava ihminen luonnollisesti haluaa laihtua.

Koko kehojenkommentoimiskuvio on minulle vaikea. Myönnän kyllä, että itsekin joskus kommentoin muiden kehoja tarkoittaen hyvää, mutta yritän opetella siitä tavasta eroon. Jos haluan sanoa jotain positiivista jonkun ulkonäöstä, kehun mieluummin esimerkiksi kampausta tai vaatteita, tai ihan vain henkilön aurinkoista hymyä.

Tunnustan myös tämän: Pieni osa minua ilahtuu laihtumiskommenteista. Se osa, jonka mielestä olen vastenmielinen tällaisena kuin olen ja jonka mielestä minun pitäisi olla kaikin puolin erilainen, mutta ennen kaikkea huomattavasti laihempi. Minusta on ikävää, että minussa on tällainen osa. Vielä ikävämpää minusta on se, että monien mielestä juuri tätä osaa pitäisi kuunnella. ”Aloita liikuntaharrastus, niin laihdut.” ”Syö terveellisemmin, niin laihdut.” Ja mitä sitten, jos laihtuisin? Ihan kuin treenattu vartalo olisi varma reitti onnellisuuteen. (Tiedän, liikunnan lisääminen kohtuuden rajoissa ja terveellisesti syöminen voi tuottaa parempaa henkistä hyvinvointia, mutta todellisen onnellisuuden löytämiseen tarvitaan paljon muutakin.)

Minusta on ikävää, että monien ihmisten mielestä parasta, mitä lihavalle ihmiselle voi tapahtua, on että hän laihtuu, usein keinolla millä hyvänsä. Ja kun laihtuminen tapahtuu keinolla millä hyvänsä, kilot myös yleensä tulevat takaisin, mahdollisesti korkojen kera. Ja sitten pitää taas laihduttaa uudestaan. Kun sanon, etten halua laihduttaa, minua katsotaan yleensä joko hämmentyneenä tai vähän säälivästi. En tietenkään tiedä, mitä minua katselevat ihmiset ajattelevat, mutta tuntuu kuin heistä olisi surullista, että olen ”alistunut lihavuuteeni” sen sijaan, että taistelisin sitä vastaan.

Minä olen lihava. Lihavuuteni on minua. En tahdo sotia itseäni vastaan, minusta ei ole siihen.

Lihavuudesta puhuminen lapsille

Olen miettinyt viime aikoina kovasti, mitä sanoa, kun (melko) tuntemattomat lapset kommentoivat painoani tai kyselevät siitä. Yleensä sanon jotain sensuuntaista, että ihmisiä on kaikenkokoisia ja kaikennäköisiä ja että eikö olisikin tylsää, jos kaikki näyttäisivät samalta. Tämä vastaus on mielestäni kohtalaisen hyvä, mutta jäljelle jää se ongelma, että vaikka minua ei haittaa, jos olen lapsen puheissa ”se lihava täti”, niin montaa muuta se haittaa kovastikin. En tiedä, miten asetella sanani niin, että lapsi ymmärtäisi, että lihavuus ei ole paha asia, mutta että muita ei silti pitäisi sanoa lihaviksi. Vanhemmat tuntuvat olevan tuollaisissa tilanteissa vaivaantuneimpia.

Tähän sivuraiteena: Yksi nettituttu oli yrittänyt ratkaista ongelman sanomalla lapselleen, ettei muita tarvitse sanoa lihaviksi, sillä nämä tietävät itsekin olevansa lihavia. Lapsi oli sitten hihkaissut bussissa: ”äiti, tuolle tädille ei tarvitse sanoa, että se on lihava, koska se tietää sen jo!”

Minua mietityttää yleisemminkin, miten lasten rehelliseen uteliaisuuteen ja haluun kommentoida ihan kaikkea pitäisi suhtautua. Lapsettomana minun on paha ottaa tähän kantaa, mutta jos minulla olisi lapsia, haluaisin yrittää opettaa heille, että muiden kehoja ei ylipäänsä ole kohteliasta kommentoida, sillä ihmiset eivät välttämättä pidä siitä, että heitä sanotaan lihavaksi/laihaksi/pitkäksi/lyhyeksi/jne.

En, edelleenkin lapsettomana, tiedä, minkä ikäisenä lapsi alkaa ymmärtää tuollaisten asioiden päälle. Lähipiirissäni ei  tällä hetkellä ole kyselyikäisiä lapsia, mutta minulla on muutamia minua paljon nuorempia serkkuja, joilta tuli yhdessä vaiheessa melkoista tykitystä niin lihavuudestani kuin muistakin ominaisuuksista, joiden suhteen olin erilainen kuin heidän perheensä.

Ennen kaikkea ja loppujen lopuksi olen kuitenkin sitä mieltä, että lihavuutta ominaisuutena ei pitäisi kohdella erilaisena kuin muita ominaisuuksia. Itse opin pitämään lihavuutta niin pahana asiana, että se ”nollasi” kaikki hyvät ominaisuuteni. Ja kun sen kerran on oppinut, sitä on vaikea unohtaa.

Tuntematon tyttö

Olen viime aikoina käynyt läpi tavaroitani ja löysin sekalaisten paperien joukosta valokuvia. Yksi kuvista on otettu mummun äidin hautajaisissa. Tunnistan kuvasta serkkuja ja tätejä, mutta yksi kuvan henkilöistä näyttää vieraalta. Kuvan tytöllä on tummat housut ja tumma anorakki ja hetken katseltuani tajuan totuuden: Nuo vaatteet ovat minun vaatteeni. Minä olen tuo tyttö noiden vaatteiden sisällä.

Kuvan tyttö ei ole lihava. Ei hän ole hoikkakaan, mutta ei todellakaan missään mielessä lihava. Olen tästä hämmentynyt, sillä muistan, kuinka vastenmieliseksi koin oman kehoni ja kuinka luotaantyöntävä mielestäni olin. Ilmeisesti lihavuus on siis suhteellista. En ollut kuvan ottohetkellä lihava, mutta olin lihavampi. Lihavampi kuin muut sukulaiset ja lihavampi kuin minä itse aiemmin.

Lapsuuden ja varhaisnuoruuden selkeimmät vaatemuistoni käsittelevät ”makkarankuorivaatteita”, siis vaatteita, jotka olivat minulle liian tiukkoja ja joissa olin ”kuin makkara kuoressa” (näin sanoivat kiusaajat). En tiedä, miksei minulle ostettu riittävän isoja vaatteita, ehkä vaateostoksilla käyminen oli minusta jo silloin yhtä vastenmielistä kuin muistan sen lukioaikana olleen. Olen tainnut jo mainitakin, että kuljin lukioaikani melko epämääräisissä rytkyissä. Näin jälkeenpäin ajatellen itsetunnolleni olisi voinut tehdä hyvää etsiä paremmin istuvia ja miellyttävämmän näköisiä vaatteita. Olin muistaakseni kuitenkin sitä mieltä, että niin vastenmielisestä kehosta ei voi saada viehättävän näköistä, joten yrittäminenkin olisi turhaa.

Palaan vielä tuohon kuvan tyttöön, tyttöön, joka on omasta mielestään vastenmielisen lihava. Haluaisin palata ajassa takaisin ja kertoa hänelle, että hän on kaunis omana itsenään. Hän ei ole millään lailla vastenmielinen. Hän ansaitsee hyviä ja kauniita asioita. Haluaisin kertoa, että kaikenkokoiset ihmiset ovat yhtä arvokkaita ja ne, jotka muuta väittävät, eivät ole tytön huomion arvoisia.

En tiedä, olisiko näiden asioiden kertomisesta apua, luultavasti minun pitäisi päästä ajassa vielä kauemmas taaksepäin. Periaatteessa näitä aikamatkustuskuvioita on turha miettiä. Mietin siitä huolimatta ja yritän muistuttaa, että kaikki yllä mainitsemani pätee minuun (ja sinuun!) edelleen.