Älä laihduta, paitsi jos et mahdu muottiin

Huomenna 6.5. vietetään kansallista Älä laihduta -päivää (International No Diet Day). Minulla oli aikomus kirjoittaa tällä viikolla ajatuksiani aiheesta ja tehdä listaa eri paikkakuntien tapahtumista. En kuitenkaan tee listaa, sillä tieto tapahtumista on tehty minun jaksamiskyvylleni turhan hankalaksi löytää. Suosittelen siis ihan vain googlaamaan hakusanoilla ”älä laihduta” ja asuinpaikkasi nimi. Voi olla, että löydät jotain, voi olla, että et. Tapahtumaan liittyvistä ajatuksistani olen kirjoittanut aiemminkin, joten tällä kertaa keskityn nimenomaan siihen, mitä tämänvuotisesta tapahtumasta tiedän. (Yllä mainitusta syystä se ei ole kovin paljoa.)

Se vähä, mitä tiedän Älä laihduta -päivän puitteissa järjestettävistä tapahtumista, on mielestäni aika sekavaa. Erityisenä esimerkkinä haluan ottaa tähän Helsingissä järjestettävät Älä mahdu muottiin -kuvaukset. Facebook-tapahtuman kansikuvassa on alastomia ihmisiä, jotka poseeraavat mallinuken torso edessään. Kaikki kuvattavat ovat sen verran kapeita, ettei mitään kriittistä näy torson takaa. Kuvissa siis on nimenomaan ihmisiä, jotka mahtuvat muottiin — tai siis tässä tapauksessa muotin taakse. Kuvissa ei ole ketään, kenet luokittelisin varsinaisesti lihavaksi. Eri muotoisia ihmisiä kuvissa toki on, mutta kun vertaa kuvien ihmisiä vaikka siihen ihmisten kokojen kirjoon, jonka näen kaupungilla päivittäin, minun on vaikea pitää tapahtuman mainosta (tai oikeastaan edes sen ideaa) onnistuneena.

Muutenkin mietin, kenelle Älä laihduta -päivä on nykymuodossaan varsinaisesti suunnattu ja kellä on oikeus viettää sitä. Tietääkseni päivä on alkujaan suunnattu ennen kaikkea anoreksiasta kärsiville ja toipuville, mikä näkyy yhä mm. siinä, että suurin osa tapahtumista on Syömishäiriöliiton järjestämiä. Mielestäni päivän sanoma on kuitenkin tärkeä myös (ja ehkä jopa eritoten) lihaville ihmisille. Juuri he ovat niitä, joita ympäristö, perheenjäsenistä terveydenhuollon ammattilaisiin, painostaa laihtumaan, usein hinnalla millä hyvänsä ja toisinaan jopa terveyden kustannuksella. Olisi ihanaa, jos olisi edes yksi päivä vuodesta, jolloin voisin luottaa siihen, että kaikkia valintojani ei arvotettaisi sen mukaan, tekevätkö ne minusta oletettavasti tämänhetkistä lihavamman vai laihemman. Yksi päivä, jona saisin olla oma itseni juuri sen kokoisena kuin olen, ilman, että joutuisin ottamaan vastaan kritiikkiä ja niitä samoja ”hyviä neuvoja”, joita olen saanut kuulla jo vuosikaudet.

Joku vähemmän lihava voi ajatella, ettei minun pitäisi yrittää ”omia” Älä laihduta -päivää ja valjastaa sitä omiin tarkoituksiini. Näiltä ihmisiltä haluan kysyä seuraavaa: ”Montako ennen kaikkea lihaville sunnattua päivää, tapahtumaa tai paikkaa osaat nimetä?”

 

Lisätty 6.5. 20:30: Katsoin tapahtuman Facessa julkaisemia kuvia, niissä oli enemmän moninaisuutta kuin odotin. Hyvä tietysti näin.

Advertisement

Ajatuksia vaaoista ja kapinoista

Törmäsin Facessa (kai?) linkkiin Ylen Vaakakapinasta. Alaotsikkona on ”Lopeta laihdutus, aloita elämä – mitä ihmettä?!” Kuulostaa hyvältä, eikö vain? Tiedän, että on paljon ihmisiä, joille tämä ajatus tulee ihan puskista. On varmasti paljon ihmisiä, joiden voi jopa olla vaikea hyväksyä ajatusta siitä, että laihduttaminen, varsinkin jojottelu, on terveydelle haitallista.

Jotenkin minulle vain tulee sitä lannistuneempi olo, mitä enemmän tutustun asiaan. Tuntuu, että lihavana ihmisenä minun pitäisi olla tietoinen tällaisista mediassa tapahtuvista asioista ja että minulla pitäisi olla niistä selkeästi muotoiltu ja monin lähtein perusteltu mielipide. Ilman tätä ajatusta mielipiteeni välttämättömyydestä antaisin varmaan koko vaakakapinan olla, niin kuin tein Jennylle ja läskimyytinmurtajille aikoinaan. Tällä hetkellä, tässä ja nyt, minusta kuitenkin tuntuu vahvasti siltä, että juuri minä olen niitä ihmisiä, joiden kuuluu muodostaa tästä mielipide. Tässä kampanjassa puhutaan minusta. Tässä kampanjassa puhutaan meistä. Lihavista ihmisistä, joiden elämän suurin tavoite ei ole laihtuminen, jotka viihtyvät kehoissaan enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi, ja joista tuntuu usein siltä kuin he hakkaisivat päätä seinään, sillä heidän tietonsa ja mielipiteensä eivät käy yksiin yleisesti hyväksyttyjen ajatusten ja näkemysten kanssa, mitä kehoihin ja niiden erilaisuuteen tulee.

Alkaa väkisinkin käydä mielenterveyden päälle, kun luulee, että nyt oikeasti on tulossa jotain erilaista, mutta se onkin sitä ainaista samaa vähän eri näkökulmasta. Minulle on ihan yksi ja sama, puhutaanko laihduttamisesta, remontista vai elämänmuutoksesta, kyse on aina samasta asiasta: Syökää terveellisesti, liikkukaa, ”pitäkää itsestänne huolta”, ja jos te teette kaiken tämän, me hyväksymme teidät, sillä te edes yritätte. (Jos termeillä laihduttaminen, remontti ja elämänmuutos on jotain eroa, minua saa mielellään oikaista. Tunnustan, etten ole kovin syvällisesti tutustunut aiheeseen.)

Minun ihmisarvoani ei mitata painoindeksillä eikä sillä, montako kertaa viikossa käyn vesijuoksemassa.

Pikaisesti Inhimillisestä tekijästä

Inhimillisen tekijän viime viikon jakso on katsomisen arvoinen.

Yksi asia minua kuitenkin jäi vaivaamaan. Vaikka puheenvuoroissa sivuttiinkin sitä, ettei ihmisen tarvitse olla fyysisesti hyväkuntoinen ollakseen ihmisoikeuksien arvoinen, loppumauksi jäi — ainakin minulle — ajatus siitä, että kyllä se pystyvä ja toiminnallinen keho on kuitenkin se, mitä meidän tulisi tavoitella. Ihmisarvon ei pitäisi ikinä olla kiinni siitä, jaksammeko nousta portaat puuskuttamatta vai emme. Myös me huonommin jaksavat lihavat olemme ihmisiä ja meitä tulee kohdella asiallisesti. Me emme ole kesken olevia projekteja (tai ehkä olemme, sillä ei pitäisi olla merkitystä), jotka ovat siirtymässä vähemmän toivotusta tilasta toivotumpaan.

Tämmöinen huudan tuuleen -tyyppinen blogiteksti tällä kertaa.

Suolakurkku ei ole vihannes

Kuten olen ehkä joskus maininnutkin, sairastan lihavuuteen liittymätöntä sairautta, johon minulla on lääkitys. Käyttämäni lääkityksen takia minun pitää käydä verikokeissa vähintään kerran vuodessa sen varmistamiseksi, että kaikki on kunnossa. Tällä kertaa sain verikoelähetteen lisäksi lähetteen ravitsemusterapeutille. Häneltä sain runsaasti neuvoja ja muutamia kotitehtäviä, sekä uuden ajan elokuun alkupuolelle. Minut punnittiin, mutta olin selin vaakaan, joten en tiedä, paljonko painan. Sen tiedän, että olen painavampi kuin edellisellä käynnilläni muutama vuosi sitten.

Yksi saamistani kotitehtävistä oli pitää kirjaa siitä, miten paljon käytän rahaa ”mielihyväruokiin” (terapeutin käyttämä sanamuoto) ja miten paljon ”täysipainoiseen ruokaan” (myös terapeutin käyttämä sanamuoto). Ilmeisesti minun olisi tältä pohjalta tarkoitus havahtua siihen, että käytän ruokarahoistani kohtuullisen suuren (vaiko peräti kohtuuttoman suuren?) osan mielihyväruokiin.

Yritin ihan tosissani tarkkailla rahankäyttöni jakautumista, mutta jouduin toteamaan, että en osaa. En nimittäin osaa vetää rajaa täysipainoisen ruoan ja mielihyväruoan välille. (Ja totta puhuen minua myös häiritsee kovasti se, että ruokia luokitellaan kiellettyihin ja sallittuihin. Niin pitkälle tämä ravitsemusterapeutin tekemä jaottelu ei mene, mutta ei se minusta myöskään ole kovin kaukana siitä.) Jotkin ruoat ovat helppoja tapauksia — jäätelö ei ole täysipainoista ruokaa ja ruisleipä ei ole mielihyväruokaa. Salaatti on ehkä enemmän täysipainoista ruokaa, mutta onko se sitä yhä, jos lisään salaatinkastiketta ja vegejuustokuutioita? Entäs hedelmät? Onko rypsiöljy mielihyväruokaa, jos siinä uppopaistaa vihiksiä, mutta täysipainoista ruokaa, jos sitä laittaa maltillisesti kokojyväsämpylätaikinaan?

Puhuimme terapeutin kanssa myös Facebookin Sipsikaljavegaaniryhmästä. Itse olen kokenut ryhmän monella tavalla hyväksi, mutta terapeutti suhtautui asiaan nihkeästi. Rivien välistä olin aistivinani (tosin tunnustan, että tässä saatan tehdä ylitulkintoja), että ravitsemusterapeutin mielestä ”tykkään syödä ja ruoka on hyvää” -asenne ei ole hyvä asia. Hän myös kysyi minulta, noudattaisinko vegaaniruokavaliota jopa terveyteni uhalla. Mielestäni kysymyksenasettelu on järjetön. Tiedän, että syömiseni on monella mittarilla mitattuna kaikkea muuta kuin optimaalista. Uskon kuitenkin, että se ei kuin ihmeen kautta tuosta vain korjautuisi, jos ottaisin ruokavaliooni eläinperäisiä elintarvikkeita. Itse asiassa tilanne voisi jopa muuttua huonommaksi, jos minä itse tai joku muu taho ”pakottaisi” minut käyttämään ravinnokseni tuotteita, joiden käyttäminen sotii eettistä vakaumustani vastaan. Myös mielenterveys liittyy kehon terveyteen.

Ketä tahdon miellyttää

Bamiella pyysi postausta aiheesta ”itsensä hyväksyminen”. Olen sivunnut aihetta jo aiemminkin, mutta se on minusta niin tärkeä, että kirjoitan siitä mielelläni lisää.  Tässä tekstissä keskityn lähinnä oman kehon hyväksymiseen, vaikka oman itsen hyväksyminen kattaa tietysti myös monia ei-fyysisiä ominaisuuksia.

Oman kehon hyväksymisen teema liittyi ainakin minun kohdallani pitkään kiinteästi siihen, miten muut suhtautuivat minun kehooni. Lihavana ihmisenä (ja uskoakseni erityisesti lihavana naisena) saan kuulla usein siitä, kuinka minun pitäisi laihduttaa, jotta olisin laihempi/kauniimpi/onnellisempi/terveempi/hyväksytympi ja niin edelleen. Minulle listataan asioita, joita minun pitäisi tehdä enemmän, asioita, joita minun pitäisi tehdä vähemmän, ja asioita, joita minun ei pitäisi tehdä lainkaan. Yritä siinä sitten hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet, yritä oppia arvostamaan kehosi ainutlaatuisuutta, yritä nähdä itsesi tärkeänä ja hyvien asioiden arvoisena.

Erityisen vaikeaa itsensä hyväksyminen on minulle tilanteissa, joissa jopa oma lähipiirini antaa ymmärtää, että minun pitäisi muuttua toisenlaiseksi, tai ainakin yrittää oikein tosissani. Olen miettinyt tätä asiaa paljon, ja siinä samassa muitakin asioita, jotka tekisivät minut ”kelvollisemmaksi” muiden silmissä. Loppujen lopuksi päädyin siihen — ja tähän väliin kliseevaroitus — että minulla on vain tämä yksi elämä ja minä olen tämän elämän päähenkilö. En mitenkään voi miellyttää kaikkia muita, joten mitä jos yrittäisin muiden sijasta miellyttää itseäni?

Helpommin sanottu kuin tehty, kun on vuosikausia luullut muiden mielipiteitä omikseen.

Mitä itsensä miellyttäminen sitten tarkoittaa? Minun kohdallani se tarkoittaa ennen kaikkea realismia ja lempeyttä, kumpaakin sopivassa määrin. Tiedän esimerkiksi, että sopivanlainen liikunta tekee minulle hyvää, mutta tiedän myös, että jos sätin itseäni väliin jääneistä liikuntakerroista, kynnys liikkumisen jatkamiseen kasvaa. Minun ei tarvitse elää joka hetkeä kategorisen imperatiivin mukaan. Lisäksi itsensä miellyttäminen tarkoittaa minulle hetkessä elämistä. Kieltäydyn tavoitevaatteista ja muista vastaavista ”kannustimista”. Niiden sijasta pyrin luomaan olosuhteet, joissa voin olla onnellinen nyt enkä kymmenen vuoden (tai kymmenen kilon) päästä.

Mahdottomia asioita

Tapasin tässä eräänä päivänä tuttuja, joista toinen on varsin laiha ja toinen ruumiinrakenteeltaan semmoinen tavallinen. Ja minä olin tietysti joukon lihavin. Jostain syystä puhe kääntyi ruokavalioihin ja tämä tavisvartaloinen tuttava kysyi, ei pahalla, vaan selvästi hämmentyneenä ja uteliaana, miten ihmeessä on mahdollista, että minä, joka olen meistä ainoa vegaani, en ole ruumiinrakenteeltani kuin tämä varsin laiha keskustelukumppani. Vastasin siihen, kuten yleensä vartaan tuonsuuntaisiin  kysymyksiin: suurimmasta osasta ruokia on mahdollista valmistaa vegaaninen versio eivätkä vegaanilasagnet, -pitsat, -hampurilaiset tai täytekakut tyypillisesti ole mitään terveyspommeja. Samoin vegaaniuden ja runsaan liikunnan välillä ole yhtäläisyysmerkkejä. Vegaaneissa on lihavia ja laihoja aivan yhtä lailla kuin sekaaneissakin, vaikka onkin totta, että keskimäärin vegaanit ovat laihempia kuin sekaanit.

Kehoni koon takia törmään usein oletukseen, että minä luultavasti ”huijaan” vegaaniruokavaliossani ja olen monta kertaa kuullut hiljaiset ja vakaumustani vähättelevät sanat: ”kyllä sä mulle voit kertoa, että tykkäät kanansiivistä/lehmänmaitojäätelöstä/lihapullista/jne.” En tiedä, miten tuohon voisi vastata neutraalisti niin, ettei keskustelukumppani vetäisi hernettä nenäänsä. Oikein luit: olen vegaani jo yhdeksättä vuotta, eikä minulla vieläkään ole mitään valmista vastausta valmiina.

Yleensä sanon, että voi olla, että tykkäisinkin kanansiivistä/lehmänmaitojäätelöstä/lihapullista/jne., mutta että minun makunautintoni on vähemmän tärkeä asia kuin jonkun toisen olennon elämä. Tämä on minun tapani aloittaa keskustelu. Paitsi jos olen ruokapöydässä, siihen minä vedän rajan. Kun muulla seurueella on lautasillaan erilaisia eläimenosia, tilanne kääntyy helposti sekaanien ja vegaanien kamppailuksi, mitä en todellakaan halua. Kokemuksesta tiedän, että sekaaniruoan alkuperästä puhuminen aterian aikana vie ruokahalun kaikilta, sekä sekaaneilta että vegaaneilta. Samasta kokemuksesta tiedän, että ruokapöydässä ruoan alkuperästä puhuva vegaani leimataan hihhuliksi, joka haluaa käännyttää muut. Tämä käännyttämisajatus nousee puheenaiheeksi, vaikka keskustelu olisi alkanut uteliaan (tai näsäviisaan, näitäkin toki on) sekaanin kykymyksestä.

Jos joku on oikeasti kiinnostunut asiasta, et onkin sitten ihan ei juttu. Ehkä siitä (tai sitten ihan jostain muusta) ensi kerralla.

Vegaanit ja sekaanit

Kaikkeen tottuu, sanotaan, ja vaikkei ihan kaikkeen tottuisikaan, niin hyvin moneen asiaan ainakin. Minulta kysellään usein, mitä oikein syön, kun en käytä eläintuotteita, ja onko minun vaikea löytää sopivaa ruokaa kaupasta/ravintolasta/sukujuhlista/matkoilla/jne. Jälkimmäiseen vastaan, että asia riippuu lähinnä tuurista, mutta että toistaiseksi en ole kuollut nälkään. Ensimmäinen kysymys on vaikeampi, sillä vegaanius on niin rutiininomaista minulle, etten jatkuvasti ajattele, mitä syön. Minä syön ruokaa. On paljon helpompi vastata siihen, mitä en syö. En mitään, mikä on ollut eläin tai tullut eläimestä.

Kun kysytään, mitä syön, voin toki luetella listan siitä, mitä vegaanit syövät (kasviksia, juureksia, papuja, palkokasveja, pähkinöitä, viljatuotteita, sieniä ja hedelmiä), mutta minusta se on huono vastaus. Se on kuin antaisi jollekulle öljyvärit ja siveltimen valmiin taideteoksen sijasta. Vegaanina syön esimerkiksi pitsaa, lasagnea, soijanakkikettoa, leipää, jonka päällä Tartexia tai vähintään sinistä Keijua, puuroja, kiusauksia, monenlaisia herkkuja ja paljon muuta. Haluan olla mukana särkemässä mielikuvaa vegaaneista, jotka idättävät mung-papuja, juovat smoothieita ja kasvattavat parvekkeellaan perunoita. Sellaisiakin vegaaneja toki on ja saa olla eikä minulla ole mitään heitä vastaan, mutta minusta ei-vegaanien olisi tärkeä saada nähdä, että meitä vegaaneja on ihan yhtä paljon erikokoisia ja -näköisiä kuin sekaanejakin.

Minkälaista sitten on olla vegaani sekaanimaailmassa? Välillä se on ihanaa, välillä kamalaa, välillä huvittavaa, välillä ahdistavaa. Kun minulle leivotaan erikseen oma pulla, arvostan sitä todella. Kun minulle sanotaan, että voin noukkia makkaranpalat keitosta, arvostan huomattavasti vähemmän. Kun minulta kysytään, käytänkö hiivaa, olen iloinen siitä, että ihmiset kysyvät olettamisen sijaan, mutta en voi olla hämmentymättä kysymyksestä. Kun minulle on tehty erikseen vegaaniannos, joka maistuu hirveältä, en tiedä, pitäisikö minun olla kohtelias ja yrittää syödä edes suurin osa annoksesta, vai voinko olla rehellinen ja sanoa, että minuun tämä ei kyllä uppoa. *

Kaupassa suodatan näkemäni vegaanilinssien kautta; tiedän esimerkiksi lähikaupassani olevan hyllykaupalla erilaisia pilkottuja ja enemmän tai vähemmän käsiteltyjä eläimiä, mutta en tiedä tai edes halua tietää niistä sen tarkemmin. Kuljen niiden hyllyjen ohi ja teeskentelen kuin niitä ei olisikaan. Toimin samoin kuin yleensä, kun kohtaan jonkin yhteiskunnan epäkohdan omassa arjessani. Tiedostan, että en itse voi oikeasti muuttaa mitään millään todellisuudessa merkityksellisellä tavalla, joten en tee mitään, ja koska tunnen syyllisyyttä toimimattomuudestani, vakuuttelen itselleni sitäkin pontevammin, että ei, tässä tilanteessa tälle asialle ei voi tehdä mitään.

 

* Lihavuuteen liittyvä sivujuonne: Välillä, jos jokin ei maistu, minun annetaan ymmärtää, että kyllä ruoan kuin ruoan pitäisi kelvata, sillä lihavuushan tunnetusti tarkoittaa sitä, että ihminen syö kaikkea, mikä ei juokse pakoon. Ja pakoonjuoksevankin ruoan lihava jättää syömättä vain, koska ei jaksa juosta sitä kiinni.

Saako ruoasta nauttia?

Jos meinaa pysyä hengissä, pitää syödä. Tästä lienemme kaikki yhtä mieltä. Emme kuitenkaan ole yksimielisiä siitä, mitä, miten, milloin, paljonko tai missä meidän pitäisi syödä, puhumattakaan siitä, miten meidän pitäisi suhtautua syömiseen. ”Pitää syödä elääkseen, ei elää syödäkseen” on sanonta, johon törmään jatkuvasti. Ihan niin kuin vaihtoehtoina olisi vain nuo kaksi ääripäätä ja ihan niin kuin syömisestä ei saisi pitää. Ihan niin kuin syömiseen pitäisi suhtautua kuin johonkin epämiellyttävään, mutta välttämättömään pahaan. Eräässä TV-ohjelmassa haastateltu nainen sanoi asian suoraan: ruoka on polttoainetta, sen ei tarvitse olla hyvää.

Tuskin on yllätys, että en ole yllä olevan kanssa samaa mieltä. Kyllä, ruoka on polttoainetta, mutta se voi ja saa (ja minusta sen myös pitäisi) olla hyvää. Asiaa voi lähestyä samalla logiikalla kuin esimerkiksi pukeutumista. Kyllä, vaatteiden perimmäinen tarkoitus on suojata kehoa luonnonvoimilta, katseilta ja niin edelleen. Se ei tarkoita, että meidän pitäisi pukeutua rytkyihin, jotka kyllä suojaavat vartaloamme, mutta jotka ovat meistä esimerkiksi epämiellyttävän tuntuisia, muotoisia tai värisiä.

Kuten ruoan, myös pukeutumisen voi asettaa jatkumolle. Vaatejatkumon toisessa päässä on (esimerkiksi) jätesäkkiin pukeutuminen ja toisessa päässä merkkivaatteilla koreilu. Hyvin harvat asettuvat tämän jatkumon ääripäihin. Useimmat meistä löytävät itsensä jostain sen keskivaiheilta. Ja, kuten myös ruoasta puhuttaessa, meillä pitäisi minusta olla oikeus valita paikkamme jatkumolla sen mukaan, mikä meistä itsestämme tuntuu hyvältä. Jatkumon yksi pää ei ole toista arvokkaampi tai itsessään moraalisesti parempi.

Ajatuksia vegaaniudesta ja laihtumisesta

Bongasin eräässä netin vegaaniryhmässä linkin vegaaniutta käsittelevään YouTube-kanavaan. Vilkaisin kanavaa ja kommentteja  ja ilmeisesti olen ainoa ryhmäläinen, jota häiritsee se, että vegaaniksi rupeamisen ja laihtumisen/laihduttamisen välille asetetaan yhtäsuuruusmerkki. Itse en laihtunut vegaaniksi ryhtyessäni, päin vastoin olen vegaaniuteni aikana lihonut.

Vegaaniuden ja laihtumisen yhteenliittäminen on minusta muutenkin ongelmallista. Kun näin tehdään, monet mieltävät vegaaniuden laihdutus-/laihtumiskuuriksi, väliaikaiseksi ja lähinnä omaa terveyttä hyödyttäväksi vaiheeksi. Itse miellän vegaaniuden elämäntavaksi, joka vaikuttaa elämän kaikkiin osa-alueisiin, ei vain siihen, mitä lapamme kitoihimme. Ja kuten olen joskus aiemminkin todennut, kyse ei minun kohdallani ole mistään kuurista.

Laihuus ja vegaanius yhdistetään toisiinsa liian usein jo ilman tällaisia YouTube-kanavia. Kun näin lihava ihminen kertoo vegaaniudestaan, se monesti kyseenalaistetaan. Minulta kysellään usein, olenko tuore vegaani, ja kun kerron, etten ole, minulta kysytään salaliittolaisen elkein, ”huijaanko”, eli käytänkö myös ei-vegaanisia tuotteita. Usein tähän liittyy myös lupaus siitä, että keskustelukumppanini pitää harha-askeleni omana tietonaan. Tuntuu, että tällaiset ihmiset eivät ole ymmärtäneet, mistä vegaaniudessa — tai ainakin minun vegaaniudessani — on loppujen lopuksi kyse.

Joskus saatan alkaa vääntää asioita rautalangasta, mutta on myös niitä päiviä, joina en jaksa olla vegaaniuden tietosanakirja ja hyväntahdonlähettiläs. Aiemmin tunsin syyllisyyttä ja ahdistusta siitä, etten aina ja kaikissa tilanteisssa kykene toimimaan niin kuin haluaisin toimia, mutta vegaanivuosien karttuessa olen oppinut olemaan itselleni armollisempi. Teen tämän(kin) asian suhteen parhaani ja sen enempää minulta ei voi vaatia.

Tilannetajua ja tajuttomia tilanteita

Tuntuu, että viime aikoina olen herkistynyt tietynlaisille keskustelunavauksille, tai sitten niitä vain on viime aikoina ollut todella paljon. Nämä keskustelunavaukset ajoittuvat yleensä lounaan tai kahvin aikaan ja niiden tekijät ovat tähän asti olleet poikkeuksetta naisia. Osaatte jo varmaan arvata, että kyse on laihduttamispuheesta.

• ”Ei minun pitäisi syödä tätä mokkapalaa, mutta se näyttää niin hyvältä.” (Miksei pitäisi, jos se kerran näyttää — ja maistuu — hyvältä?)
• ”Kai minä tämän kerran voin ottaa palan omenapiirakkaa, kunhan teen illalla pidemmän lenkin.” (Miksi liikkuminen pitää nähdä rangaistuksena tai pakkona?)
• ”Tänään on kyllä ollut niin rankka päivä, että olen ansainnut tämän korvapuustin.” (Eikö vähemmän rankkoina päivinä voi syödä korvapuusteja?)

Jos joku tietää fiksuja vastauksia tällaisiin avauksiin, niin jakakaa ihmeessä tietämystänne. En varmasti ole ainoa laihduttamaton lihava, joka kokee nämä tilanteet vaivaannuttaviksi, vastenmielisiksi ja hämmentäviksi. On kuin minä olisin vieraalta planeetalta (tai vähintäänkin vieraasta kulttuurista) Maahan laskeutunut muukalainen, joka ei osaa (eikä kyllä suoraan sanottuna edes halua) nähdä maailmaa niin kuin muut sen näkevät.

Vaikka blogin kautta voi saada vaikutelman, että olen totaalisen sinut itseni kanssa (aina ja kaikissa tilanteissa) ja että vaadin oikeuksia ja vastustan patriarkaattia (aina ja kaikissa tilanteissa), niin eihän kukaan voi, jaksa tai edes halua olla sotatantereella vallitsevia käsityksiä vastaan aina ja kaikissa tilanteissa. Niinpä on tilanteita, joissa valitsen mieluummin poistumisen kuin suuni avaamisen, sillä se on helpompaa, enkä näissä tilanteissa koe pystyväni muuttamaan mitään sillä, että puhun suuni puhtaaksi. Päinvastoin pelkään, että minut leimataan hulluksi itsepetoksessa eläväksi tyhmäksi ja hankalaksi ämmäksi. (Tiedän, että pelkoni mittasuhteet ovat vähintäänkin absurdit.)

Haluaisin kovasti jakaa itsensä arvostamisen ilosanomaa. En kuitenkaan tiedä, miten voisin lähestyä aihetta niin, etten vaikuttaisi saarnaavalta, ylemmyydentuntoiselta tai jollain muulla tavalla ikävältä. Tämänkin suhteen otan vinkkejä vastaan.