Blogiarkistot

Sano se sana

Moni on varmasti törmännyt netissä erilaisiin englanninkielisiin lihavuusaiheisiin sanataskuihin, joista monet muodostuvat sanasta fat liitettynä toiseen sanaan. Näitä ovat mm. fatshion (fat + fashion), fattoo (fat + tattoo) ja fatkini (fat + bikini). Omituisin, mihin olen törmännyt, on fattering (fat + flattering), jota tosin ymmärtääkseni käytettiin lähinnä kiinnittämään lukijoiden huomiota siihen faktaan, että usein ne vaatteet, joita pidämme ”imartelevina” jonkun yllä, luovat samalla vaikutelman siitä, että hän olisi hoikemman näköinen kuin joissain toisissa vaatteissa. En ole vielä lopullisesti selvittänyt, mitä mieltä olen itse näistä sanataskuista, mutta jokin niissä häiritsee.

Se, mikä ehkä häiritsee eniten, on se, miten tällaisten sanojen muodostaminen luo mielikuvan siitä, että esimerkiksi lihavan ihmisen bikini on jotain täysin erilaista kuin ei-lihavan ihmisen. Todellisuudessahan kyse on jatkumosta laihojen ihmisten bikineistä lihavien ihmisten bikineihin ja varmasti riippuu katsojasta, missä kohtaa bikini muuttuu fatkiniksi. Olen tosin ollut huomaavinani, että ”fatkinit” ovat tyypillisesti leikkaukseltaan erilaisia kuin laihemmille ihmisille suunnitellut bikinit. Jos tämä ero on syynä siihen, miksi osa bikineistä on fatkineja ja osa ei, olisiko mahdollista valmistaa laihoille ihmisille sopiva fatkini?

Sanataskuihin törmää kohtalaisen paljon myös vegaanipiireissä. Tällä hetkellä sanoista eniten pinnalla on vihis (vege + lihis), josta olen nähnyt käytettävän — aika vahvasti kieli poskella — myös nimeä vihapiirakka (vege + lihapiirakka). Tällaiset sanataskut häiritsevät huomattavasti vähemmän, sillä vihikset ja lihikset todella ovat eri asioita eikä niiden välillä ole minkäänlaista jatkumoa. Taidan kuitenkin välttää jatkossakin sanaa vauvantaimakkara (vege + lauantaimakkara).

Mainokset

Lihavuuden piilottaminen

Tänne blogiin tullaan suhteellisen usein lihavuuden tai jonkin ruumiinosan kätkemiseen tai peittämiseen liittyvillä hakusanoilla, joten ajattelin, että yritän sanoa aiheesta jotain.

Ihan ensimmäiseksi joudun tuottamaan pettymyksen: lihavuutta ei saa piilotettua. Se nyt vain on niin,  ihan samalla tavalla kuin ihminen ei yhdessä yössä kasva kymmentä senttiä lisää pituutta. Muotoilevilla alusvaatteilla kehon muotoa saa jonkin verran muutettua, mutta eivät nekään ihmeisiin pysty. (Tästä huolimatta minusta on aiheellista panostaa aluspukeutumiseen, sillä vaikkei kukaan näkisikään, mitä sinulla on vaatteidesi alla, sinä itse tiedät sen. Ainakin minulle tieto hyvin istuvista ja hyvältä näyttävistä alusvaatteista antaa aina vähän lisää itseluottamusta.)

Jos lihavuutta ei saa piilotettua, mitä sitten pitäisi tehdä? Meillä on kaikilla kehossamme alueita, joista pidämme enemmän kuin toisista, ja näitä itselle mieluisia alueita korostamalla pääsee jo pitkälle. Itse olen vartalotyypiltäni jotain omenan ja päärynän väliltä, joten vartaloni kapein kohta on rintojen alla. Tämän takia pyrin valitsemaan empire-linjaisia vaatteita, jotka sopivat minulle mielestäni parhaiten. (Tosin tässäkin pitää muistaa kohtuus: jos vaate on liian tyköistuva, näytän siltä kuin olisin raskaana.)

On tärkeää löytää itselle sopivat, mieluisen tuntuiset vaatteet, joissa viihtyy. Kun vaatteet istuvat niin kuin niiden pitääkin ja ne korostavat kantajansa parhaita puolia, sen kyllä huomaa, eikä ainoastaan, mitä vaatteisiin tulee. Kun vaatteet on valittu harkiten, niiden kantaja tietää näyttävänsä hyvältä, mikä heijastuu itseluottamuksena, joka onkin kaikista tärkein asuste.

Lopuksi haluan todeta seuraavaa: Mitä sitten, vaikka ”lihavuuden piilottaminen” ei onnistuisikaan? Kuten olen sanonut aikaisemmin ja monessa yhteydessä, lihavuudessa ei itsessään ole mitään vikaa, ei sen enempää kuin lyhyydessä tai kehon muissakaan ominaisuuksissa. Voimme olla ihania, vaikka olemme lihavia!

Nudistiksiko tässä pitäisi ruveta?

Olen tämän viikon lukenut Rinna Saramäen kirjaa Hyvän mielen vaatekaappi, jonka alkuosa keskittyy vaateteollisuuden eettisiin ongelmiin ja ympäristövaikutuksiin. Teoriassa minusta olisi hienoa, jos voisin pukeutua vaatteisiin, joiden hiilijalanjälki on mahdollisimman pieni, joiden tekijöillä on inhimilliset työolosuhteet, joiden valmistuksessa ei käytetä mitään eläinperäistä ja jotka ovat mahdollisimman lähellä tuotettuja. Olisin jopa valmis maksamaan vaatteistani huomattavasti nykyistä enemmän, jos minun olisi mahdollista löytää jostain vaatteita, jotka täyttäisivät kaikki nämä ehdot.

Etsiessäni tällaisia ”hyvisvaatteita” kohtaan yhä uudestaan saman ongelman: tähän asti kaikki löytämäni ”puhtaat ja aatteelliset” vaatteet ovat olleet auttamattomasti liian pieniä minulle. On varmasti monia syitä, mikseivät verraten pienet vaatemerkit valmista vaatteita minun kokoisilleni, mieleen tulee ilman sen kummempia miettimisiä ainakin se, että meitä (näin) lihavia on vähemmän kuin pienempikokoisia potentiaalisia ostajia ja että vaatteiden kaavoittaminen lihaville on vaikempaa kuin laihoille kaavoittaminen (mm. siksi, että erot lihavien ihmisten ruumiinrakenteiden erot ovat suuremmat kuin laihojen ihmisten). Vaatteiden ompeleminen itse poistaisi joitakin välikäsiä, mutta en kyllä tiedä yhtäkään kangaskauppaa, joka olisi erikoistunut ekologisiin reilun kaupan jne. kankaisiin.

Yhdessä vaiheessa, kun vielä etsin omaa tyyliäni, tein ostopäätökset yhden yksinkertaisen säännön perusteella: Jos vaate menee päälleni (tai siis jos minä sovin sen sisään) eikä maksa omaisuuksia, ostan sen. Luulisin, että tässä lihavuuden vaikutus näkyy selkeimmin, sillä pienempivartaloisilla ihmisillä nyt vain yksinkertaisesti on enemmän valinnanvaraa. Kiertelin silloin runsaasti kirpputoreja ja muutenkin kierrätysvaatteet kiinnostivat minua kovasti (kiinnostavat ne edelleenkin, mutta vähemmän), ja myös tämä johtui ekologisuuteen pyrkimisen lisäksi siitä, että normikauppojen valikoima oli aika onneton.

Kirpputoreilla jos missään tulee helposti tehtyä heräteostoksia, sillä siellä vaatteita on useimmiten vain yksi yksittäinen kappale, ja jos sitä ei heti nappaa itselleen, voi olla, että joku muu ehtii ensin. Ei siis ole mahdollista miettiä seuraavaan päivään — eikä myöskään ole mahdollista palauttaa vaatetta, jos se on kotiin tultua osoittautunut jollakin tavalla vääränlaiseksi.

Toivon kovasti, että saan Hyvän mielen vaatekaapin neuvoilla vaatehuoneeni ojennukseen, pääsen turhasta eroon ja opin ihan pysyväksi tavaksi sen, miten ostoksia tehdään tarpeen mukaan ja harkitusti.

Miten hyväksyä oma lihavuus?

Kuten edellisenkin tekstin aihe, myös tämä on tullut Google-haun kautta. Aihe on mielestäni oman postauksensa arvoinen. En tosin tiedä, paljonko minulla on aiheesta annettavaa, mutta annan nyt ainakin sen verran, kuin voin. Olen kirjoittanut aiheesta jonkin verran aiemminkin, mutta kysymys ei missään nimessä ole vielä loppuunkäsitelty.

Hyväksymistä ei tarvitse (ja tuskin edes voi) oppia yhdessä yössä. Olisi toki kiva, jos jonain aamuna vain voisi herätä ja huomata, että hei, minähän olen kaikin puolin mahtava, mutta harvalle käy näin. Ainakin omalla kohdallani oman lihavuuden hyväksymisen tie oli/on mutkikas ja kuljin — kuten kuljen edelleenkin — hyvin pieniltä tuntuvin askelin.

Muun muassa seuraavat asiat ovat auttaneet minua hyväksymään oman lihavuuteni:

  1. Muiden lihavien vartaloiden näkeminen. Minun on monessa suhteessa ollut helpompi hyväksyä muiden vartalot. Niitä on ollut helpompi pitää kauniina kuin omaa vartaloani, vaikka katselisin jotakuta, joka on suunnilleen minun kokoiseni ja jonka ruumiinrakenne on samantapainen kuin minun. Kauneuden huomaaminen muissa on askel hyvään suuntaan, ja siitä toivottavasti seuraa kauneuden huomaaminen itsessä, kun aika on sille kypsä.
  2. Liikuntaharrastuksen etsiminen ja löytäminen. On ollut hienoa huomata, että kehoni pystyy tekemään muutakin kuin nyhjöttämään kumarassa istuma-asennossa ensin töissä ja töiden jälkeen tietokoneella. Pystyn tanssimaan, tai vähintäänkin hetkumaan rytmikkäästi musiikin mukana ja se on hauskaa.
  3. Kauniisiin vaatteisiin pukeutuminen. Kauniiden vaatteiden käyttäminen antaa ainakin minulle viestin siitä, että kehoni on kauneuden arvoinen. Kuulostanee pinnalliselta, mutta minusta kauniit vaatteet tekevät päivästä aina pikkuriikkisen paremman.
  4. Kaikkinainen itsestä huolehtiminen. Tämä on jatkoa edelliselle kohdalle, ja kyse on tässäkin siitä, että itsestä huolehtiminen antaa itselle (ja muille!) sen viestin, että ”on ansainnut” tämän huolenpidon.
  5. Lukeminen, sekä tietokirjojen että kaunokirjallisuuden. Tietokirjat ovat auttaneet ymmärtämään lihavuuden syitä ja vaikutuksia, kun taas kaunokirjallisuuden rooleina on ollut esim. toimia vertaistukena ja silmien avaajana, vaikka kaunokirjallisuuden hahmot ovatkin fiktiivisiä. Joku ne hahmot on kuitenkin keksinyt, joku on ajatellut, että tällaisiakin ihmisiä voi olla.

Toivottavasti tästä on jollekulle jotain hyötyä. Jos jollakulla on sanottavaa aiheesta, kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.

Missä vaiheessa tietää, että on lihava?

Tuolla otsikon kysymyksellä on päädytty tähän blogiin ja minusta se ansaitsee ihan oman postauksensa, sillä kysymys on hyvä.

Lihavuutta mitataan monella tavalla, ja toiset mittaustavat ovat minusta parempia kuin toiset. Monelle varmasti tulee ensimmäisenä mieleen painoindeksi (eli paino (kg) jaettuna pituuden (m) neliöllä). Tätä mittaria käytetään paljon, sillä se on helppo ja nopea: tarvitsee vain päättää, missä ylipainon raja menee, ja kaikki, joiden painoindeksi on yli tämän rajan, ovat ylipainoisia. Painoindeksin yhteydessä ei käytetä sanaa lihavuus, mutta keskustelujeni perusteella lihavuuden raja mielletään suunnilleen samaksi kuin ”merkittävän ylipainon”, eli  se vastaa noin painoindeksiä 30.

Se, mihin normaalipainon ja ylipainon raja vedetään, ei kuitenkaan ole yksioikoista. Esimerkiksi Yhdysvalloissa normaalipainon raja oli vuoteen 1998 asti 27,8, josta se alennettiin 25:een. Tämän seurauksena suuri joukko ihmisiä muuttui yhdessä yössä ”normaaleista” ”ylipainoisiksi”. Voisin avautua painoindeksistä ja sen käytöstä aika paljonkin, mutta se ei ehkä ole tarpeen eikä hyödyllistä.

Toinen mieleen tuleva tapa mitata lihavuutta on vaatetus, toisin sanoen se, minkä kokoiset vaatteet sopivat. Itse miellän ihmisen lihavaksi, jos hän joutuu ostamaan merkittävän osan vaatteistaan joko erikoisliikkeistä tai kauppojen plussakokoisista erityismallistoista. (Se, että ostaa jotain vaatteita ”lihavien mallistoista” ei vielä sano mitään. Muistelisin, että Seppälän Great Girls -mallisto alkaa suunnilleen koosta 40.)

Yksi (valitettava) tapa saada tietää, että on lihava, on se, että joku siitä sinulle avuliaasti huomauttaa. Tämä huomauttaja voi olla lapsi tai teini-ikäinen, tai hän voi olla aikuinen, jolla on lapsen tai teini-ikäisen käytöstavat. Näissä tilanteissa kannattaa tosin muistaa, että ”lihavuus” on suhteellista ja että maailma on täynnä idiootteja, jotka ovat lahjakkaita valitsemaan sanansa niin, että ne loukkaisivat mahdollisimman monia. Ja lihavaksi sanominen loukkaa monia. Kyse ei siis ole todellisuudessa sinusta, vaan tästä ohikulkijasta ja hänen omasta pätemisentarpeestaan.

Oman lihavuuden huomaaminen voi olla rankkaa, varsinkin, jos kiloja on kertynyt paljon ja nopeasti. Tällaisessa tilanteessa oleville ihmisille haluaisin sanoa seuraavaa: Sinä olet edelleen se hieno ja arvokas ihminen, joka olet tähänkin asti ollut. Nyt sinua vain on enemmän.

(Mitä tulee siihen, milloin itse sain tietää olevani lihava, olen kirjoittanut aiemmin otsikolla ”Lihavuushistoriani”.)

PS: Blogiin on tultu usein myös haulla ”miten hyväksyä oma lihavuus”. Yritän kirjoittaa lähiaikoina siitäkin, sillä se on aiheena vähintään yhtä tärkeä kuin tämä tämänpäiväinen. Jos jollakulla on kommentoitavaa jompaan kumpaan teemaan, kommentit ovat tervetulleita, kuten aina.

Mainontaa ja tavoitteita

Onko sinulla tavoite, jonka haluat saavuttaa? Sinun täytyy vain tehdä päätös – ja onnistut.

Näin sanoo siis mainos, joka pyörii ainakin Nelosen netti-TV:ssä jatkuvasti. Kyse ei tietenkään ole siitä, että ihmisiä haluttaisiin herätellä unelmien toteuttamiseen yleisellä tasolla, vaan kyse on laihdutusvalmistemainoksesta. Mainoksessa naiset kokeilevat farkkuja ja ovat onnesta soikeita, kun huomaavat niiden olevan oikeaa kokoa. (Epäilemättä kyse on tavoitevaatteista.)

Mainos sai huonoudestaan ja vastenmielisyydestään huolimatta miettimään, minkälaisia tavoitteita minä itse haluan saavuttaa. Totesin haluavani mm:

  • oppia ompelemaan hyvännäköisiä vaatteita
  • pysyä tupakattomana
  • oppia huolehtimaan kodista paremmin
  • oppia syömään järkevästi ja oppia sen niin hyvin, että siitä tulee rutiinia
  • löytää jonkin hyvältä tuntuvan ja lempeän liikuntaharrastuksen.

Tuon viimeisen tavoitteen saavuttaminen on itse asiassa nytkähtänyt hitusen eteenpäin. Sain kuulla tanssitunneista, joissa tanssitaan puolella tempolla ja jotka on suunnattu ihmisille, jotka syystä tai toisesta haluavat liikkua  rauhalliseen tahtiin. Toivon, että tällainen voisi sopia minulle, koska olen tosiaan huonokuntoinen enkä ole koskaan harrastanut tanssia. Tanssia taas en ole harrastanut lähinnä sen takia, että olen huonokuntoinen. Näin nämä ajatukset pyörivät ympyrää ja jahtaavat toisiaan.

Näillä näkymin menen siis ensi viikolla kokeilemaan, miltä tuollainen tanssi ja liikkuminen tuntuu. Tunnit alkoivat jo viime viikolla, mutta tiedonkulussa olleiden ongelmien takia sain tietää ryhmästä vasta toissapäivänä.

Jännittää.

Loppuun vielä MSM-raportti: Huomasin, että jauheen ”nauttimisen” yhteydessä on tärkeää nauttia myös jotain C-vitamiinipitoista, sillä kynsien kunnosta päätellen MSM ei imeydy kunnolla, jos sen ottaa pelkiltään.

”Mutta se hoikentaa!”

Viime päivinä olen jälleen seikkaillut vaatteiden löytämisen ihmeellisessä viidakossa. (Päätin, että karsin komerostani ne vaatteet, joita en käytä, ja poistuvien tilalle on tietenkin hankittava uusia — ja vähintään yhtä kivoja.) Yleensä minusta on mukavaa, jos joku toimii makutuomarina, mutta voi hyvänen aika, jos kuulen vielä kerrankin, että ”tuo hoikentaa”, en tiedä, kuristanko ensin itseni vai sanojan.

Esimerkiksi tänään kokeilin mekkoa, joka roikkui ylläni kuin jätesäkki ja jonka väri oli jotain marjapuuron ja mustikkamaidon väliltä. Ei ihan minun värini, enkä halua vaatetta, jonka sisään mahtuisi minun lisäkseni joku toinenkin samaan aikaan. Ja totta kai sain kuulla, itse asiassa useammasta suusta, että mekko hoikentaa. (En osaa sanoa, miksi edes kokeilin mekkoa. Ehkä siksi, että siinä oli taskut. Voin antaa monta ominaisuutta anteeksi, jos löydän hyvän mekon, jossa on hyvät taskut.)

Yksi melko varma ”mutta se hoikentaa” -reaktioiden synnyttäjä on musta väri. Mitä enemmän mustaa, sitä hoikentavampi vaate. Yleensä näissä vaatteissa on käytetty jotakin tehosteväriä, joka korostaa tiettyjä kehonosia, ja musta sitten piilottaa katseilta kaikki ne kehonosat, joita tarvitsee hoikentaa.

Ymmärrän, että monet minun kokoiseni haluavat pukeutua vaatteisiin, jotka hoikentavat. Minusta vaatetta valittaessa pitää miettiä myös muita ominaisuuksia, jotka mielestäni ovat tärkeämpiä. Näitä tärkeitä ominaisuuksia ovat mm. vaatteen tyyli, väri, helppohoitoisuus ja se, miten voin yhdistellä sitä muihin vaatteisiin, jotka minulla jo on.

Tosiasiat tosiasioina: Minä olen lihava. Minulla on iso maha ja muutenkin hyllyvää reippaanlaisesti. Mikään vaate ei tee minusta hoikan, normaalipainoisen tai edes lievästi ylipainoisen näköistä. Minä näytän lihavalta, oli minulla vaatteita päällä tai ei. Toki haluan mieluummin vaatteita, jotka eivät ole ylläni kuin makkarankuori tai toisaalta jotka eivät ole kuin lakana, johon on tehty keskelle reikä päätä varten. Mukavan tuntuiset ja näköiset vaatteet ovat jossain näiden ääripäiden välissä.

Tavoitteista ja ”sitten kun” -ajatuksista

Opin tässä hiljattain uuden sanan: tavoitevaate. Jos sana on jollekulle muullekin uusi, se tarkoittaa siis tarkoituksella liian pienikokoisena ostettua vaatetta, johon voi pukeutua sitten, kun on laihtunut, ja jonka olisi tarkoitus motivoida laihduttamisessa.

Minusta ajatus tavoitevaatteista on surullinen. En tietenkään tiedä, mitä ihmisten päässä liikkuu, mutta itse mietin, ovatko tavoitevaatteiden ostajat sitä mieltä, että ansaitsevat nättejä vaatteita vasta, kun ovat laihempia. Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten oma itseni kanssa sinuiksi tuleminen on osaksi sen ansiota, että käytän nykyään vaatteita, jotka näyttävät minusta kivoilta. Sellaisten vaatteiden valitseminen viestittää muille, että välitän itsestäni, mutta ennen kaikkea se on viesti minulle itselleni.

Ylipäänsä tavoitemikätahansa on minusta ikävää. Elämä on nyt, ei kymmenen kilon päässä. Jos näen jossain nätin mekon, joka on minulle liian pieni, etsin itselleni jostain vielä nätimmän mekon, johon mahdun. Jos haluan aloittaa uuden harrastuksen, etsin keinoja aloittaa sen tällaisena kuin nyt olen. Jos haluan tavata ihmisiä, menen paikkoihin, joissa voin tavata ihmisiä ja jos näitä ihmisiä häiritsee se, että olen lihava, he voivat minun puolestani suksia kuuseen. Jos haluan mennä rannalle bikineissä, niin minähän etsin itselleni sopivat bikinit ja menen.

En väitä, ettei lihavuus toisi joskus mutkia matkaan. Sopivan nätin mekon metsästäminen voi olla aikaavievää. Uuden harrastuksen aloittaminen voi olla haastavaa. Ihmisten tapaaminen voi pelottaa. Rannalle meno bikineissä voi vaatia jotakuta henkiseksi tueksi. Silti minusta on tärkeää pyrkiä tekemään asioita, joita itse kukin haluaa tehdä. On tärkeää pyrkiä tekemään niitä nyt.

Fucking Åmål -elokuvassa päähenkilö sanoi: ”Mä haluan olla onnellinen nyt enkä 25 vuoden päästä”. Minä jaan tämän ajatuksen. Me ansaitsemme hyviä asioita nyt ja ilman, että odotamme jotain virstanpylvästä.

 

PS. Blogia on tähän päivään mennessä katseltu yli 5 000 kertaa. Kiitos!

Ajatuksia syömisestä ja postia Zizzille

Olen nyt haudutellut ajatusta intuitiivisesta syömisestä ja siitä, miten parhaiten ja helpoiten toteuttaa sitä käytännössä. Tämä hauduttelu on johtanut mm. seuraaviin ajatuksiin:

  • Oikean nälän tunnistaminen ajoissa on vaikeaa. Olen tottunut syömään päiväsaikaan ruoka-aikoihin, oli nälkä tai ei, ja olemaan syömättä päiväsaikaan ruoka-aikojen ulkopuolella, olin kylläinen tai en. (Iltasyöminen onkin sitten ihan oma lukunsa.)
  • ”Nälkäaikani” ja ruoka-aikani eivät ole samaan aikaan. Tätä voisi varmaan auttaa eväillä ja välipaloilla. (Työpaikan vegaaniruoka ei myöskään ole kovin kummoista, joten eväät ovat senkin takia hyvä ajatus.)
  • Nälän tunne saapuu hiipuen, ja kun tunnistan sen, nälkä on jo niin voimakas, että haluan syödä, syödä ja syödä. En tiedä, miten voisin oppia tunnistamaan nälän, kun se ei vielä ole Stadionin tornin kokoinen.

Asiasta toiseen: Päädyin loppujen lopuksi lähettämään Zizzille seuraavanlaisen viestin Pettymys-tekstin johdantona:

Hei!

Olen lihava nainen, joka on kovin tykästynyt vaatteisiinne ja siihen, että korostatte sitä, miten lihavillakin pitää olla oikeus näyttää hyviltä ja pukeutua nätisti. Eilisessä uutiskirjeessä kerrotusta kampanjastanne en kuitenkaan oikein pidä, sillä koen sen lyttäävän vähemmän lihavia ihmisiä.

Ymmärrän kyllä, että suurin osa asiakkaistanne ja uutiskirjeenne tilaajista on nimenomaan meitä lihavia, mutta aivan samalla tavoin, kuin lihavia ei pitäisi väheksyä heidän kehonsa koon ja muodon takia, vähemmän lihavia ei myöskään pitäisi väheksyä heidän kehonsa koon ja muodon takia, kuten kampanjanne tuntuu minusta tekevän.

Pidän lihavuusteemaista blogia, johon avauduin aiheesta ja haluan lähettää kirjoittamani tekstin myös teille, sillä kaikenlainen lyttääminen on minusta ongelmallista ja ikävää, eikä kuvasta ollenkaan sitä iloista ja positiivista asennetta, jonka yhdistän ketjuunne ja sen toimintaan.

Parhain terveisin,

[Nimeni] (alias Tosi Lihava)

Katsotaan, tuleeko vastausta.

Pettymys

Sähköpostiin pamahti tänään Zizzin uutiskirje, josta seurasin linkkiä sivulle, jossa sanotaan näin:

OSALLISTU KESKUSTELUUN ZIZZIN ISKULAUSEESTA: ”SEXY IS CURVY”

Zizzin uusi syyskampanjalla halutaan tehdä selväksi, että seksikkyys ja kurvikkuus liittyvät yhteen.

Olen pettynyt, kuten ehkä otsikostakin voi päätellä. Olen varmaan ennenkin avautunut näistä ”real women have curves” -iskulauseista, mutta teen sen uudelleen, sillä minusta ei pitäisi lähteä siihen, että määritellään jokin muotti, olkoon se mikä tahansa, johon ”oikeiden naisten” (tai miksei ”oikeiden miestenkin”) tulee mahtua ollakseen hyvännäköisiä/viehättäviä/haluttavia/jne. Yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä ja sitä rataa, eikä varmasti ole vartaloa, joka olisi jokaisen mielestä upeuden multihuipennus.

On aivan eri asia ottaa mainoslauseeksi ”Sexy is curvy”, kuin jos sanajärjestys olisi ”Curvy is sexy”. Kurvit voivat olla seksikkäitä, mutta seksikäs voi olla myös ilman kurveja. Muutenkin minusta on vastenmielistä, kun kurvikkaiden ja vähemmän kurvikkaiden välille yritetään tehdä vastakkainasettelua, ihan niin kuin minusta tuppaa olemaan vastenmielistä, kun mitä tahansa ryhmää kehutaan vertaamalla sitä toiseen ryhmään ja antamalla ymmärtää, että tämä toisen ryhmän on pakko olla huonompi, jotta ensimmäinen ryhmä voisi olla hyvä. (Tulikohan kirjoitettua tarpeeksi sekavasti…)

On myös ongelmallista, että Zizzi olettaa kaikkien uutiskirjeensä lukijoiden haluavan olla seksikkäitä. Itse en muista, milloin olen viimeksi miettinyt omaa (epä?)seksikkyyttäni. Minusta on kiva pukeutua silmääni miellyttäviin vaatteisiin, mutta tyyliäni ei kyllä mitenkään voi luonnehtia seksikkääksi, ei edes silloin, kun pukeudun Zizziltä ostamiini vaatteisiin. Toki seksikkyyttäkin on monenlaista ja on hienoa, että myös lihavat voivat halutessaan laittautua ja olla seksikkäitä heille itselleen sopivilla tavoilla.

En tiedä, onko minun ongelmatutkani vähän liian herkkä, kun yksi mainos käynnistää minussa tällaisen avautumisreaktion. Halusin vain kirjoittaa nämä ajatukset ulos päästäni ja ilmaista pettymystäni ja turhautumistani tavalla, joka on edes vähän rakentavampi kuin pään hakkaaminen seinään.

 

PS. Olisin laittanut tämän tekstin sähköpostina Zizzille, mutten löytänyt heidän kotisivuiltaan osoitetta, johon voisi lähettää suomenkielistä sähköpostia.