Runo ruoasta

Blogiin on tultu muutamia kertoja haulla ”runo ruoasta” tai vastaavilla hakusanoilla. Tässä sellainen runo nyt sitten olisi.

Tänään me laitamme naudasta ruokaa,
aivan kuin meillä on tapana.
Sitä me syömme ja vatsamme huokaa,
emme pidä sitä pahana.

Puutarhan mullasta nousta saa verso
vihreä, hento ja herkullinen.
Sen syömme salaa, siis emme kerro,
se olkoon vain nautinto salainen.

Paljon voi syödä ja paljon voi juoda,
monia vaihtelu virkistää.
Ruokaa kun aletaan eteemme tuoda,
se mieliä, kieliä herkistää.

Seis! Tämä runo ei lopukaan näin,
se loppuu aivan toisin päin!

Nauta siis syököön nyt ihmisen,
multa taas nielaiskoon kasviksen,
pois joutaa pöytä ja lautanen,
näin voimme lopettaa lorusen.

Advertisement

Omia valintoja ja omat polvet

Tässä eräänä päivänä osallistuin erääseen ryhmään, jonka tarkoituksena kuulemma oli miettiä itseä, omaa elämää, omia tavoitteita ja sitä, miten voisi motivoida itseään näiden tavoitteiden saavuttamisessa. Minä jäin kyllä miettimään ihan muuta.

Jotenkin puhe kääntyi laihduttamiseen, ja yksi ryhmäläisistä alkoi pohtia ääneen, miten tärkeää olisi laihduttaa, jos olisi ”oikeasti sairaalloisen lihava”. En maininnut olevani, mutta ehkä ilmeessä näkyi jotain, sillä kyseinen ryhmäläinen jatkoi kiireesti: ”niin että jos vaikka polvet huutaa hoosiannaa”.

Miten tuollaisessa tilanteessa pitäisi toimia? Minulla itselläni ei ole aavistustakaan, vaikka olen nyt miettinyt asiaa oikein ajan kanssa ja tosissani. Minun lihavuuteni (vai pitäisikö sanoa ”minun sairaalloinen lihavuuteni”?) on minun oma asiani. Se ei ole kenenkään muun asia, ja jos polveni huutaisivat hoosiannaa, niin nehän olisivat siitä huolimatta minun omat, henkilökohtaiset polveni.

Minä olen lihava. Minulla on oikeus olla lihava, olla juuri tämänkokoinen kuin olen. Olen sitä mieltä, että aikuisilla on (pääsääntöisesti) oltava oikeus päättää itse kehostaan ja myös oikeus tehdä omat valintansa, vaikka ne jonkun toisen mielestä vaikuttaisivat tyhmiltä tai muuten huonoilta.

Lihavuus ei tartu. Meitä ei tarvitse kiertää kaukaa, vaikka olemme lihavia. Lihavuus ei tee tyhmäksi. Meille ei tarvitse puhua kuin pikkulapselle. Lihava ei ole synonyymi heikkotahtoiselle. Me voimme saada aikaan monia asioita. Lihavuus ei myöskään tee meistä sokeita tai kuuroja. Me kuulemme kuiskuttelut, me näemme osoittelut ja merkitsevät katseet.

Lihavuus ei tee meistä kyvyttömiä kokemaan tunteita. Muu maailma ja muut ihmiset voivat tehdä meidät surullisiksi, alakuloisiksi tai melankolisiksi, mutta myös iloisiksi, onnellisiksi tai tyytyväisiksi.

Mitäs jos yrittäisimme tällä viikolla ilahduttaa jotakuta, lihavaa tai laihaa, sanomalla tai tekemällä jotain ystävällistä? Jos vieraille ihmisille puhuminen jännittää, ilahduttamisen voi aloittaa lähipiiristä tai vaikka omasta itsestä. Mainosta siteeratakseni: olemme sen arvoisia.

Lainattuja kirjoja

Olen tänä viikonloppuna saanut loppuun kaksi lihavuuskirjaa, Eila Jaatisen Iloiset kilot (en valitettavasti löytänyt parempaa linkkiä) ja Pekka Hiltusen Ison. Kumpikin oli omalla tavallaan mielenkiintoinen lukukokemus.

Iloiset kilot on vaikeasti määriteltävissä oleva sekametelisoppa, josta luultavasti löytyy jokaiselle jotakin, mikä kolahtaa, mutta jossa on toisaalta myös varmasti jokaiselle jotain sellaista, mikä tökkii. Kirjassa on runoja, proosaa, faktaa, sitaatteja, välikevennyksiä ja paljon muuta. Itse luokittelisin kirjan ”taukokirjaksi”, siis sellaiseksi kirjaksi, josta voi lukea pieniä kokonaisuuksia, kun haluaa pitää taukoa jostain muusta tekemisestä. Kirjan tekstit ovat lyhyitä ja enimmäkseen niin itsenäisiä kokonaisuuksia, että kirjan voi avata vaikka sattumanvaraiselta sivulta ja ryhtyä lukemaan ilman, että tarvitsee miettiä kärryille pääsemistä tai niiltä putoamista.

Iso oli kirjana varsin erilainen. Kun luin sitä, mieleni teki jatkuvasti ottaa kynä tai paperinpala tai jokin merkintäväline, jolla voisin merkitä mielestäni osuvimmat sanavalinnat ja juonenkäänteet, jotta löytäisin ne myöhemminkin. Loppujen lopuksi jätin merkinnät tekemättä, mutta jos olisin tehnyt niitä, olisin saanut tehdä niitä paljon.  Koin lukiessani monia samastumisen hetkiä, ja en voi kuin ihailla sitä, miten hyvin Hiltunen on päässyt lihavan naisen nahkoihin. Mielenkiintoisen juonen lisäksi nautin kovasti Hiltusen käyttämästä kielestä. Iso on selkeästi ahmittava kirja, ja ainakin minusta oli vaikeaa laskea kirjaa käsistäni, kun halusin jatkaa vielä yhden luvun, ja sen jälkeen vielä toisen.

Molemmissa kirjoissa pidin siitä, miten lihavuutta lähestyttiin. Suoraan, ilman kiertelyjä ja anteeksipyytelyjä. Minulle ainakin jäi kummastakin kirjasta se vaikutelma, että ongelma on nimenomaan siinä, minkälainen maailma on, ei niissä ihmisissä, jotka tämän maailman mielestä ovat liian painavia. Tätä lisää, kiitos!

Huonoa ahdistuksen hallintaa

Ahdistaa. Internet ahdistaa. Internetin ulkopuolinen maailma ahdistaa. Hengittäminen ahdistaa. Viikonloppu ahdistaa. Oleminen ahdistaa. Tulevaisuus ahdistaa. Menneisyys ahdistaa. Ja aika moni muukin asia. Ja koska olen tunnetusti aivan sanoinkuvaamattoman fiksu ja kypsä, hoidan näitä ahdistuksia syömällä pullaa. Kun sitä kerran on, niin kai sitä sitten pitää syödä.

Nyt olen oikein rehellinen: jos minua ei ahdistaisi, mutta minulla olisi silti pullaa, söisin sitä jonkin toisen tekosyyn varjolla.

Ei pullansyönti — tai syöminen ylipäänsä — ole ainoa ahdistuksenhallintakeinoni, mutta se on usein se keino, johon tartun ensimmäisenä. Syöminen on toimintona helppo eikä se vaadi muuta kuin että löydän jostain jotain syömäkelpoista. Ja onhan minulla kaapissa useimmiten jotain. Muita keinoja olisi esimerkiksi kävely tai muu ulkona pistäytyminen, mutta se vaatii jo paljon enemmän Pitäisi pukeutua, etsiä avaimet, valmistautua henkisesti siihen, että joku naapuri haluaa jutella hetken, tätäkin listaa voisi jatkaa. Tai voisin kirjoittaa päiväkirjaa tai runoa tai muuta, mutta viime aikoina kirjoittaminen on ollut varsinaista itsesäälissä rypemistä eikä siitä siis olisi juuri apua.

Siispä syön, ja se toimii. Enhän minä söisi, jos en saisi siitä jotain, edes hetkellistä, mielihyvää, turvallista oloa tai muuta positiiviseksi kokemaani tunnetta. Syömällä saavutetut tunteet vain eivät valitettavasti kestä kuin syömisen ajan, jonka jälkeen niitä seuraa täyteys ja ähky. Nämä jälkimmäiset ovat sikäli mielenkiintoisia tuntemuksia, että ne tuntuvat samaan aikaan hyviltä ja pahoilta. On fyysisesti tukalaa, kun vatsa on oikein pinkeimmillään, mutta henkisesti olo on turvallinen. Voisi jopa käyttää sanaa ”lohdutettu”.

Ilmeisesti syömisessä on ainakin osittain kyse siitä, että syön, koska oloni on turvaton ja lohdunkipeä enkä jaksa tai halua tai osaa käsitellä näitä tunteita rakentavammin. Ruoka ei sano, etten ole tarpeeksi hyvä. Sille kelpaan aina.

 

Suuria sanoja ja pieniä havaintoja

Lukaisin läpi tupakoinnista kirjoittamani tekstit ja totesin, että käytän ajatuksistani ja kokemuksistani aika suuria sanoja. Olen kirjoittanut olevani ”vapaa nikotiinihirviön orjuudesta” ja että on ihanaa ”tietää, että minun ei enää tarvitse polttaa tupakkaa”. Kirjoitin myös, kuinka ”maailmankatsomukseni on kokenut […] radikaalin muutoksen”.

Noin suuret sanat voisi hyvin tulkita aloittelijan uhoksi, ja totuuden nimessä en voi tietää, jos kyse todellisuudessa olisikin siitä. En kuitenkaan usko niin. Minun ei tee mieli tupakkaa, sen selkeämmin en voi asiaa sanoa. Ainoa vieroitusoire on ollut itkuherkkyys ja siitäkään en oikeasti tiedä, liittyykö se tupakattomuuteen vai siihen, että on se aika kuukaudesta. Syy voi tietenkin olla myös molempien yhdistelmässä.

Olen nyt tehnyt havaintoja käytöksestäni ja olotiloistani, mitä tupakointiin ja tupakoimattomuuteen liittyy, ja huomannut pari asiaa, joita en älynnyt odottaa.

Ensinäkin minulla on enemmän aikaa. Jos oletetaan, että yhtä savuketta polttaa noin viisi minuuttia ja päivässä polttaa noin 20 savuketta, tupakoimattomalla on tunti ja 40 minuuttia enemmän aikaa käyttää johonkin hyödylliseen. Viikossa siitä tulee jo reippaasti yli kokonainen työpäivä. En yleensä perusta tällaisista laskelmista, mutta jos mietin omaa tupakointiani, saatoin hyvinkin polttaa kolme savuketta ennen töihin lähtöä. Jos en polta niitä, voin nousta 15 minuuttia myöhemmin. Se on aamulla paljon.

Toiseksi on uskomattoman ihanaa tietää, että minun ei tarvitse tupakoida (eihän minun tarvinnut ennenkään, mutten vain osannut ajatella niin). Minun ei tarvitse miettiä, paljonko minulla on tupakkaa ja kuinka pitkälle se riittää, ei tarvitse miettiä, mistä sitä saa lisää ennen kuin se loppuu, ja vieraissa paikoissa ei tarvitse olla huolissaan siitä, onko siellä tupakkapaikkaa. Eikä minun tarvitse seistä sateessa ja loskassa nikotiinin orjana.

Lisäksi olen skarpimpi. Mieli tuntuu kirkkaammalta ja ajatukset selkeämmiltä. Tätä oloa on vaikea kuvata, enkä oikein osaa pukea kokemustani sanoiksi. Uskon kuitenkin, että ihmiset, joilla on kokemusta riippuvuuksista, ymmärtävät mitä tarkoitan. Niille, joilla ei ole kokemusta riippuvuuksista, voin sanoa vain, että tämä olo on upea, ja minusta tuntuu aivan siltä kuin olisin saanut osan omasta itsestäni takaisin itselleni. (Toivottavasti tuli selitettyä tarpeeksi epäselvästi…)

Tupakoimattomuus on siis edelleen ihanaa!

Ihanaa

Tänään minusta ei irtoa itseeni liittyen muuta kuin ylistystä sille, miten ihanaa on tietää, että minun ei enää tarvitse polttaa tupakkaa. (Ei minun tietenkään aiemminkaan tarvinnut, mutten osannut ajatella sitä niin. Olin aivopesun uhri.) Poltin siis viimeisen savukkeeni lauantai-iltana ja siitä lähtien olen ollut tupakatta. Aika on lyhyt, mutta maailmankatsomukseni on kokenut niin radikaalin muutoksen, että tässä vaiheessa uskon täysillä itseeni ja kykyyni olla onnellinen ilman tupakkaa.

Mietin tuota aiempaa tekstiä, jossa sanoin, että lahjoitan itselleni alkajaisiksi nikotiinittoman viikon. Nyt, kun olen pohtinut asiaa, ajatus nikotiinittomasta viikosta tuntuu vähän hölmöltä. Ihan kuin ostaisin pyöräilykypärän, käyttäisin sitä viikon ja sen jälkeen lähtisin taas sekoilemaan liikenteeseen ilman kypärää. Toisaalta ajatus siitä, etten ikinä enkä missään tilanteessa voisi tupakoida, tuntuu haastavalta. Olen siis kompromissina tupakoimatta toistaiseksi ja jos nyt jostain tulee jokin syy, minkä takia minun pitäisi aloittaa tupakointi uudelleen, teen uuden tilannearvion. (En kyllä osaa kuvitella sellaista syytä, mutta jos vaikka jään autiolle saarelle mukanani vain sytkä ja vaaleanvihreä Pall Mall -aski…)

Tupakoinnin lopettamisestani suurin kunnia menee epäilemättä Allen Carrin kirjalle Vihdoinkin savuton (julkaistu myös mm. nimellä Stumppaa tähän!), jos minua itseäni siis ei lasketa. En tiedä, miksi kirja toimii, mutta se toimii. Kirjan alussa kielletään vähentämästä tupakointia kirjan lukemisen aikana ja minä suorastaan ahmin muutaman viimeisen luvun, jotta vihdoinkin pääsisin kirjan loppuun ja saisin lopettaa tupakoinnin ihan ”luvan kanssa”. Suosittelen kirjaa lämpimästi, kirjastosta löytyy ja tämä tosiaan ei maksa uutenakaan kirjakaupassa kuin kahden tupakka-askin verran. Menetettävää ei siis ole järin paljon, lähinnä vain kirjan lukemiseen kuluva aika.

Vapaa!

Olen nyt toista kokonaista päivää vapaa nikotiinihirviön orjuudesta. Tupakoimatta oleminen on ollut helpompaa kuin odotin. Valitsin kyllä tietoisesti ajoittaa lopettamisen viikonlopulle, toisin sanoen aikaan, jolloin en joudu tekemään mitään kovin stressaavaa enkä myöskään joudu olemaan tekemisissä tupakoijien kanssa.

Näin tupakoimattomana sen vasta huomaa, miten voimakas rutiini tupakoinnista on muodostunut. Huomaan usein ajattelevani, että sitten kun saan jonkin asian tehtyä loppuun, menen tupakalle. Kestää hetken muistaa, että minähän en enää tupakoi. Vaikka en polttanut kuin nelisen vuotta, tupakoinnista ehti muodostua kiinteä osa arkeani.

Tupakka on edustanut minulle montaa asiaa, esimerkiksi:

• apua stressin käsittelyyn
• palkkiota asioiden aikaansaamisesta
• tyhjän ajan täyttäjää
• yksinäisyyden helpottajaa
• virkistäjää
• taukoa.

Savuke on siis paljon enemmän kuin pelkkä savuke. Se on lohduttaja, kannustaja, ystävä ja vaikka mitä muuta. Toisaalta asiaa voi katsoa myös toisesta suunnasta; en kaipaa tupakkaa sinänsä, vaan kaipaan sitä, mitä tupakka minulle edustaa. Minun ei siis tarvitse tupakoida, vaan voin etsiä näitä asioita tupakoinnin ulkopuolelta. Jos esimerkiksi pitkästyn tietokoneen äärellä, voin nousta tuoliltani ja laittaa 20 väärässä paikassa olevaa tavaraa oikeille paikoilleen. Se antaa minulle pienen tauon koneella istumisesta, antaa jotain tekemistä käsille ja, toisin kuin tupakoinnista, siitä on oikeasti jotain hyötyä.

Laskin, että kun tupakka-aski maksaa vajaan viisi euroa, säästän viikossa reilut 30 euroa. Se on paljon rahaa minun budjetissani. Tässä tapauksessa ahneudesta on hyötyä, haluan itse pitää rahani ja käyttää ne johonkin kivaan, en polttaa niitä savuna ilmaan.

PS. Hesarissa oli mielenkiintoinen juttu lihavuudesta ja terveydestä. Se on pitkähkö, mutta lukemisen arvoinen.

”Juuri ennen” -hetket

Harrastan kirjoittamista. Suurin ilo on luonnollisesti jonkin projektin loppuun saattaminen, mutta melkein yhtä suurta iloa tunnen ”juuri ennen” -hetkinä, siis silloin kun koko projekti on vielä pääkopassa muhimassa ja hakemassa muotoaan. Se on hetki, jolloin usko onnistumiseeni on rautainen, samoin kuin usko siihen, että tästä tekstistä tulee paljon parempi kuin mikään tähänastisista teksteistäni. Kun kirjoittaminen alkaa, muistanjälleen kuinka työlästä on saada teksti kokoon ja paperille ja todellisuus vyöryy niskaan niin voimakkaana, että välillä itse kirjoittamisesta ei tule mitään ilman voimakasta psyykkausta tai häämöttävää deadlinea.

”Juuri ennen” -hetkiä ja niiden nautintoa voi totta kai kokea myös muun kuin kirjoittamisen parissa. Siivoaminen on yksi näistä asioista. Ennen kuin alan siivota, suorastaan hekumoin, kuinka kodistani tulee puhtaampi ja järjestyksellisempi kuin se on ikinä ollut. Paisuttelen ajatusta siitä, kuinka tämän siivousurakan jälkeen minusta tulee varsinainen kotihengetär, joka myös pitää kotinsa siistinä ja järjestyksellisenä. Sama ilmiö pätee tiskaamiseen. (Minulla on hirveästi likaisia astioita.)

”Juuri ennen” -hetket ovat petollisia. Niiden aikana itsevarmuus ja varmuus onnistumisesta ovat poskettoman yliampuvia, niiden aikana ei vielä tarvitse kohdata sitä todellisuutta, että kaiken merkittävän aikaansaamiseksi pitää ponnistella, ei ainonastaan suunnitella ja kuvitella lopputulosta. Lopputuloksen ajattelu on toki hyödyllistä, sillä minä ainakin tarvitsen jonkinlaisen tavoitteen, johon tähdätä. Onnistumisen kannalta olennaisia ovat kuitenkin myös ne kaikki pienet teot ja päätökset, joista kokonaisuus muodostuu. ”Juuri ennen” -hetkissä ei ole tilaa realismille.

Mutta miksi kirjoitan tästä tänne? Lähinnä siksi, että tällä hetkellä elän aivan uudenlaisessa ”juuri ennen” -hetkessä. Ostin tupakoinnin lopettamista käsittelevän kirjan ja olen kahlannut sen melkein loppuun. Ettekä ikinä usko, kuinka hekumoinkaan terveyden kohenemisella, rahojen säästymisellä, vähemmän haisemisella ja vaikka millä. Tässä hetkessä, kun hekumointi ei vielä vaadi tupakattomana oloa, se tuntuu uskomattoman hienolta ja suloiselta. Totuus voi olla toinen, mutta kuten ylempänä sanoin, kaiken merkittävän aikaansaamiseksi pitää ponnistella.

Jos kirjan lupaukset pitävät paikkansa, minusta(kin) voi tulla entinen tupakoija. Niin isoa ja lopullista tavoitetta en vielä ota itselleni, vaan sen sijaan ajattelin, että pyrin antamaan itselleni lahjaksi nikotiinittoman viikon tässä lähiaikoina, kunhan nyt saan kirjan luetuksi. Teen sitten säästyneillä rahoilla jotain oikein kivaa ja hömppäpitoista.

Lihavuuden hyväntahdonlähettiläs

Välillä tuntuu, että kun pidän tällaista blogia, ihmiset odottavat minun olevan jonkinlainen lihavuuden hyväntahdonlähettiläs, aina ja kaikissa tilanteissa. En luonnollisestikaan ole. En usko, että kukaan on. (Jos tätä lukee joku, joka on aina itseensä tyytyväinen, niin ilmoittautukoon kommentoimalla.)

Välillä on rankkaa olla lihava. Välillä on ikävää olla lihava. Välillä on suorastaan raivostuttavaa olla lihava. On tilanteita, joissa fyysinen isokokoisuuteni ja painavuuteni aiheuttaa ongelmia.

Maailmaa ei ole tehty meitä lihavia varten. Vähemmän lihavilla ihmisillä on monenlaisia mielipiteitä meitä koskien ja usein he haluavat tuoda mielipiteensä myös meidän tietoomme. Tämän he tekevät uskoakseni ihan vain varmuuden vuoksi, jos vaikka olisimme sattuneet unohtamaan, miten lihavia me olemme.

Me saamme (tai ainakin minä saan) kuulla usein, että koska olemme lihavia, olen jollakin tavoin huonompia. Olemme heikkotahtoisia, tyhmiä ja kaiken lisäksi vielä rumiakin (sillä rumuutta pahempaa ominaisuuttahan naisella ei voi olla). Olemme groteskeja ja vastenmielisiä mässäiijöitä.

Pitkään olin itsekin samaa mieltä, varsinkin mitä minun omaan kehooni ja omaan lihavuuteeni tuli. Ajattelin, että kun olen näin lihava, en voi ikinä olla oikeasti itseeni tyytyväinen. En voi ikinä olla oikeasti itsevarma. En voi ikinä olla oikeasti onnellinen. Ajatusmaailmaa voisi kuvata sanoin ”ilo ilman laihuutta on teeskentelyä”. Tiesin muutaman lihavan ihmisen, jotka olivat kaikin puolin mahtavia, mutta ajattelin, että ei, minä en voi koskaan olla kuin he. Minua oli kiusattu lihavuuteni takia pitkään ja olin oppinut ajattelemaan, että ansaitsin sen kiusatuksi tulemisen.

Mutta ajattelutavan muutos on mahdollinen. Sen haluan sanoa. Ajan myötä näkökulmat ja ajatukset voivat muuttua. Onnellisuus ei ole kääntäen verrannollinen painoindeksiin. Sen haluan sanoa.

Loppuun pakollinen MSM-raportti: annokseni on nyt reilu ruokalusikallinen päivässä, ja edistystä kynsien suhteen tapahtuu edelleen tasaista tahtia.

Ajatuksia syömisestä

Havahduin jälleen siihen, että minun pitäisi miettiä tarkemmin, mitä ostan, milloin ostan ja miten usein ostan. Tänäänkin tein sen virheen, että kävin kaupassa nälkäisenä. Mukaan tarttui keksipaketti, sipsipussi, vegaanista juustoa ja tuorejuustoa, hernetempeä ja tomaattikastiketta. Lisäksi ostin huomisen eväiksi vegaanijogurttia ja pari eväspatukkaa. Nyt olen syönyt pastaa tomaatti-tempe-juustokastikkeen kanssa ja jälkiruoaksi sipsejä ja keksejä. Ei ihan sitä, mitä ravitsemusterapeutti suosittelisi. Ja epäilemättä myös enemmän kuin ravitsemusterapeutti suosittelisi.

Teoriassa yritän panostaa siihen, että söisin aamuisin kunnolla, mutta kun kaupasta kantaa kotiin tuollaista ruokaa, on vaikea toteuttaa ”järkevää” syömistä. Pitäisi muistaa, että jos kauppaan menee nälkäisenä, mukana täytyy olla lista.

Kauppalistan kirjoittaminen auttaa minua miettimään, tarvitsenko ihan tosissani sekä keksejä että sipsejä. Listan lukeminen auttaa tajuamaan, että hei, tässähän ei ole mitään vihannesosastolta, sieltäkin voisi ostaa jotain.

Aikoinaan, kun kävin ravitsemusterapeutilla, teimme pienen listan tavoitteista. Se kuului seuraavasti:

1. Aamupala joka aamu ennen kello kymmentä.
2. Ostoslistan suunnittelu (muista palkokasvit, tofu, muut soijavalmisteet ym.).
3. Ruoan valmistaminen viikonloppuisin, pakastimen hyödyntäminen.

Välillä olen jaksanut yrittää pyrkiä näihin tavoitteisiin, välillä en. Aamupalan syöminen olisi helpompaa, jos minulla olisi sopivia aamupalaruokia. Ostoslistan suunnittelu olisi hyödyllistä, mutta muistan sen useimmiten vasta jälkikäteen. Pakastimen hyödyntäminen ei sekään ole oikein onnistunut.

Kyse ei mielestäni ja ymmärtääkseni ole varsinaisesti tiedon puutteesta. Ongelma on pikemminkin se, etten osaa tai jaksa tai halua tai muista soveltaa tietoani käytäntöön. Tarvitsisin jonkun, joka istuisi olkapäällä ja neuvoisi päivän mittaan, miten minun kannattaisi toimia. Mistäs sellaisen olallaistujan löytäisi?

Loppuun vielä TV-vinkki: Areenassa on katsottavissa Kauneuskupla-dokumenttisarjan ensimmäinen osa.