Mikä lihavuudessa on haitallista ja mikä hyvää?

Minulta kysyttiin Ask.fm:n puolella tuo otsikon kysymys. Lihavuuden hyviä ja huonoja puolia löytyisi paljonkin, mutta tässä nyt muutama heti mieleen pomppaava miete. Osa mietteistä on aika pinnallisia, mutta ehkä minulla vain on osittain pinnallinen mieli. Ja kyse tosiaan on minun subjektiivisesta kokemuksestani (mikä pätee toki suunnilleen kaikkiin tässä blogissa esitettyihin mielipiteisiin ja näkökantoihin). Tietääkseni ei ole olemassa minkäänlaista Kansainvälistä Lihavuuskomissiota, joka määrittelisi lihavien ihmisten kokemusmaailman meidän puolestamme. Haluan korostaa tätä seikkaa tässä yhteydessä siksi, että tiedän monia lihavia, jotka eivät todellakaan viihdy kehoissaan tai koe lihavuudella olevan muutenkaan minkäänlaisia hyviä puolia. Kyse on enemmän tai vähemmän mielipiteistä, asenteista ja muista asioista, joiden kohdalla ei ole olemassa yksiselitteistä totuutta. Mutta asiaan.

Mikä lihavuudessa on haitallista:

• On joitakin sairauksia, joille lihavuus altistaa (tosin paljon enemmän on sairauksia, joille altistavat tekijät altistavat myös lihavuudelle, eli sairaus ja lihavuus johtuvat jostain kolmannesta muuttujasta).
• Nättejä vaatteita on vaikeampi löytää. (Minusta ainakin tuntuu, että) Mitä lihavampia ihmiset ovat, sitä enemmän heidän kehojensa erimuotoisuudet korostuvat. Jotkut vaatteet näyttävät parhailta omenavartaloisen yllä, toiset tiimalasi- tai päärynävartaloisen yllä. Laihemmillakin on toki erimuotoisia vartaloita, mutta kehojen ollessa kaiken kaikkiaan pienempiä, myös erot eri vartalotyyppien välillä ovat pienempiä.
• Ihmiset kohtelevat minua kuin lihavuuteni oikeuttaisi heidät syytämään ties mitä lokaa niskaani.

Mikä lihavuudessa on hyvää:

• Se karsii pinnallisimmat ihmiset pois kuvioista varsin kätevästi.
• Koen olevani laihoja ihmisiä vastustuskykyisempi taistelussa median kauneusihanteita vastaan, ajatuksena se, että kun en kuitenkaan tule ikinä kenenkään kuvitelmissakaan näyttämään supermallilta X, niin ei minun tarvitse edes yrittää. Se on vapauttavaa.
• Viihdyn kehossani. Olen tottunut sen mittoihin, mittasuhteisiin ja fyysisiin ulottuvaisuuksiin ylipäänsä. Se on tuttu, se on turvallinen ja se on myös ainoani. Näistä viimeisen takia olen tehnyt kovasti työtä itseni hyväksymisen eteen, ja se työ on mielestäni kantanut hedelmää.

Advertisement

Joka päivä karkkipäivä

Tämä teksti on osa Syömishäiriöliiton Älä laihduta -päivän blogikampanjaa. Päivää vietetään 6.5. ja linkit blogikampanjan teksteihin löytyvät SALT-hankkeen blogista. Syömishäiriöliiton sivuilta voit lukea painorauhan julistuksen (PDF).

Kerran, kun olin pieni, olimme kioskilla ostamassa nallekarkkeja. Kioskin myyjä sanoi, että kiltellä tytöillä on joka päivä karkkipäivä. Minä katsoin myyjää ja vastasin: ”Minulla on lauantaina.” Voisin lähteä spekuloimaan, mitä tuo pieni minä ajatteli itsestään, mutta rehellisyyden nimissä tunnustan, etten enää muista. Oletan, että ajatus joka päivä olevasta karkkipäivästä oli minulle vieras ja (ainakin lähes) mahdoton.

Loikkaamme ajassa eteenpäin, kuvitteelliseen kahvipöytään, jonka ääressä istun ystävän kanssa. Minulla on edessäni berliininmunkki (tässä kuvitteellisessa kahvilassa saa vegaanisia berliininmunkkeja), ystävälläni vain kivennäisvesipullo. Haluaisin mieluusti jakaa munkin tuoman nautinnon ystäväni kanssa, mutta hän on laihdutuskuurilla. ”Munkeista pitävillä ihmisillä on joka päivä Älä laihduta -päivä”, sanon. Ystävä katsoo minua ja vastaa: ”Minulla on 6.5.” Tämä kuvitteellinen ystävä lienee yhtä kyvytön kuvittelemaan laihduttamattomuutta joka päivään kuuluvana asiana kuin itse olin pienenä kuvittelemaan kaikkia päiviä karkkipäiviksi.

Kummassakin kohtaamisessa on kyse jostain sellaisesta, mikä ravistelee maailmankuvaamme. Voiko joku todella saada tehdä mitä ja milloin itse haluaa? En tarkoita sanoa, että meidän tulee syödä berliininmunkkeja joka päivä, jotta voimme vastustaa laidutuskuurikulttuuria. Sen sijaan yritän sanoa, että se, minkä verran arvostamme itseämme, vaikuttaa siihen, minkälaisia asioita miellämme ”ansaitsevamme”.

Ehkä mielsin itseni vähemmän kiltiksi ja siksi sanoin karkkipäiväni olevan lauantai. Ehkä tartuin faktaan; karkkipäiväni on lauantai, ja koska kilteillä tytöillä on karkkipäivä joka päivä, pidin itseäni vähemmän kilttinä muihin tyttöihin verrattuna. Itsensä mieltäminen väärän kokoiseksi vaikuttaa käytökseen (tällä kertaa kuvitteellisesta munkista kieltäytymiseen) ja käytöksemme vaikuttaa siihen, mitä mieltä me itse olemme itsestämme. En tiedä, kumpi oli ensin, muna vai kana.

Aikuisena saan itse päättää, onko minulla karkkipäivä lauantaisin vai joka päivä. Aikuisena saan itse päättää, onko minulla Älä laihduta -päivä kerran vuodessa vai joka päivä. Aikuisena olen myös oppinut sen, että oma itse on se ihminen, jonka kanssa joutuu viettämään enemmän aikaa kuin kenenkään muun kanssa.  Itsestään huolehtiminen voi saada monia muotoja. Jonain päivänä se tarkoittaa sitä ihanaa vegaanista berliininmunkkia (kyllä, olen tätä kirjoittaessani nälkäinen), jonain toisena päivänä se voi olla kävelylle lähtemistä ystävän kanssa. Minun maailmassani itsestään huolehtiminen ei tarkoita grammojen pakkomielteistä punnitsemista ja kaloritaulukkojen ulkoa opettelua. Pikemminkin pyrin etsimään lempeitä ja hyvältä tuntuvia tapoja hoitaa itseäni ja opetella arvostamaan sitä, mihin tämä yksi, ainoa ja ainutkertainen kehoni pystyy.

Itseään saa rakastaa,
ei syytä häpeään!
Elämä on parempaa,
kun pitää itsestään.

Haastan teidät kaikki!

Sain blogiin tällaisen kommentin:

Sinut on haastettu!

Älä laihduta -päivä 6.5. lähestyy. Syömishäiriöliiton bloggaajat haastavat sinut kirjoittamaan ajatuksiaan päivästä ja sen ideasta sekä julkaisemaan painorauhan julistuksen ja/tai Älä laihduta -päivän logon blogissaan. Linkit näihin löytyvät blogistamme: http://www.syomishairioliitto.fi/salt-hanke/

Toivomme että jaat myös haastetta eteenpäin! Blogikampanjaa vietetään sunnuntaihin 11.5. asti.

Jotta voisimme seurata, kuinka laajalle Syömishäiriöliiton historian ensimmäinen blogikampanja leviää, ilmoitathan blogimme kommenttilaatikkoon, jos otat haasteen vastaan!

Nyt on minun vuoroni haastaa ja haastan jok’ikisen lukijani kirjoittamaan Älä laihduta -päivästä. Haate on suunnattu kaikille, ei vain lihavuudesta/kehollisuudesta tai näitä läheltä liippaavista aiheista kirjoittaville. Jos ette itse kirjoita, nakittakaa joku muu kirjoittamaan, sillä asia on hyvä ja tärkeä.

Saako ruoasta nauttia?

Jos meinaa pysyä hengissä, pitää syödä. Tästä lienemme kaikki yhtä mieltä. Emme kuitenkaan ole yksimielisiä siitä, mitä, miten, milloin, paljonko tai missä meidän pitäisi syödä, puhumattakaan siitä, miten meidän pitäisi suhtautua syömiseen. ”Pitää syödä elääkseen, ei elää syödäkseen” on sanonta, johon törmään jatkuvasti. Ihan niin kuin vaihtoehtoina olisi vain nuo kaksi ääripäätä ja ihan niin kuin syömisestä ei saisi pitää. Ihan niin kuin syömiseen pitäisi suhtautua kuin johonkin epämiellyttävään, mutta välttämättömään pahaan. Eräässä TV-ohjelmassa haastateltu nainen sanoi asian suoraan: ruoka on polttoainetta, sen ei tarvitse olla hyvää.

Tuskin on yllätys, että en ole yllä olevan kanssa samaa mieltä. Kyllä, ruoka on polttoainetta, mutta se voi ja saa (ja minusta sen myös pitäisi) olla hyvää. Asiaa voi lähestyä samalla logiikalla kuin esimerkiksi pukeutumista. Kyllä, vaatteiden perimmäinen tarkoitus on suojata kehoa luonnonvoimilta, katseilta ja niin edelleen. Se ei tarkoita, että meidän pitäisi pukeutua rytkyihin, jotka kyllä suojaavat vartaloamme, mutta jotka ovat meistä esimerkiksi epämiellyttävän tuntuisia, muotoisia tai värisiä.

Kuten ruoan, myös pukeutumisen voi asettaa jatkumolle. Vaatejatkumon toisessa päässä on (esimerkiksi) jätesäkkiin pukeutuminen ja toisessa päässä merkkivaatteilla koreilu. Hyvin harvat asettuvat tämän jatkumon ääripäihin. Useimmat meistä löytävät itsensä jostain sen keskivaiheilta. Ja, kuten myös ruoasta puhuttaessa, meillä pitäisi minusta olla oikeus valita paikkamme jatkumolla sen mukaan, mikä meistä itsestämme tuntuu hyvältä. Jatkumon yksi pää ei ole toista arvokkaampi tai itsessään moraalisesti parempi.

Ajatuksia vegaaniudesta ja laihtumisesta

Bongasin eräässä netin vegaaniryhmässä linkin vegaaniutta käsittelevään YouTube-kanavaan. Vilkaisin kanavaa ja kommentteja  ja ilmeisesti olen ainoa ryhmäläinen, jota häiritsee se, että vegaaniksi rupeamisen ja laihtumisen/laihduttamisen välille asetetaan yhtäsuuruusmerkki. Itse en laihtunut vegaaniksi ryhtyessäni, päin vastoin olen vegaaniuteni aikana lihonut.

Vegaaniuden ja laihtumisen yhteenliittäminen on minusta muutenkin ongelmallista. Kun näin tehdään, monet mieltävät vegaaniuden laihdutus-/laihtumiskuuriksi, väliaikaiseksi ja lähinnä omaa terveyttä hyödyttäväksi vaiheeksi. Itse miellän vegaaniuden elämäntavaksi, joka vaikuttaa elämän kaikkiin osa-alueisiin, ei vain siihen, mitä lapamme kitoihimme. Ja kuten olen joskus aiemminkin todennut, kyse ei minun kohdallani ole mistään kuurista.

Laihuus ja vegaanius yhdistetään toisiinsa liian usein jo ilman tällaisia YouTube-kanavia. Kun näin lihava ihminen kertoo vegaaniudestaan, se monesti kyseenalaistetaan. Minulta kysellään usein, olenko tuore vegaani, ja kun kerron, etten ole, minulta kysytään salaliittolaisen elkein, ”huijaanko”, eli käytänkö myös ei-vegaanisia tuotteita. Usein tähän liittyy myös lupaus siitä, että keskustelukumppanini pitää harha-askeleni omana tietonaan. Tuntuu, että tällaiset ihmiset eivät ole ymmärtäneet, mistä vegaaniudessa — tai ainakin minun vegaaniudessani — on loppujen lopuksi kyse.

Joskus saatan alkaa vääntää asioita rautalangasta, mutta on myös niitä päiviä, joina en jaksa olla vegaaniuden tietosanakirja ja hyväntahdonlähettiläs. Aiemmin tunsin syyllisyyttä ja ahdistusta siitä, etten aina ja kaikissa tilanteisssa kykene toimimaan niin kuin haluaisin toimia, mutta vegaanivuosien karttuessa olen oppinut olemaan itselleni armollisempi. Teen tämän(kin) asian suhteen parhaani ja sen enempää minulta ei voi vaatia.