Mikä lihavuudessa on haitallista ja mikä hyvää?

Minulta kysyttiin Ask.fm:n puolella tuo otsikon kysymys. Lihavuuden hyviä ja huonoja puolia löytyisi paljonkin, mutta tässä nyt muutama heti mieleen pomppaava miete. Osa mietteistä on aika pinnallisia, mutta ehkä minulla vain on osittain pinnallinen mieli. Ja kyse tosiaan on minun subjektiivisesta kokemuksestani (mikä pätee toki suunnilleen kaikkiin tässä blogissa esitettyihin mielipiteisiin ja näkökantoihin). Tietääkseni ei ole olemassa minkäänlaista Kansainvälistä Lihavuuskomissiota, joka määrittelisi lihavien ihmisten kokemusmaailman meidän puolestamme. Haluan korostaa tätä seikkaa tässä yhteydessä siksi, että tiedän monia lihavia, jotka eivät todellakaan viihdy kehoissaan tai koe lihavuudella olevan muutenkaan minkäänlaisia hyviä puolia. Kyse on enemmän tai vähemmän mielipiteistä, asenteista ja muista asioista, joiden kohdalla ei ole olemassa yksiselitteistä totuutta. Mutta asiaan.

Mikä lihavuudessa on haitallista:

• On joitakin sairauksia, joille lihavuus altistaa (tosin paljon enemmän on sairauksia, joille altistavat tekijät altistavat myös lihavuudelle, eli sairaus ja lihavuus johtuvat jostain kolmannesta muuttujasta).
• Nättejä vaatteita on vaikeampi löytää. (Minusta ainakin tuntuu, että) Mitä lihavampia ihmiset ovat, sitä enemmän heidän kehojensa erimuotoisuudet korostuvat. Jotkut vaatteet näyttävät parhailta omenavartaloisen yllä, toiset tiimalasi- tai päärynävartaloisen yllä. Laihemmillakin on toki erimuotoisia vartaloita, mutta kehojen ollessa kaiken kaikkiaan pienempiä, myös erot eri vartalotyyppien välillä ovat pienempiä.
• Ihmiset kohtelevat minua kuin lihavuuteni oikeuttaisi heidät syytämään ties mitä lokaa niskaani.

Mikä lihavuudessa on hyvää:

• Se karsii pinnallisimmat ihmiset pois kuvioista varsin kätevästi.
• Koen olevani laihoja ihmisiä vastustuskykyisempi taistelussa median kauneusihanteita vastaan, ajatuksena se, että kun en kuitenkaan tule ikinä kenenkään kuvitelmissakaan näyttämään supermallilta X, niin ei minun tarvitse edes yrittää. Se on vapauttavaa.
• Viihdyn kehossani. Olen tottunut sen mittoihin, mittasuhteisiin ja fyysisiin ulottuvaisuuksiin ylipäänsä. Se on tuttu, se on turvallinen ja se on myös ainoani. Näistä viimeisen takia olen tehnyt kovasti työtä itseni hyväksymisen eteen, ja se työ on mielestäni kantanut hedelmää.

Advertisement

Joka päivä karkkipäivä

Tämä teksti on osa Syömishäiriöliiton Älä laihduta -päivän blogikampanjaa. Päivää vietetään 6.5. ja linkit blogikampanjan teksteihin löytyvät SALT-hankkeen blogista. Syömishäiriöliiton sivuilta voit lukea painorauhan julistuksen (PDF).

Kerran, kun olin pieni, olimme kioskilla ostamassa nallekarkkeja. Kioskin myyjä sanoi, että kiltellä tytöillä on joka päivä karkkipäivä. Minä katsoin myyjää ja vastasin: ”Minulla on lauantaina.” Voisin lähteä spekuloimaan, mitä tuo pieni minä ajatteli itsestään, mutta rehellisyyden nimissä tunnustan, etten enää muista. Oletan, että ajatus joka päivä olevasta karkkipäivästä oli minulle vieras ja (ainakin lähes) mahdoton.

Loikkaamme ajassa eteenpäin, kuvitteelliseen kahvipöytään, jonka ääressä istun ystävän kanssa. Minulla on edessäni berliininmunkki (tässä kuvitteellisessa kahvilassa saa vegaanisia berliininmunkkeja), ystävälläni vain kivennäisvesipullo. Haluaisin mieluusti jakaa munkin tuoman nautinnon ystäväni kanssa, mutta hän on laihdutuskuurilla. ”Munkeista pitävillä ihmisillä on joka päivä Älä laihduta -päivä”, sanon. Ystävä katsoo minua ja vastaa: ”Minulla on 6.5.” Tämä kuvitteellinen ystävä lienee yhtä kyvytön kuvittelemaan laihduttamattomuutta joka päivään kuuluvana asiana kuin itse olin pienenä kuvittelemaan kaikkia päiviä karkkipäiviksi.

Kummassakin kohtaamisessa on kyse jostain sellaisesta, mikä ravistelee maailmankuvaamme. Voiko joku todella saada tehdä mitä ja milloin itse haluaa? En tarkoita sanoa, että meidän tulee syödä berliininmunkkeja joka päivä, jotta voimme vastustaa laidutuskuurikulttuuria. Sen sijaan yritän sanoa, että se, minkä verran arvostamme itseämme, vaikuttaa siihen, minkälaisia asioita miellämme ”ansaitsevamme”.

Ehkä mielsin itseni vähemmän kiltiksi ja siksi sanoin karkkipäiväni olevan lauantai. Ehkä tartuin faktaan; karkkipäiväni on lauantai, ja koska kilteillä tytöillä on karkkipäivä joka päivä, pidin itseäni vähemmän kilttinä muihin tyttöihin verrattuna. Itsensä mieltäminen väärän kokoiseksi vaikuttaa käytökseen (tällä kertaa kuvitteellisesta munkista kieltäytymiseen) ja käytöksemme vaikuttaa siihen, mitä mieltä me itse olemme itsestämme. En tiedä, kumpi oli ensin, muna vai kana.

Aikuisena saan itse päättää, onko minulla karkkipäivä lauantaisin vai joka päivä. Aikuisena saan itse päättää, onko minulla Älä laihduta -päivä kerran vuodessa vai joka päivä. Aikuisena olen myös oppinut sen, että oma itse on se ihminen, jonka kanssa joutuu viettämään enemmän aikaa kuin kenenkään muun kanssa.  Itsestään huolehtiminen voi saada monia muotoja. Jonain päivänä se tarkoittaa sitä ihanaa vegaanista berliininmunkkia (kyllä, olen tätä kirjoittaessani nälkäinen), jonain toisena päivänä se voi olla kävelylle lähtemistä ystävän kanssa. Minun maailmassani itsestään huolehtiminen ei tarkoita grammojen pakkomielteistä punnitsemista ja kaloritaulukkojen ulkoa opettelua. Pikemminkin pyrin etsimään lempeitä ja hyvältä tuntuvia tapoja hoitaa itseäni ja opetella arvostamaan sitä, mihin tämä yksi, ainoa ja ainutkertainen kehoni pystyy.

Itseään saa rakastaa,
ei syytä häpeään!
Elämä on parempaa,
kun pitää itsestään.

Ajatuksia kehosta

Olen mukana ryhmässä, jossa puhutaan mm. kehollisuudesta, omasta kehosta ja siihen suhtautumisesta sekä muista kehoon liittyvistä asioista. Asioiden pohtiminen ryhmässä on herättänyt minut pohtimaan niitä myös ryhmän ulkopuolella ja ajattelin laajentaa tätä pohdintaa myös tänne blogin puolelle. Erityisesti minua on mietityttänyt se, miten suhtaudun oman kehoni osiin ja miksi.

Omassa kehossani pidän eniten käsistäni, sillä miellän itseni käsillä tekeväksi ihmiseksi ja olen ainakin omissa kuvitelmissani näppärä ja taitava. Pidän käsistäni, vaikka niiden iho on huono, sillä kun mietin käsiäni, niiden toimivuus on kauneutta tärkeämpää.

Vähiten pidän jaloistani, ja erityisen vähän pidän jalkateristäni. Jalat ovat noin yleisestikin ottaen minusta hyvin vastenmielinen ruumiinosa, mutten oikein osaa sanoa, miksi näin on. Haluaisin oppia pitämään jaloistani enemmän.

Ruumiinosista se, johon suhtaudun ristiriitaisimmin, on ehdottomasti mahani. Toisaalta se on iso ja minua on kiusattu sen takia, mutta toisaalta pidän siitä. On vaikea eritellä, miksi, varsinkin kun iso maha on vallitsevien kauneusihanteiden mukaan suunnilleen kauheinta, mitä naisella voi olla. (Poislukien raskaana olevat naiset.)

Ruumiinosistani se, joita tahtoisin muuttaa, on lantionseutuni. Olen ruumiinrakenteeltani jotain omenan ja päärynän väliltä, ja niistä lähempänä päärynää, joten mekot, jotka ovat sopivia ylävartalolleni, ovat pieniä lanteilleni ja lanteilleni sopivat mekot taas ovat liian isoja ylävartalolleni. (Tätä kirjoittaessa mieleen nousee ajatus, että en varsinaisesti halua muuttaa itseäni, vaan saatavilla olevien vaatteiden tarjonnan monipuolisuutta niin, ettei minun tarvitsisi muuttua itse, sillä sinällään lantiossani ei ole mielestäni vikaa.)

Toivottavasti ryhmän herättämä pohdinta jatkuu, ainakin tähän asti siellä esiin nousseet ajatukset ja oivallukset ovat olleet arvokkaita.