Siltä varalta, jos joku ei vielä tiedä, että olen lihava

Fancy Lady Industriesin lähetys tuli tiistaina. FLI valmistaa mm. lihavuusteemaisia Girth Guide -kangasmerkkejä, vähän partiolaisten taitomerkkien tapaan. (”Girth Guide” on sanaleikki: ”Girl Guide” tarkoittaa tyttöpartiolaista ja ”girth” puolestaan tarkoittaa ympärysmittaa.) Itse tilasin kolme merkkiä. (Tämän, tämän ja tämän, joista kaksi ensimmäistä ompelen reppuuni ja kolmas saa vielä odottaa paikkaansa ja aikaansa.) En jaksanut ottaa selvää tullimaksuista ja verotuksista (ja mitä nyt tarvitseekin huomioida EU:n ulkopuolelta tilatessa, en itse asiassa edes tiedä yksityiskohtia tuon tarkemmin), mikä on suurin syy sille, etten villiintynyt ostovimmassani täysin pitelemättömäksi.

Joku voisi kysyä, miksi kukaan haluaa ”tehdä lihavuudestaan numeron”, ja tavallaan se onkin ihan aiheellinen kysymys. Miksi ihmiset ylipäänsä haluavat tehdä ominaisuuksistaan numeron? Vaatteet on mun aatteet ja itse oletan, että ihmiset haluavat ”julistaa” niitä ominaisuuksiaan, jotka he kokevat identiteettinsä kannalta olennaisiksi. Toisaalta lihavuus poikkeaa monista muista ominaisuuksista siinä, että toisin kuin vaikka uskonto tai seksuaalinen suuntautuminen, lihavuus näkyy ulospäin kaikille. Yleisin suhtautuminen lihavuuteen on kuitenkin, että se on tila, josta pitäisi pyrkiä pois, ja tämä on se ajatusmalli, jota haluan haastaa ja kyseenalaistaa tekemällä numeron lihavuudestani.

Alun perin bongasin merkit Tumblrista, jonka kautta olen löytänyt muitakin hyviä juttuja. (En linkitä Tumblr-tiliäni tähän, sillä käytän sitä lähinnä mielenkiintoisten juttujen seuraamiseen enkä itse kirjoita sinne mitään.)

PS: Blogiin on tultu haulla ”oikeutta lihaville blogi”. Oikeutta lihaville olisi kieltämättä hyvä blogin (tai vaikka manifestin) nimi. Saa käyttää, ei ole pakko.

 

 

 

Advertisement

Missä vaiheessa tietää, että on lihava?

Tuolla otsikon kysymyksellä on päädytty tähän blogiin ja minusta se ansaitsee ihan oman postauksensa, sillä kysymys on hyvä.

Lihavuutta mitataan monella tavalla, ja toiset mittaustavat ovat minusta parempia kuin toiset. Monelle varmasti tulee ensimmäisenä mieleen painoindeksi (eli paino (kg) jaettuna pituuden (m) neliöllä). Tätä mittaria käytetään paljon, sillä se on helppo ja nopea: tarvitsee vain päättää, missä ylipainon raja menee, ja kaikki, joiden painoindeksi on yli tämän rajan, ovat ylipainoisia. Painoindeksin yhteydessä ei käytetä sanaa lihavuus, mutta keskustelujeni perusteella lihavuuden raja mielletään suunnilleen samaksi kuin ”merkittävän ylipainon”, eli  se vastaa noin painoindeksiä 30.

Se, mihin normaalipainon ja ylipainon raja vedetään, ei kuitenkaan ole yksioikoista. Esimerkiksi Yhdysvalloissa normaalipainon raja oli vuoteen 1998 asti 27,8, josta se alennettiin 25:een. Tämän seurauksena suuri joukko ihmisiä muuttui yhdessä yössä ”normaaleista” ”ylipainoisiksi”. Voisin avautua painoindeksistä ja sen käytöstä aika paljonkin, mutta se ei ehkä ole tarpeen eikä hyödyllistä.

Toinen mieleen tuleva tapa mitata lihavuutta on vaatetus, toisin sanoen se, minkä kokoiset vaatteet sopivat. Itse miellän ihmisen lihavaksi, jos hän joutuu ostamaan merkittävän osan vaatteistaan joko erikoisliikkeistä tai kauppojen plussakokoisista erityismallistoista. (Se, että ostaa jotain vaatteita ”lihavien mallistoista” ei vielä sano mitään. Muistelisin, että Seppälän Great Girls -mallisto alkaa suunnilleen koosta 40.)

Yksi (valitettava) tapa saada tietää, että on lihava, on se, että joku siitä sinulle avuliaasti huomauttaa. Tämä huomauttaja voi olla lapsi tai teini-ikäinen, tai hän voi olla aikuinen, jolla on lapsen tai teini-ikäisen käytöstavat. Näissä tilanteissa kannattaa tosin muistaa, että ”lihavuus” on suhteellista ja että maailma on täynnä idiootteja, jotka ovat lahjakkaita valitsemaan sanansa niin, että ne loukkaisivat mahdollisimman monia. Ja lihavaksi sanominen loukkaa monia. Kyse ei siis ole todellisuudessa sinusta, vaan tästä ohikulkijasta ja hänen omasta pätemisentarpeestaan.

Oman lihavuuden huomaaminen voi olla rankkaa, varsinkin, jos kiloja on kertynyt paljon ja nopeasti. Tällaisessa tilanteessa oleville ihmisille haluaisin sanoa seuraavaa: Sinä olet edelleen se hieno ja arvokas ihminen, joka olet tähänkin asti ollut. Nyt sinua vain on enemmän.

(Mitä tulee siihen, milloin itse sain tietää olevani lihava, olen kirjoittanut aiemmin otsikolla ”Lihavuushistoriani”.)

PS: Blogiin on tultu usein myös haulla ”miten hyväksyä oma lihavuus”. Yritän kirjoittaa lähiaikoina siitäkin, sillä se on aiheena vähintään yhtä tärkeä kuin tämä tämänpäiväinen. Jos jollakulla on kommentoitavaa jompaan kumpaan teemaan, kommentit ovat tervetulleita, kuten aina.

Pettymys

Sähköpostiin pamahti tänään Zizzin uutiskirje, josta seurasin linkkiä sivulle, jossa sanotaan näin:

OSALLISTU KESKUSTELUUN ZIZZIN ISKULAUSEESTA: ”SEXY IS CURVY”

Zizzin uusi syyskampanjalla halutaan tehdä selväksi, että seksikkyys ja kurvikkuus liittyvät yhteen.

Olen pettynyt, kuten ehkä otsikostakin voi päätellä. Olen varmaan ennenkin avautunut näistä ”real women have curves” -iskulauseista, mutta teen sen uudelleen, sillä minusta ei pitäisi lähteä siihen, että määritellään jokin muotti, olkoon se mikä tahansa, johon ”oikeiden naisten” (tai miksei ”oikeiden miestenkin”) tulee mahtua ollakseen hyvännäköisiä/viehättäviä/haluttavia/jne. Yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä ja sitä rataa, eikä varmasti ole vartaloa, joka olisi jokaisen mielestä upeuden multihuipennus.

On aivan eri asia ottaa mainoslauseeksi ”Sexy is curvy”, kuin jos sanajärjestys olisi ”Curvy is sexy”. Kurvit voivat olla seksikkäitä, mutta seksikäs voi olla myös ilman kurveja. Muutenkin minusta on vastenmielistä, kun kurvikkaiden ja vähemmän kurvikkaiden välille yritetään tehdä vastakkainasettelua, ihan niin kuin minusta tuppaa olemaan vastenmielistä, kun mitä tahansa ryhmää kehutaan vertaamalla sitä toiseen ryhmään ja antamalla ymmärtää, että tämä toisen ryhmän on pakko olla huonompi, jotta ensimmäinen ryhmä voisi olla hyvä. (Tulikohan kirjoitettua tarpeeksi sekavasti…)

On myös ongelmallista, että Zizzi olettaa kaikkien uutiskirjeensä lukijoiden haluavan olla seksikkäitä. Itse en muista, milloin olen viimeksi miettinyt omaa (epä?)seksikkyyttäni. Minusta on kiva pukeutua silmääni miellyttäviin vaatteisiin, mutta tyyliäni ei kyllä mitenkään voi luonnehtia seksikkääksi, ei edes silloin, kun pukeudun Zizziltä ostamiini vaatteisiin. Toki seksikkyyttäkin on monenlaista ja on hienoa, että myös lihavat voivat halutessaan laittautua ja olla seksikkäitä heille itselleen sopivilla tavoilla.

En tiedä, onko minun ongelmatutkani vähän liian herkkä, kun yksi mainos käynnistää minussa tällaisen avautumisreaktion. Halusin vain kirjoittaa nämä ajatukset ulos päästäni ja ilmaista pettymystäni ja turhautumistani tavalla, joka on edes vähän rakentavampi kuin pään hakkaaminen seinään.

 

PS. Olisin laittanut tämän tekstin sähköpostina Zizzille, mutten löytänyt heidän kotisivuiltaan osoitetta, johon voisi lähettää suomenkielistä sähköpostia.

Vaatteiden etsintää

Tähän blogiin tullaan usein pukeutumista sivuavilla hakusanoilla, joten ajattelin koota tähän epätäydellisen listan vaatteidenhankkimislähteistä. Jouduin kuitenkin tässä välissä kirjoittamaan lyhyen avautumisen sanoista ja sanavalinnoista, jälleen kerran sanasta ”lihava”. Seuraavassa poimintoja hakutuloksista:

• ”älä sano lihava! sano pullea”
• ”itse olen Iso tyttö, vihaan sanaa lihava”
• ”XL-tytöt”
• ”kurvikkaat kanssasiskot”
• ”isot ihmiset” (Tämä ei ärsytä ihan niin paljon kuin yllä olevat, mutta on omalla tavallaan ongelmallinen. Ovatko esimerkiksi lyhyet ja lihavat myös isoja ihmisiä? Entä laihat ja pitkät?)

Googlaaminen tuotti onneksi jonkin verran toivottujakin tuloksia. Tässä Me Naisten jutussa on aika kattava lista nettikaupoista. Henkilökohtaisesti en osaa sanoa kaupoista juuri mitään, koska ainoat vaatteet, joita olen tilannut ulkomailta, ovat kengät. Jos jollakulla on suosituksia tai varoituksia, mitä nettikauppoihin tulee, kuulisin ne mielelläni.

Löysin myös Isotkoot.com-foorumin, joka ei pikaisen vilkauksen perusteella näyttänyt olevan kovin aktiivinen, mutta tyhjää parempi sekin.

Luettavaa vailla ja vielä vähän vaatteista

Tykkäisin seurata blogeja ja muita nettijuttuja, joissa käsitellään lihavuutta, kehollisuutta ja muita mielenkiintoisia asioita. Valitettavasti olen huomannut, että minulle mieleisten sivujen löytäminen googlaamalla on vaikeaa. En halua lukea laihdutusblogeja, niiden lukeminen ei auta minua itseni hyväksymisen matkalla. Kaipaan niiden sijaan positiivisuutta ja edellisessä tekstissäni mainittua lempeämpää asennetta itseä ja muita kohtaan. Suosituksia ja linkkejä otetaan vastaan. Erityisesti minua kiinnostavat suomalaiset blogit.

 

Mutta aiheesta toiseen, palaan hetkeksi vielä vaate- ja pukeutumisteemaan. Kaikki varmaan tietävät sen tunteen, kun huomaa jossain tilanteessa pukeutuneensa samaan vaatteeseen kuin joku toinen paikallaolija. En tiedä, miten muut sen kokevat, mutta minusta se on tilanteesta riippuen enemmän tai vähemmän kiusallista.

Saatavilla olevien kivojen vaatteiden määrä on rajallinen, varsinkin kun mennään isoihin kokoihin. Vaatekauppojen valikoima on loppujen lopuksi varsin niukka. Itse en käytä housuja, ja olen tottunut siihen, että isonkin vaatekaupan tarjonnasta minulle jää vahtoehdoiksi yksi tai kaksi hametta ja pari samalla kaavalla tehtyä mekkoa, joiden malli on minulle huonosti sopiva. Näille sanon ei kiitos.

Yksi tapa selvitä pukeutumisen ongelmasta on kirpputorien kiertäminen, mutta se vaatii aikaa, viitseliäisyyttä ja kykyä olla ahdistumatta ja turhautumatta, kun puolen tunnin kierroksen saaliina on kaksi T-paitaa. Toinen — ja minusta paljon mieluisampi — tapa on etsiä vaihtoehtoisia paikkoja ostaa vaatteita. Itse olen löytänyt oman ”hovihankkijan”, joka tuo itse vaatteita maahan pieninä erinä. Vielä en ole törmännyt samanlaisiin vaatteisiin muiden päällä. Ostamani mekot ovat aika hintavia, mutta en katso maksavani pelkästä vaatteesta, vaan sen lisäksi erinomaisesta asiakaspalvelusta. (Voisin oikeasti hehkuttaa tätä vaatteita myyvää naista vaikka kuinka, mutta se nyt menee vähän ohi aiheen.)

Omat epävarmuudet ja se, mitä ”ansaitsen”

Olen nyt yrittänyt ottaa tavaksi kävellä viikonloppuisin reilun puolen tunnin kävelymatkan päässä olevaan vähän isompaan ruokakauppaan. Luonnossa liikkuminen tekee hyvää, samoin ajan viettäminen poissa tietokoneen ääreltä.

Jokin kuitenkin vaivaa. Käveleminen ei ole mitenkään erikoisen tehokasta liikuntaa, mutta ilmeisesti se kuitenkin muistuttaa pääni sisällä ”oikeaa” liikuntaa sen verran, että vanhat ikävät ajatusmallit heräävät henkiin. Ajatukset siitä, miten maukkaat ruoat on ”ansaittava”, ja jos niitä ei ole itselleen jollain tavalla ansainnut, pitää ostaa jotain vähemmän houkuttelevaa, mutta mahdollisesti terveellisempää. Kerta toisensa jälkeen muistutan itseäni siitä, että ei, arvoni ihmisenä ei ole kääntäen verrannollinen painooni.

Toinen asia, josta joudun usein muistuttamaan itseäni, on se, että minä en varmaan ole muiden ihmisten mielestä niin mielenkiintoinen kuin miltä minusta tuntuu. Kaupan kassa tuskin katsoo hyväksyvästi, kun puran korista hihnalle kotimaisia vihanneksia, ja vastaavasti hän tuskin paheksuu nähdessään ostamani karkkipussin. Hän tuskin kertoo kotona perheelleen, kuinka hänellä oli asiakkaana sellainen oikein tosi lihava nainen, joka osti sitä ja tätä.

Mutta hetkeksi vielä tuohon ”ansaitsemiseen”. Kuka sen loppujen lopuksi määrää, mitä minä ansaitsen (tai joku muu ansaitsee)? Naistenlehtien kirjoittajat? Ravitsemusterapeutit? Lääkärit? Huolestuneet läheiset? Vai olisiko sittenkin mahdollista, että voisimme itse päättää, oman itsemme asiantuntijoina, mikä on meille parasta, ilman että alamme miettiä, mitä se kassaneiti tai kauppakassit näkevä kyttääjänaapuri ajattelee meistä ja meidän valinnoistamme? Itsehän me kehomme omistamme.

Hyvää ruokaa

Ruokakaupat tuntuvat välillä olevan varsinaisia miinakenttiä. On liikaa valintoja, joita pitää tehdä ja jotka usein joko sulkevat toisensa pois tai ovat ristiriidassa keskenään. On hiilijalanjälkeä ja muita ympäristökysymyksiä, eettisiä kysymyksiä, erilaisia makumieltymyksiä ja ruokaan käytettävissä oleva rahamäärä on rajallinen.

Muistan erinäiset kerrat vaikkapa nyt kaupan leipäosastolla, missä tutkin pitkään ja hartaasti tarjolla olevia tuotteita. Oli luomua, oli täysjyvää, oli erilaisia sekaleipiä, oli lisäaineetonta, ja kaikkea muutakin ja sitten vielä se yksi ”parasta ennen huomista” -leipä, jonka olisi saanut halvemmalla. Minä ainakin henkilökohtaisesti läkähdyn tuohon vaihtoehtojen paljouteen enkä osaa päättää, mikä näistä nyt sitten olisi paras, mikä olisi hyvää ruokaa muutenkin kuin makunsa puolesta.

Ostopäätöksiäni ohjaa pitkälti se, että olen vegaani. En osaa edes kuvitella, miten pystyisin tekemään ostoksia ihan vaikka tuossa lähikaupassa, jos minulla ei olisi tällaista ”rajoitetta”. Margariineissa on (tietääkseni) yksi vegaanivaihtoehto, meidän kaupan kasvikermoissa samoin. Myslihyllyssä on yksi minulle kelpaava myslilaatu. Ja niin edelleen. Isoissa kaupoissa olen hukassa, sillä yhteen  vaihtoehtoon tottuneelle on vaikeaa valita esimerkiksi kuudesta erilaisesta vegaanisesta levitteestä. On tietysti hienoa, että vaihtoehtoja on, mutta tästä huolimatta minusta tuntuu helpommalta käydä tuossa lähikaupassa, mistä saa tuttuja, turvallisia ja käytössä kelvolliseksi havaittuja tuotteita.

 

Syöjätär

Ei ole montaa asiaa,
joihin uhraisin yhtä paljon aikaa
kuin syömiseen tai sen suunnitteluun

Ei montaa asiaa,
joihin uhraisin yhtä paljon rahaa
kuin hyvään ruokaan

En tingi syömisestäni,
vaan vaadin laadukkaita
eettisesti tuotettuja raaka-aineita

Syön ne ja niistä tulee osa minua
Syömällä hyvää ruokaa
minustakin tulee hyvä