Ristiriitojen ihminen

Olen aloittanut tämän postauksen kirjoittamisen monta kertaa, mutta aina on tullut tunne siitä, että ei, tämän aika ei vielä ole. Tuntuu, että tilanne on kesken ja ajatukseni hakevat vielä muotoaan. Tästä tekstistä tuskin tulee kovin hiottua ja viimeisen päälle kiillotettua, mutta haluan kirjoittaa aiheesta siitä huolimatta nyt, osittain siitä syystä, että tuntuu, etten voi kirjoittaa blogiin mistään muusta, ennen kuin olen kirjoittanut tästä.

Tapahtumaketju alkoi siis viime vuoden huhtikuussa ravitsemusterapeutin vastaanotolla. Olin alun perin hakeutunut ravitsemusterapeutille mm. siksi, että halusin selvittää minua vaivaavan uupumuksen syitä. Perussairauteni takia minun on usein vaikea syödä riittävän monipuolisesti ja ”terveellisesti”, ja tiedän kyllä senkin, että vegaanius vaatii vähän sekaruokavaliota enemmän huomiota. (Ei mielestäni siksi, että vegaanius itsessään olisi sen vaikeampaa kuin sekaruokavaliolla eläminen, vaan esimerkiksi siksi, että vegaaniruokavaliota noudattavan on usein itse etsittävä tieto ruokavalionsa toteuttamisesta, kun taas tasapainoisen sekaruokavalion koostamisesta tietoa on tarjolla paljon.)

Olin siis ravitsemusterapeutin vastaanotolla. Olin ollut aiemmin muutaman kerran saman henkilön juttusilla, ensimmäiset käynnit jokunen vuosi sitten ja viimeisimmät käynnit kuluneen vuoden aikana. Olin pitänyt ruokapäiväkirjoja ja nähnyt varmaan miljoona monistetta, joiden tehtävänä oli (vaihtelevalla menestyksellä) saada minut ymmärtämään, mikä toiminnassani toimi ja mitä siinä pitäisi muuttaa. Kun käynti alkoi olla lopuillaan, ravitsemusterapeutti pani paperit syrjään, katsoi minua ja sanoi: ”Sinun kannattaisi selvittää, voisiko sinulla mahdollisesti olla syömishäiriö.”

Olin hämmentynyt. Joo, tykkään syömisestä, ja joo, ruoka on hyvää. Joskus ruoka on niin hyvää, että syön sitä tarpeettoman paljon (siis fyysiseen ylitäyteyden tunteeseen asti), ja joo, joskus syön tietynlaisia ruokia kun olen ahdistunut, surullinen, iloinen, kärsimätön, väsynyt, tai kun tunnen jotain muuta voimakasta tunnetta.

Mutta syömishäiriö? Minulla? En mielestäni ollut sellainen kuin tapaamani ja tuntemani syömishäiriöiset ihmiset. Kyllä, ajattelen ruokaa ja syömistä paljon, mutta jotkut ajattelevat kalastusta paljon ja puhuvat siitä jatkuvasti, eikä heillä diagnosoida mitään. Heitä pidetään vain harrastukseensa vihkiytyneinä ja ehkä hieman omalaatuisina. Kyllä, mietin paljon lihavuuttani ja sitä, miten se vaikuttaa asioihin, mutta mielestäni näin lihavan on syytäkin miettiä, miten kehon koko vaikuttaa erinäisiin seikkoihin, jotka eivät koske pienikehoisempia. Kuten vaikka sitä, onko paikassa, jonne menen, sen verran leveitä tuoleja, että mahdun niihin mukavasti. Mitä ruumiinkuvaani tulee, siitä ja sen mahdollisesta vääristymisestä on vaikea sanoa mitään objektiivista. Pidän itseäni lihavana, ja niin pitävät kaikki muutkin. Kyse ei siis ole siitä, olenko lihava vai en, vaan korkeintaan siitä, kuinka lihava olen.

Sain ravitsemusterapeutilta mukaan nipun papereita ja tietolehtisiä ja kehoituksen ottaa selvää Syömishäiriöliiton toiminnasta lähiseuduilla. Minä otin selvää. Sain tietää, että meillä päin Sylillä on erilaisia ryhmiä ja ryhmien lisäksi sellaisia tilaisuuksia, joihin kaikki ovat tervetulleita taustastaan riippumatta. Ennen kuin uskaltauduin paikalle, luin kaiken netistä löytämäni tiedon moneen kertaan ja tässä lausunkin kiitoksen myös toiminnasta internetissä tiedottaville tahoille, jotka tekivät fyysisesti paikalle tulemisen kynnyksen loppujen lopuksi varsin matalaksi.

Niinpä minä sitten menin. Tuntui turvalliselta istuskella sohvalla ja juoda teetä (johon sivumennen sanoen sai myös soijamaitoa). Välillä kuuntelin enemmän, välillä puhuin. Olin yllättynyt siitä, miten erilaisia ihmiset olivat, omat stereotypiani olivat vahvat ja paljolti todellisuuden vastaiset. Jo se oli arvokas tieto.

Kuuntelemalla opin myös, ettei ihmisen ulkoisesta olemuksesta useinkaan voi suoraan päätellä, onko hänellä jonkinlaisia ongelmia syömiseen liittyen, ja jos on, miten ne ilmenevät. Kävin kahvihetkissä ja jonkin verran muussakin toiminnassa ja annoin aivojen raksuttaa rauhassa. Tunsin, että minä ymmärsin muita ja vastavuoroisesti tunsin myös tulevani ymmärretyksi. Ei, mahdollinen syömishäiriö ei tarkoittaisi, että lihavuuteni olisi yhtäkkiä jotenkin pahaa ja vääränlaista, ei, tarkoituksenmukaisempien (jotkut käyttäisivät sanaa ”terveempien”) toimintatapojen oppiminen ei muuttaisi radikaalisti sitä, kuka olen, ja ei, jos saisin syömishäiriödiagnoosin, se ei olisi ainoa minua määrittävä asia.

Lyhyesti sanottuna: Sylin toiminnassa tunsin olevani normaali. Se on minulle harvinaista herkkua.

Sylin kautta kuulin myös eräästä terapeuttiopiskelijasta, joka etsi harjoituspotilaita (vai asiakkaiksiko heitä sanotaan, en ole ihan perillä siitä, mikä on asiallista ja korrektia). Aloin käydä hänen luonaan ja joitain solmuja saimme aukikin. Tämän terapian hyödyllisyydellä oli kuitenkin rajansa, sillä terapeutti edusti ratkaisukeskeistä koulukuntaa. Se sopii hyvin ongelmien ratkomiseen tässä ja nyt, mutta sen avulla on vaikea pureutua toimintamalleihin, joiden kehittyminen on vienyt kymmeniä vuosia.

Kävin edelleen Sylin toiminnassa ja sain muutaman lisäkäynnin ravitsemusterapeutille. Jossain vaiheessa ravitsemusterapeutti nosti kädet kuvaannollisesti pystyyn ja sanoi, ettei mielestään ole oikea henkilö minua auttamaan. Hänen mielestään minä tarvitsin apua, jota hänellä ei ole resursseja antaa.

Kuka sitä apua sitten voisi antaa? Sylin väki ei, sillä siellä tarjotaan (vertais)tukea, ei hoitoa. Ravitsemusterapeutti oli luvallani yhteydessä lääkäriini (johon minulla on siis perussairauden takia kontakti) ja he pohtivat asiaa. Erinäisistä syistä hoitoani ei voitu tiivistää tai uudelleenräätälöidä siellä, missä kävin, eikä siellä varsinaisesti ole edes syömishäiriöiden hoidossa tarvittavaa tietotaitoa. Minulle myönnettiin muutaman viikon pätkä tehostettua avohoitoa, jonka puitteissa tapasin psykologia ja lääkäriä, joka hoidon lopuksi vahvisti syömishäiriödiagnoosin tietoihini. (Tätä ennen olin vähän hassussa tilanteessa, sillä teknisesti ottaen olin syömishäiriön hoidossa ilman syömishäiriödiagnoosia.)

Tämä hoitojakso päättyi viime viikolla. Sen aikana saatiin aikaan paljon, mutta paljon on vielä edessä. Nyt odotan tietoa siitä, minkälaista jatkohoitoa minulle tarjotaan.

Advertisement

Paremmin voiminen

Sain tänään (taas) sähköpostiini erään kirjakaupan mainoksen otsikolla ”Voisit hyvinkin voida paremmin”. Ja tottahan se on, niin voisin. Jokainen meistä voisi, sillä ”paremmin voiminen” on sen verran epämääräinen käsite, että sen voi vääntää tarkoittamaan oikeastaan mitä tahansa.

Mitä siis on paremmin voiminen esimerkiksi syömisen osalta? Yhdelle se voi tarkoittaa oman henkilökohtaisesti laaditun ateriasuunnitelman säntillistä noudattamista gramman ja kellon tarkkuudella, toiselle rennon sallivaa asennetta ja mahdollisuutta syödä mitä huvittaa milloin huvittaa. Useimmille meistä hyvinvointia edistävä syöminen on varmaan jotain näiden ääripäiden välistä. Itse ainakin tunnen voivani parhaiten, kun jaksan vähän miettiä syömisiäni ja suunnitella jo kaupassa (tai jopa kauppareissua ennen), mitä ostan, jotta voin kotona tehdä itselleni edes jossain määrin vaihtelevaa ruokaa. Hyvinvointia edistävä syöminen ei ole minulle ravinteiden laskemista, mutta olen huomannut, että tietyssä määrin rutiinien mukaan toimiminen estää syömisen muuttumisen kaoottiseksi ja hallitsemattomaksi. Siihen haluan pyrkiä.

Eivätkä huomioitavat asiat suinkaan lopu tuohon. Moni miettii ruokavalintoja tehdessään ruokansa ympäristöystävällisyyttä, eettisyyttä tai muita varsinaiseen ravintosisältöön liittymättömiä asioita. Ja tuo siis vain syömisestä. Mitä on paremmin voiminen, kun puhutaan liikkumisesta, sosiaalisten suhteiden ylläpitämisestä, harrastuksista tai muista elämän osa-alueista? Vaihtoehtoja on monenlaisia ja me ihmiset olemme erilaisia. Tällä yritän sanoa, että henkilökohtaisen paremman voimisen avaimet löytyvät todennäköisemmin omasta pohtimisesta ja vaihtoehtojen kokeilemisesta kuin kirjakaupan hyllyltä. Itselläni paremman voimisen avainten etsintä on (kenties ikuisestikin?) kesken, mutta mielestäni se on ainoa toimintatapa, jossa on mitään järkeä. En väitä, että erilaiset oppaat olisivat hyödyttömiä ja ettei niistä voisi saada mitään itselle toimivaa irti, mutta en myöskään usko niiden olevan oikoteitä minkäänlaiseen onneen.

Jos olet törmännyt johonkin jotakin paremmin voimisen osa-aluetta käsittelevään oppaaseen, joka on mullistanut elämäsi, kuulisin siitä mielelläni.

Vegaaniruoka on liian hyvää

Olin kesällä reissussa ja ilokseni sain joka aterialla vegaanista ruokaa. Totta, ruoka oli välillä aika omituista, mutta kaikesta nyt vaan ei voi pitää. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että mukana oli myös muutama sekasyöjä, joiden mielestä vegaaniruoka on sekaruokaa parempaa ja joiden mielestä heillä oli maksavina asiakkaina oikeus maistaa kaikkea, mitä oli tarjolla. Sain kuulla heiltä, että he maistavat ”ihan vain vähäsen”, ja että minun pitäisi vegaanina olla hyvilläni siitä, että vegaaniruoka maistuu myös sekaaneille. Yhden hengen ruoka-annoksesta jää kuitenkin jäljelle aika vähän, jos muutamakin utelias ottaa ”ihan vain vähäsen” vegaaniruokaa sen sijaan, että söisivät sitä sekaruokaansa (josta he ovat maksaneet).

Tällaiset ”älkää syökö mun ruokaa, haluan syödä sen itse” -tilanteet saavat minut usein vaivautuneeksi ja varautuneeksi. Olen saanut kuulla ihan riittävän usein, että minunhan pitäisikin lihavuuteni takia syödä vähemmän (mihin/kehen verrattuna vähemmän?), ja ehkä minun pitäisi tuntea siis jopa kiitollisuutta siitä, että osa minun ruoastani menee laihempiin suihin.

En ymmärrä, miksi nämä sekaanit eivät tilaa itselleen vegaaniruokaa, jos se kerran on heidän mielestään niin hyvää. En myöskään ihan ymmärrä tätä ”minähän saan maksavana asiakkaana syödä kaikkea tarjolla olevaa” -asennetta. Itselleni ei tulisi mieleenkään ottaa esimerkiksi gluteenittomaksi merkittyä ruokaa, koska voin syödä muutakin, toisin kuin se keliaakikko, jota varten gluteeniton ruoka on tehty. Tilanne on toki eri, jos ruoan määrästä selvästi näkee, että se on tarkoitettu kaikille, myös vegaaneille/keliaakikoille/jne. Järjen käyttö on näissä tilanteissa enemmän kuin toivottavaa.

Kasvisherätys

Toisinaan, yleensä keväisin, havahdun siihen, että kaupoista löytyy ihan hillittömän monenlaisia hedelmiä ja vihanneksia. Kauppareissulla huomaan miettiväni, että onpas tuo munakoiso jännän näköinen, saisikohan siitä jotain syötävää? Googlaan fraaseilla ”helppo smoothie”, ”juotava salaatti” tai ”mistä tietää, että mango on kypsä”. Toisin sanoen minussa herää kokeilunhalu.

Kun asuin kotona, söimme kasviksia ja hedelmiä aika yksipuolisesti (tosin niin taisi suurin osa muistakin perheistä syödä silloin, jos nykypäivään verrataan). Salaatti tehtiin kiinankaalista silppuamalla ja siihen lisättiin tölkkiananasta ja leipäjuustokuutioita (eivät ole kasvistuote, mutta minun oli ihan pakko mainita ne, koska pelkkä salaatti kiinankaalista ja ananaksesta kuulostaisi vielä todellisuuttakin aneemisemmalta). Jäätelön kanssa syötiin joskus säilykepersikanpuolikkaita. Appelsiineja syötiin, ja banaaneja, omenoita ja satsumia (tai jotain sen näköisiä, en ole koskaan oppinut erottamaan mandariineja, satsumia, klementiinejä ja muita suunnilleen samannäköisiä ja -makuisia sitrushedelmiä toisistaan). Maalla oli mummula ja sieltä tuotiin kotipakastimeen marjoja talveksi. Niitä söimme ja söin silloin enemmän kuin nykyään.

Muutin kotoa pois ensimmäisenä opiskeluvuotenani. Olin laittanut ruokaa itse jonkin verran jo kotona asuessani, mutta muuton jälkeen minun oli opeteltava kokkaamisen lisäksi myös syömään niin, etteivät rahat loppuneet kesken. Usein kuvitellaan, että kasvissyöjät syövät, no, kasviksia, mutta kokemuksesta voin sanoa, että kaupasta kyllä löytää monenlaisia ”ateriaratkaisuja”, joissa kasvisten osuus on aika olematon. Useimmiten söin nuudeleita ja punaisia linssejä, kunnes lopulta kyllästyin niihin täysin.

Noin vuotta myöhemmin ryhdyin vegaaniksi. Luulisi, että siinä vaiheessa nyt viimeistään olosuhteiden pakosta oppisi syömään kasviksia. Toisin kävi. Yksi syy on se, että lähikaupan kasvikset olivat ”tylsiä”. Toinen syy on se, että luulin vegaaniuden tarkoittavan sitä, etten enää voisi syödä mitään ”normaalia”. Niinpä ostin vegaanisia sipsejä, vegaanisia jäätelöitä, vegaanisia hampurilaisia, ja ylipäätään kaikkea, mistä oli erikseen olemassa vegaaninen versio, todistaakseni itselleni ja muille, ettei vegaaniksi ryhtyvän tarvinnut luopua mistään.

Ensimmäinen keväthavahtumiseni tapahtui pari vuotta vegaaniksi ryhtymiseni jälkeen. Olin jostain, nyt jo unohtuneesta syystä mennyt ostoksille lähikauppaani huomattavasti isompaan kauppaan. Tämän ison kaupan hevi-osasto oli jo yksin suurempi kuin koko lähikauppani! Se teki konkreettiseksi sen, miten yksipuolisesti olin syönyt kasviksia koko elämäni ajan. Kaupassa oli tuttuja kasviksia, hämärästi tuttuja kasviksia, mutta myös kasviksia, joista en ollut ennen kuullutkaan.

Sen jälkeen näitä havahtumisia on ollut muutama. Tämän vuoden havahtumiskokeilujen toistaiseksi paras löytö on ollut inkivääri. Se on minulle entuudestaan tuttu mm. eräiden kahviloiden smoothieista, joihin se antaa potkua, mutta en muista, että olisin koskaan aiemmin ostanut inkivääriä kotiini. Nyt olen lykännyt sitä niihin googlaamiini helppoihin smootieihin ja juotaviin salaatteihin. Internet on hyvä ideoiden lähde, mutta erityisesti haluan tässä kiittää Facebookin vegaaniryhmiä, joissa jaetaan ideoita, neuvotaan ja rohkaistaan kokeilemaan uutta. Niiden ansiosta voin jopa toivoa, että tämänkertainen havahtumiseni ei hiipuisi ihan yhtä nopeasti kuin aiemmin on käynyt.

Sosiaalisia tilanteita ja lihavia ajatuksia

Jos minun pitäisi kuvailla itseäni (ja nyt ilmeisesti pitää), sanoisin olevani ihmisenä kohtalaisen sosiaalinen. Introvertti–ekstrovertti-janalla asetun melko lailla keskelle, aavistuksen enemmän ekstrovertin suuntaan. Elämässäni on erinäisiä ongelmia, jotka vaikeuttavat toimimistani sosiaalisissa tilanteissa, mutta enimmäkseen viihdyn ihmisten parissa.

Minun täytyy tässä tunnustaa, että jaan sosiaaliset tilanteet mielessäni kahteen ryhmään: niihin, joissa olen ainoa lihava / selkeästi lihavin, ja niihin, joissa on muitakin lihavia. Ei liene yllätys, että jälkimmäisissä tunnen oloni kotoisammaksi. Tilanteissa, joissa olen selkeästi lihavin, tunnen usein painetta olla ikään kuin lihavuuden hyväntahdonlähettiläs. Jotten pilaisi tunnelmaa, minun pitää olla vähintäänkin leppoisa lihava, mahdollisesti jopa koominen läski. Henkilökohtaisesti en haluaisi vahvistaa lihavuuteen liitettyjä stereotypioita, mutta tavallisimmissa sosiaalisissa tilanteissa en koe asianmukaiseksi puhua suutani puhtaaksi. Jos minut on esimerkiksi kutsuttu rippijuhliin, ei mielestäni ole kohteliasta käydä valistamaan ihmisiä, jotka sattuvat sanomaan jotain typerää. (Sen sijaan avaudun sitten mm. tässä blogissa.)

Mitä stereotypioita sitten haluaisin vastustaa? Eniten sitä, miten minusta tuntuu, että lihavien ihmisten oletetaan ajattelevan päivät pitkät kolmea asiaa:

1. Olen lihava, olen lihava, olen lihava ja minun pitäisi aloittaa laihdutuskuuri.
2. Voi hyvänen aika, tuolla on joku vielä minuakin lihavampi! Huraa! Onneksi en ole tuossa kunnossa.
3. On nälkä, missä on lähin Mäkkäri?

Tässä olettamuksessa ei tietenkään ole mitään järkeä. Ajatukset saattavat kulkea noita ratoja (luultavasti silloinkin tuota Mäkkäriä lukuun ottamatta), jos on lihonut paljon ja nopeasti, sillä silloin on ikään kuin virittäytynyt tarkkailemaan itseään ja muita. Koin samansuuntaisen kokemuksen, kun aloin käyttää silmälaseja. Yhtäkkiä maailma oli täynnä silmälasipäisiä ihmisiä. Nykyään en (tietenkään) enää ajattele, että voi, olenkohan minä nyt kummallisen näköinen, kun minulla on nämä lasit. Olen sekä silmälasipäinen että lihava, ne ovat osa arkiminua.

 

Mutta oikein tosi hyvää juhannusta kaikille, älkää hukkuko!

Vegaaniudesta puhuminen

Mieleeni tuli seuraava ajatus: Kun tätä blogia ilmeisesti luetaankin, olisi kiva kuulla, minkälaisista aiheista haluaisitte minun kirjoittavan enemmän. Toivotteko tekstejä esimerkiksi

• vegaaniudesta
• ruoasta ja syömisestä ylipäänsä
• pukeutumisesta
• liikkumisesta
• itsetunnosta ja itsensä hyväksymisestä
• jostain muusta?

Kommentoikaa!

 

Mutta asiaan: Melkein lupasin kirjoittaa aiheesta ”miten kohdata ihminen, joka on aidosti kiinnostunut vegaaniudesta”. Ja koska melkein lupasin, päätin melkein kirjoittaa. Miten siis toimia vegaaniuden hyväntahdonlähettiläänä sekaanimaailmassa?

Älä hukuta kuulijaa yksityiskohtiin. Jos keskustelet ensi kertaa vegaaniudesta kyseisen ihmisen kanssa, on tärkeää keskittyä olennaisiin asiohin, niihin ”rakennuspalikoihin”, jotka muodostavat vegaaniuden ideologian ja vegaanisen elämäntavan perustan. Itse aloittaisin esittämällä ajatuksen, että ihmisillä moraalisina olentoina ei ole oikeutta aiheuttaa elollisille olennoille kärsimystä ilman pätevää syytä,  ja että henkilökohtainen mielihyvä ei ole pätevä syy. Lisäksi painotan sitä, että eläintuotteet ovat (suurimmalle osalle ihmisistä suurimmassa osassa tilanteinta) tarpeettomia. Näin ollen eläinten käyttöä ihmisravinnoksi ei voi puolustella. (Joku sekaani voisi tässä kohtaa ottaa puheeksi jonkin viidakossa asuvan lihansyöjäheimon, josta on nähnyt dokumentin, mutta olettakaamme tällä kertaa, että keskustelukumppanimme on aidosti kiinnostunut vegaaniudesta eikä väittelemisetä tai pätemisestä.)

Älä lakaise ongelmia maton alle. On totta, että vegaaniruokavaliota noudattavan tulee kiinnittää erityistä huomiota esimerkiksi D- ja B12-vitamiinin saantiin. Tämä on fakta, joka ei muuksi muutu, vaikka me kuinka haluaisimme. Ongelmia ei kuitenkaan pidä myöskään suurennella. Vitamiinien ja muiden ravintoaineiden saanti on helppo turvata joko syömällä niitä purkista tai käyttämällä rikastettuja elintarvikkeita. Vegaanielämä on nykyään kohtalaisen helppoa aiempaan verrattuna.

Tie sydämeen vie vatsan kautta. Herkullisten vegaaniruokien tarjoaminen on minusta aktivismia parhaimmillaan. Moni sekaani mieltää vegaaniruoan yksipuoliseksi ja mauttomaksi ja ajattelee ruoan koostuvan lähinnä iduista, porkkanaraasteesta ja maustamattomasta tofusta. Tämä kuvastaa todellisuutta varsin harvoin. Vegaanius ei tarkoita herkuista luopumista, vaan vegaaniruokavalioon voi sisällyttää myös ne sekaaniaikaiset suosikit ja tutut maut. Ohjeita on netti täynnä, ja Vegaaninen versio -blogi on hyvä paikka aloittaa etsintä.

Tämä lista on kaikkea muuta kuin kattava, mutta näillä pääsee ainakin alkuun.

Mahdottomia asioita

Tapasin tässä eräänä päivänä tuttuja, joista toinen on varsin laiha ja toinen ruumiinrakenteeltaan semmoinen tavallinen. Ja minä olin tietysti joukon lihavin. Jostain syystä puhe kääntyi ruokavalioihin ja tämä tavisvartaloinen tuttava kysyi, ei pahalla, vaan selvästi hämmentyneenä ja uteliaana, miten ihmeessä on mahdollista, että minä, joka olen meistä ainoa vegaani, en ole ruumiinrakenteeltani kuin tämä varsin laiha keskustelukumppani. Vastasin siihen, kuten yleensä vartaan tuonsuuntaisiin  kysymyksiin: suurimmasta osasta ruokia on mahdollista valmistaa vegaaninen versio eivätkä vegaanilasagnet, -pitsat, -hampurilaiset tai täytekakut tyypillisesti ole mitään terveyspommeja. Samoin vegaaniuden ja runsaan liikunnan välillä ole yhtäläisyysmerkkejä. Vegaaneissa on lihavia ja laihoja aivan yhtä lailla kuin sekaaneissakin, vaikka onkin totta, että keskimäärin vegaanit ovat laihempia kuin sekaanit.

Kehoni koon takia törmään usein oletukseen, että minä luultavasti ”huijaan” vegaaniruokavaliossani ja olen monta kertaa kuullut hiljaiset ja vakaumustani vähättelevät sanat: ”kyllä sä mulle voit kertoa, että tykkäät kanansiivistä/lehmänmaitojäätelöstä/lihapullista/jne.” En tiedä, miten tuohon voisi vastata neutraalisti niin, ettei keskustelukumppani vetäisi hernettä nenäänsä. Oikein luit: olen vegaani jo yhdeksättä vuotta, eikä minulla vieläkään ole mitään valmista vastausta valmiina.

Yleensä sanon, että voi olla, että tykkäisinkin kanansiivistä/lehmänmaitojäätelöstä/lihapullista/jne., mutta että minun makunautintoni on vähemmän tärkeä asia kuin jonkun toisen olennon elämä. Tämä on minun tapani aloittaa keskustelu. Paitsi jos olen ruokapöydässä, siihen minä vedän rajan. Kun muulla seurueella on lautasillaan erilaisia eläimenosia, tilanne kääntyy helposti sekaanien ja vegaanien kamppailuksi, mitä en todellakaan halua. Kokemuksesta tiedän, että sekaaniruoan alkuperästä puhuminen aterian aikana vie ruokahalun kaikilta, sekä sekaaneilta että vegaaneilta. Samasta kokemuksesta tiedän, että ruokapöydässä ruoan alkuperästä puhuva vegaani leimataan hihhuliksi, joka haluaa käännyttää muut. Tämä käännyttämisajatus nousee puheenaiheeksi, vaikka keskustelu olisi alkanut uteliaan (tai näsäviisaan, näitäkin toki on) sekaanin kykymyksestä.

Jos joku on oikeasti kiinnostunut asiasta, et onkin sitten ihan ei juttu. Ehkä siitä (tai sitten ihan jostain muusta) ensi kerralla.

Saako ruoasta nauttia?

Jos meinaa pysyä hengissä, pitää syödä. Tästä lienemme kaikki yhtä mieltä. Emme kuitenkaan ole yksimielisiä siitä, mitä, miten, milloin, paljonko tai missä meidän pitäisi syödä, puhumattakaan siitä, miten meidän pitäisi suhtautua syömiseen. ”Pitää syödä elääkseen, ei elää syödäkseen” on sanonta, johon törmään jatkuvasti. Ihan niin kuin vaihtoehtoina olisi vain nuo kaksi ääripäätä ja ihan niin kuin syömisestä ei saisi pitää. Ihan niin kuin syömiseen pitäisi suhtautua kuin johonkin epämiellyttävään, mutta välttämättömään pahaan. Eräässä TV-ohjelmassa haastateltu nainen sanoi asian suoraan: ruoka on polttoainetta, sen ei tarvitse olla hyvää.

Tuskin on yllätys, että en ole yllä olevan kanssa samaa mieltä. Kyllä, ruoka on polttoainetta, mutta se voi ja saa (ja minusta sen myös pitäisi) olla hyvää. Asiaa voi lähestyä samalla logiikalla kuin esimerkiksi pukeutumista. Kyllä, vaatteiden perimmäinen tarkoitus on suojata kehoa luonnonvoimilta, katseilta ja niin edelleen. Se ei tarkoita, että meidän pitäisi pukeutua rytkyihin, jotka kyllä suojaavat vartaloamme, mutta jotka ovat meistä esimerkiksi epämiellyttävän tuntuisia, muotoisia tai värisiä.

Kuten ruoan, myös pukeutumisen voi asettaa jatkumolle. Vaatejatkumon toisessa päässä on (esimerkiksi) jätesäkkiin pukeutuminen ja toisessa päässä merkkivaatteilla koreilu. Hyvin harvat asettuvat tämän jatkumon ääripäihin. Useimmat meistä löytävät itsensä jostain sen keskivaiheilta. Ja, kuten myös ruoasta puhuttaessa, meillä pitäisi minusta olla oikeus valita paikkamme jatkumolla sen mukaan, mikä meistä itsestämme tuntuu hyvältä. Jatkumon yksi pää ei ole toista arvokkaampi tai itsessään moraalisesti parempi.

Linkkejä

Tänään tarjoan teille sekalaisia, minusta mielenkiintoisia linkkejä. Kattauksessa on toivottavasti jokaiselle jotakin.

Niille, jotka kaipaavat kokeilukeskiviikkoa, suosittelen Vegaani.us-blogia. Kirjoittaja kuvailee blogia seuraavasti:

Tämä blogi käsittelee veganismia. Blogista löydät kuvia vegaanisista ruoista, meikkiarvosteluita, jonkin verran reseptejä, ohjeita aloittelijoille ja yleistä höpinää veganismista.

Blogin kirjoittajana toimii parikymppinen noin viisi vuotta vegaanina elänyt nuori nainen.

Cityn sivuilta bongasin artikkelin Kauneusihanne ja läskiviha.

Doven sivuillla on varsinaisten kauneudenhoitovinkkien lisäksi juttuja kauneusihanteista ja itsetunnosta. Videokin löytyy. (Onhan tämä vähän tekopyhää Dovelta, mutta osa artikkeleista on oikeasti hyviä.)

Videoista pitäville löysin myös seuraavaa:

• En itse välitä hirveästi pukeutumisblogeista, mutta selailen niitä silloin tällöin. Plusmimmin blogista bongasin Lihavuusmakasiini-postauksen.
• Areenasta voi katsoa Inhimillisen tekijän lihavuutta ja laihuutta käsittelevän jakson.
• Golda Poretskyn olen maininnut aikaisemminkin, mutta tähän videoon en vielä ole linkittänyt.
• Googlailemalla löysin myös hämmentävän klipin Ruudusta. Sinänsä ihan mielenkiintoinen, mutta luonnollisesti klipin naiset olivat sitä mieltä, että mitä laihemmalta näyttää, sen parempi.

En nyt laita linkkejä niihin miljoonaan löytämääni artikkeliin ja videoon, joissa kerrotaan kuinka lihavien pitäisi huolehtia itsestään paremmin, kuinka lihavuus on rumaa, sairasta ja ällöttävää ja kuinka lihavat sitä ja lihavat tätä. Emmeköhän ole kuulleet ne jutut jo ihan riittävän monta kertaa.

Loppukevennykseksi vielä Saturday Morning Breakfast Cereal -sarjakuva.

Tilannetajua ja tajuttomia tilanteita

Tuntuu, että viime aikoina olen herkistynyt tietynlaisille keskustelunavauksille, tai sitten niitä vain on viime aikoina ollut todella paljon. Nämä keskustelunavaukset ajoittuvat yleensä lounaan tai kahvin aikaan ja niiden tekijät ovat tähän asti olleet poikkeuksetta naisia. Osaatte jo varmaan arvata, että kyse on laihduttamispuheesta.

• ”Ei minun pitäisi syödä tätä mokkapalaa, mutta se näyttää niin hyvältä.” (Miksei pitäisi, jos se kerran näyttää — ja maistuu — hyvältä?)
• ”Kai minä tämän kerran voin ottaa palan omenapiirakkaa, kunhan teen illalla pidemmän lenkin.” (Miksi liikkuminen pitää nähdä rangaistuksena tai pakkona?)
• ”Tänään on kyllä ollut niin rankka päivä, että olen ansainnut tämän korvapuustin.” (Eikö vähemmän rankkoina päivinä voi syödä korvapuusteja?)

Jos joku tietää fiksuja vastauksia tällaisiin avauksiin, niin jakakaa ihmeessä tietämystänne. En varmasti ole ainoa laihduttamaton lihava, joka kokee nämä tilanteet vaivaannuttaviksi, vastenmielisiksi ja hämmentäviksi. On kuin minä olisin vieraalta planeetalta (tai vähintäänkin vieraasta kulttuurista) Maahan laskeutunut muukalainen, joka ei osaa (eikä kyllä suoraan sanottuna edes halua) nähdä maailmaa niin kuin muut sen näkevät.

Vaikka blogin kautta voi saada vaikutelman, että olen totaalisen sinut itseni kanssa (aina ja kaikissa tilanteissa) ja että vaadin oikeuksia ja vastustan patriarkaattia (aina ja kaikissa tilanteissa), niin eihän kukaan voi, jaksa tai edes halua olla sotatantereella vallitsevia käsityksiä vastaan aina ja kaikissa tilanteissa. Niinpä on tilanteita, joissa valitsen mieluummin poistumisen kuin suuni avaamisen, sillä se on helpompaa, enkä näissä tilanteissa koe pystyväni muuttamaan mitään sillä, että puhun suuni puhtaaksi. Päinvastoin pelkään, että minut leimataan hulluksi itsepetoksessa eläväksi tyhmäksi ja hankalaksi ämmäksi. (Tiedän, että pelkoni mittasuhteet ovat vähintäänkin absurdit.)

Haluaisin kovasti jakaa itsensä arvostamisen ilosanomaa. En kuitenkaan tiedä, miten voisin lähestyä aihetta niin, etten vaikuttaisi saarnaavalta, ylemmyydentuntoiselta tai jollain muulla tavalla ikävältä. Tämänkin suhteen otan vinkkejä vastaan.