Monthly Archives: lokakuu 2014

Kaksoset

Alkuviikosta koin ehkä elämäni omituisimman läskikohtaamisen (kyllä, omituisemman kuin nainen, joka oli salaa lihava, tai mies, joka halusi tietää, olenko omasta mielestäni lihava).

Eräs tukevassa humalassa oleva nainen käveli luokseni tuijottaen mahaani ja kysyi: ”Kaksosiako sä odotat?”

Vastasin, kuten tapoihini kuuluu, että ei, olen vain lihava. Yleensä se vastaus tappaa keskustelun aika lyhyeen, korkeintaan saan kommentteja siitä, kuinka pilaan terveyteni ja olen kaikin tavoin vääränlainen. Mutta ei. Nainen astui lähemmäs ja alkoi huitoa sormellaan minua kohti ja huutaa, että hänelle ei kyllä valehdella. Hän ehti huutaa jonkin aikaa, kunnes paikan vahtimestari saapui, pyysi häntä poistumaan ja palaamaan selvin päin. Tämä sai naisen huomion suuntautumaan pois minusta ja ennen pitkää nainen lähtikin, kovan metelin ja kirosanojen saattamana.

Naisen päissään oleminen teki kohtaamisesta minulle henkilökohtaisesti entistäkin pelottavamman. Suhtaudun juopuneisiin ihmisiin yleisesti ottaen hyvin varovaisesti, kuten muutenkin ihmisiin, joiden voin olettaa olevan arvaamattomia ja jääräpäisiä.

Olen pyöritellyt tätä tapaamista mielessäni paljon, mutten vieläkään tiedä, miten minun olisi pitänyt toimia. Jos olisin taipunut ja sanonut, että kyllä, olen raskaana, hän olisi luultavasti saanut siitä vain lisää vettä myllyynsä, koska olisin ”paljastanut olevani valehtelija”. Toisaalta en usko, että nainen olisi antanut asian olla, jos olisin pitäytynyt linjassani ja kieltänyt olevani raskaana. Fiksuinta olisi tietysti olltu poistua tilanteesta, mutta nainen oli sen verran kiihtynyt, että hän olisi todennäköisesti seurannut minua.

Ehkä tämä on niitä tilanteita, joissa mikään vaihtoehto ei ole oikea ja hyvä.

Lihavuuden piilottaminen

Tänne blogiin tullaan suhteellisen usein lihavuuden tai jonkin ruumiinosan kätkemiseen tai peittämiseen liittyvillä hakusanoilla, joten ajattelin, että yritän sanoa aiheesta jotain.

Ihan ensimmäiseksi joudun tuottamaan pettymyksen: lihavuutta ei saa piilotettua. Se nyt vain on niin,  ihan samalla tavalla kuin ihminen ei yhdessä yössä kasva kymmentä senttiä lisää pituutta. Muotoilevilla alusvaatteilla kehon muotoa saa jonkin verran muutettua, mutta eivät nekään ihmeisiin pysty. (Tästä huolimatta minusta on aiheellista panostaa aluspukeutumiseen, sillä vaikkei kukaan näkisikään, mitä sinulla on vaatteidesi alla, sinä itse tiedät sen. Ainakin minulle tieto hyvin istuvista ja hyvältä näyttävistä alusvaatteista antaa aina vähän lisää itseluottamusta.)

Jos lihavuutta ei saa piilotettua, mitä sitten pitäisi tehdä? Meillä on kaikilla kehossamme alueita, joista pidämme enemmän kuin toisista, ja näitä itselle mieluisia alueita korostamalla pääsee jo pitkälle. Itse olen vartalotyypiltäni jotain omenan ja päärynän väliltä, joten vartaloni kapein kohta on rintojen alla. Tämän takia pyrin valitsemaan empire-linjaisia vaatteita, jotka sopivat minulle mielestäni parhaiten. (Tosin tässäkin pitää muistaa kohtuus: jos vaate on liian tyköistuva, näytän siltä kuin olisin raskaana.)

On tärkeää löytää itselle sopivat, mieluisen tuntuiset vaatteet, joissa viihtyy. Kun vaatteet istuvat niin kuin niiden pitääkin ja ne korostavat kantajansa parhaita puolia, sen kyllä huomaa, eikä ainoastaan, mitä vaatteisiin tulee. Kun vaatteet on valittu harkiten, niiden kantaja tietää näyttävänsä hyvältä, mikä heijastuu itseluottamuksena, joka onkin kaikista tärkein asuste.

Lopuksi haluan todeta seuraavaa: Mitä sitten, vaikka ”lihavuuden piilottaminen” ei onnistuisikaan? Kuten olen sanonut aikaisemmin ja monessa yhteydessä, lihavuudessa ei itsessään ole mitään vikaa, ei sen enempää kuin lyhyydessä tai kehon muissakaan ominaisuuksissa. Voimme olla ihania, vaikka olemme lihavia!

Tukasta asiaa

Vielä muutama kuukausi sitten hiukseni olivat pitkähköt, ne ulottuivat suunnilleen rinnan korkeudelle. Olen sen jälkeen erinäisistä syistä käynyt erinäisiä kertoja lyhentämässä tukkaani, kunnes viimein sijoitin hiustenleikkuukoneeseen ja nyt minulla on lyhyttäkin lyhyempi siilitukka.

Viimeksi minulla oli näin lyhyt tukka vuonna 2009 ja sain silloin kuulla useita kertoja, kuinka tukka on naisen kruunu ja nainen ilman tukkaa ei ole nainen laisinkaan. Useimmiten nämä mielipiteet tulivat miesten suusta, ja välillä minusta tuntui, että jotkut heistä olivat ihan rehellisen hämmentyneitä siitä, että kaikki maailman naiset eivät pidäkään elämänsä tärkeimpänä asiana ”hyvältä näyttämistä” ja miesten miellyttämistä. (Hyvältä näyttämisellä tarkoitan tässä ns. klassiseen kauneuteen pyrkimistä.) Pari kertaa sain jopa kuulla, että minun pitäisi olla hiushuomautuksista kiitollinen ja ”parantaa tapani” nyt, kun minulle on kerrottu, missä olen mennyt vikaan.

Googlailin huvikseni, mitä ihmiset kirjoittavat lyhyttukkaisista ja kaljuista naisista ja löysin aika ennalta-arvattavaa settiä. Törmäsin useita kertoja ajatukseen siitä, että tukkansa lyhyeksi leikkauttava nainen haluaa itselleen ”miehen tukan” ja siis ”olla niin kuin mies”. En ihan ymmärrä tätä. En ole koskaan törmännyt ihmiseen, joka olisi sitä mieltä, että esim. hevilettihevarit näyttäisivät / yrittäisivät näyttää ”tavismiestä” feminiinisemmiltä pitkine hiuksineen, joten miten hiusten lyhyys itsessään olisi miesmäisyyttä lisäävä ominaisuus?

Toinen usein esiin nouseva väite, jota en myöskään ymmärrä, on se, ettei naista tunnista naiseksi, jos hänellä on lyhyt tukka (ja tämän ajatuksen rivien välistä on luettavissa ajatus siitä, että ihmisen pitää olla joko mies tai nainen ja hänestä pitää ulkonäön perusteella pystyä päättelemään, kumpi hän on). Naisella on siis velvollisuus näyttää ”naiselliselta” (ja miehellä vastaavasti ”miehekkäältä”). Lakkaisikohan maapallo pyörimästä, jos keskittyisimme miesmäisyyden ja naismaisuuden sijaan etsimään sellaista ulkonäköä, tyyliä ja elämäntapaa, joka tekee meidät itsemme onnellisiksi?

PS: Olen aiemmin sivunnut (erityisesti miesten) miellyttämistä tekstissä ”Velvollisuus olla kaunis”.

Nudistiksiko tässä pitäisi ruveta?

Olen tämän viikon lukenut Rinna Saramäen kirjaa Hyvän mielen vaatekaappi, jonka alkuosa keskittyy vaateteollisuuden eettisiin ongelmiin ja ympäristövaikutuksiin. Teoriassa minusta olisi hienoa, jos voisin pukeutua vaatteisiin, joiden hiilijalanjälki on mahdollisimman pieni, joiden tekijöillä on inhimilliset työolosuhteet, joiden valmistuksessa ei käytetä mitään eläinperäistä ja jotka ovat mahdollisimman lähellä tuotettuja. Olisin jopa valmis maksamaan vaatteistani huomattavasti nykyistä enemmän, jos minun olisi mahdollista löytää jostain vaatteita, jotka täyttäisivät kaikki nämä ehdot.

Etsiessäni tällaisia ”hyvisvaatteita” kohtaan yhä uudestaan saman ongelman: tähän asti kaikki löytämäni ”puhtaat ja aatteelliset” vaatteet ovat olleet auttamattomasti liian pieniä minulle. On varmasti monia syitä, mikseivät verraten pienet vaatemerkit valmista vaatteita minun kokoisilleni, mieleen tulee ilman sen kummempia miettimisiä ainakin se, että meitä (näin) lihavia on vähemmän kuin pienempikokoisia potentiaalisia ostajia ja että vaatteiden kaavoittaminen lihaville on vaikempaa kuin laihoille kaavoittaminen (mm. siksi, että erot lihavien ihmisten ruumiinrakenteiden erot ovat suuremmat kuin laihojen ihmisten). Vaatteiden ompeleminen itse poistaisi joitakin välikäsiä, mutta en kyllä tiedä yhtäkään kangaskauppaa, joka olisi erikoistunut ekologisiin reilun kaupan jne. kankaisiin.

Yhdessä vaiheessa, kun vielä etsin omaa tyyliäni, tein ostopäätökset yhden yksinkertaisen säännön perusteella: Jos vaate menee päälleni (tai siis jos minä sovin sen sisään) eikä maksa omaisuuksia, ostan sen. Luulisin, että tässä lihavuuden vaikutus näkyy selkeimmin, sillä pienempivartaloisilla ihmisillä nyt vain yksinkertaisesti on enemmän valinnanvaraa. Kiertelin silloin runsaasti kirpputoreja ja muutenkin kierrätysvaatteet kiinnostivat minua kovasti (kiinnostavat ne edelleenkin, mutta vähemmän), ja myös tämä johtui ekologisuuteen pyrkimisen lisäksi siitä, että normikauppojen valikoima oli aika onneton.

Kirpputoreilla jos missään tulee helposti tehtyä heräteostoksia, sillä siellä vaatteita on useimmiten vain yksi yksittäinen kappale, ja jos sitä ei heti nappaa itselleen, voi olla, että joku muu ehtii ensin. Ei siis ole mahdollista miettiä seuraavaan päivään — eikä myöskään ole mahdollista palauttaa vaatetta, jos se on kotiin tultua osoittautunut jollakin tavalla vääränlaiseksi.

Toivon kovasti, että saan Hyvän mielen vaatekaapin neuvoilla vaatehuoneeni ojennukseen, pääsen turhasta eroon ja opin ihan pysyväksi tavaksi sen, miten ostoksia tehdään tarpeen mukaan ja harkitusti.

Laihat naiset ovat ihailtavia, mutta kumppaniksi heistä ei ole

Löysinpä itseni jälleen yllättävästä ja monella tavalla hämmentävästä tilanteesta. Olin minulle uudessa ryhmässä ja kävimme esittelykierrosta. Eräs ryhmäläinen kertoi laihtuneensa X kuukauden aikana Y kiloa ja sai aplodit. Ei siinä sinänsä mitään, mutta eräs toinen ryhmäläinen oli aiemmin kierroksen aikana kertonut olleensa Z vuotta raittiina — eikä saanut aplodeja. Ehkä arvomaailmani on jotenkin nyrjähtänyt, mutta minusta vuosien raittiina pysyminen on painonpudotusta suurempi saavutus ja ihailtavampi asia.

Ja heti perään löysin itseni toisesta hämmentävästä tilanteesta: Törmäsin pari päivää sitten Facebookissa artikkeliin, jonka otsikko on: ”Pullukka tyttöystävä on parempi kuin laiha! – tässä kuusi perustelua”. Tämä laatujournalismin elävä esimerkki on epäilemättä kirjoitettu ainakin osittain huumorimielellä, vaikka se ei minusta kovin hauska olekaan. Artikkelin mukaan ”pullukoiden” naisten parhaisiin puoliin kuuluvat mm. seuraavat ominaisuudet:

  1. pullukat tykkäävät syömisestä (eivätkä varmasti tarkkaile lainkaan sitä, mitä he suuhunsa pistävät)
  2. pullukoilla naisilla ei ole vientiä
  3. pullukoiden tulee kompensoida ”vähemmän vetävää” ulkonäköään esimerkiksi opettelemalla olemaan parempia sängyssä
  4. pullukat eivät liiemmin välitä ulkonäöstään.

Laihoja naisia sen sijaan kuvataan mm. seuraavanlaisesti:

  1. laihat naiset suhtautuvat ruokaan neuroottisesti ja kituuttavat pienillä ruoka-annoksilla
  2. laihat naiset ovat ylpeitä ulkonäöstään ja tämän takia he pettävät useammin kuin pullukat
  3. laihat naiset ovat tottuneet saamaan, mitä haluavat
  4. laihat naiset ovat ”hauraita”.

Artikkelin kieli on muutenkin asenteellista. Laihoista naisista käytetään toistuvasti sanaa ”mallikaunotar” ihan niin kuin kaikki laihat naiset olisivat ”malliainesta” ja kaikki kauniit mallit olisivat laihoja. Ja lienee turha sanoakaan, että minusta on absurdia väittää, että kehon koko ja paino olisivat potentiaalisen kumppanin olennaisimmat ominaisuudet.

PS. Minua pyydettiin kirjoittamaan Superdieetti-Jutasta, mutta arvostan omaa mielenterveyttäni sen verran, etten ainakaan nyt aio paneutua aiheeseen.