Paremmin voiminen

Sain tänään (taas) sähköpostiini erään kirjakaupan mainoksen otsikolla ”Voisit hyvinkin voida paremmin”. Ja tottahan se on, niin voisin. Jokainen meistä voisi, sillä ”paremmin voiminen” on sen verran epämääräinen käsite, että sen voi vääntää tarkoittamaan oikeastaan mitä tahansa.

Mitä siis on paremmin voiminen esimerkiksi syömisen osalta? Yhdelle se voi tarkoittaa oman henkilökohtaisesti laaditun ateriasuunnitelman säntillistä noudattamista gramman ja kellon tarkkuudella, toiselle rennon sallivaa asennetta ja mahdollisuutta syödä mitä huvittaa milloin huvittaa. Useimmille meistä hyvinvointia edistävä syöminen on varmaan jotain näiden ääripäiden välistä. Itse ainakin tunnen voivani parhaiten, kun jaksan vähän miettiä syömisiäni ja suunnitella jo kaupassa (tai jopa kauppareissua ennen), mitä ostan, jotta voin kotona tehdä itselleni edes jossain määrin vaihtelevaa ruokaa. Hyvinvointia edistävä syöminen ei ole minulle ravinteiden laskemista, mutta olen huomannut, että tietyssä määrin rutiinien mukaan toimiminen estää syömisen muuttumisen kaoottiseksi ja hallitsemattomaksi. Siihen haluan pyrkiä.

Eivätkä huomioitavat asiat suinkaan lopu tuohon. Moni miettii ruokavalintoja tehdessään ruokansa ympäristöystävällisyyttä, eettisyyttä tai muita varsinaiseen ravintosisältöön liittymättömiä asioita. Ja tuo siis vain syömisestä. Mitä on paremmin voiminen, kun puhutaan liikkumisesta, sosiaalisten suhteiden ylläpitämisestä, harrastuksista tai muista elämän osa-alueista? Vaihtoehtoja on monenlaisia ja me ihmiset olemme erilaisia. Tällä yritän sanoa, että henkilökohtaisen paremman voimisen avaimet löytyvät todennäköisemmin omasta pohtimisesta ja vaihtoehtojen kokeilemisesta kuin kirjakaupan hyllyltä. Itselläni paremman voimisen avainten etsintä on (kenties ikuisestikin?) kesken, mutta mielestäni se on ainoa toimintatapa, jossa on mitään järkeä. En väitä, että erilaiset oppaat olisivat hyödyttömiä ja ettei niistä voisi saada mitään itselle toimivaa irti, mutta en myöskään usko niiden olevan oikoteitä minkäänlaiseen onneen.

Jos olet törmännyt johonkin jotakin paremmin voimisen osa-aluetta käsittelevään oppaaseen, joka on mullistanut elämäsi, kuulisin siitä mielelläni.

Advertisement

Sano se sana

Moni on varmasti törmännyt netissä erilaisiin englanninkielisiin lihavuusaiheisiin sanataskuihin, joista monet muodostuvat sanasta fat liitettynä toiseen sanaan. Näitä ovat mm. fatshion (fat + fashion), fattoo (fat + tattoo) ja fatkini (fat + bikini). Omituisin, mihin olen törmännyt, on fattering (fat + flattering), jota tosin ymmärtääkseni käytettiin lähinnä kiinnittämään lukijoiden huomiota siihen faktaan, että usein ne vaatteet, joita pidämme ”imartelevina” jonkun yllä, luovat samalla vaikutelman siitä, että hän olisi hoikemman näköinen kuin joissain toisissa vaatteissa. En ole vielä lopullisesti selvittänyt, mitä mieltä olen itse näistä sanataskuista, mutta jokin niissä häiritsee.

Se, mikä ehkä häiritsee eniten, on se, miten tällaisten sanojen muodostaminen luo mielikuvan siitä, että esimerkiksi lihavan ihmisen bikini on jotain täysin erilaista kuin ei-lihavan ihmisen. Todellisuudessahan kyse on jatkumosta laihojen ihmisten bikineistä lihavien ihmisten bikineihin ja varmasti riippuu katsojasta, missä kohtaa bikini muuttuu fatkiniksi. Olen tosin ollut huomaavinani, että ”fatkinit” ovat tyypillisesti leikkaukseltaan erilaisia kuin laihemmille ihmisille suunnitellut bikinit. Jos tämä ero on syynä siihen, miksi osa bikineistä on fatkineja ja osa ei, olisiko mahdollista valmistaa laihoille ihmisille sopiva fatkini?

Sanataskuihin törmää kohtalaisen paljon myös vegaanipiireissä. Tällä hetkellä sanoista eniten pinnalla on vihis (vege + lihis), josta olen nähnyt käytettävän — aika vahvasti kieli poskella — myös nimeä vihapiirakka (vege + lihapiirakka). Tällaiset sanataskut häiritsevät huomattavasti vähemmän, sillä vihikset ja lihikset todella ovat eri asioita eikä niiden välillä ole minkäänlaista jatkumoa. Taidan kuitenkin välttää jatkossakin sanaa vauvantaimakkara (vege + lauantaimakkara).

Vegaaniruoka on liian hyvää

Olin kesällä reissussa ja ilokseni sain joka aterialla vegaanista ruokaa. Totta, ruoka oli välillä aika omituista, mutta kaikesta nyt vaan ei voi pitää. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että mukana oli myös muutama sekasyöjä, joiden mielestä vegaaniruoka on sekaruokaa parempaa ja joiden mielestä heillä oli maksavina asiakkaina oikeus maistaa kaikkea, mitä oli tarjolla. Sain kuulla heiltä, että he maistavat ”ihan vain vähäsen”, ja että minun pitäisi vegaanina olla hyvilläni siitä, että vegaaniruoka maistuu myös sekaaneille. Yhden hengen ruoka-annoksesta jää kuitenkin jäljelle aika vähän, jos muutamakin utelias ottaa ”ihan vain vähäsen” vegaaniruokaa sen sijaan, että söisivät sitä sekaruokaansa (josta he ovat maksaneet).

Tällaiset ”älkää syökö mun ruokaa, haluan syödä sen itse” -tilanteet saavat minut usein vaivautuneeksi ja varautuneeksi. Olen saanut kuulla ihan riittävän usein, että minunhan pitäisikin lihavuuteni takia syödä vähemmän (mihin/kehen verrattuna vähemmän?), ja ehkä minun pitäisi tuntea siis jopa kiitollisuutta siitä, että osa minun ruoastani menee laihempiin suihin.

En ymmärrä, miksi nämä sekaanit eivät tilaa itselleen vegaaniruokaa, jos se kerran on heidän mielestään niin hyvää. En myöskään ihan ymmärrä tätä ”minähän saan maksavana asiakkaana syödä kaikkea tarjolla olevaa” -asennetta. Itselleni ei tulisi mieleenkään ottaa esimerkiksi gluteenittomaksi merkittyä ruokaa, koska voin syödä muutakin, toisin kuin se keliaakikko, jota varten gluteeniton ruoka on tehty. Tilanne on toki eri, jos ruoan määrästä selvästi näkee, että se on tarkoitettu kaikille, myös vegaaneille/keliaakikoille/jne. Järjen käyttö on näissä tilanteissa enemmän kuin toivottavaa.

Kasvisherätys

Toisinaan, yleensä keväisin, havahdun siihen, että kaupoista löytyy ihan hillittömän monenlaisia hedelmiä ja vihanneksia. Kauppareissulla huomaan miettiväni, että onpas tuo munakoiso jännän näköinen, saisikohan siitä jotain syötävää? Googlaan fraaseilla ”helppo smoothie”, ”juotava salaatti” tai ”mistä tietää, että mango on kypsä”. Toisin sanoen minussa herää kokeilunhalu.

Kun asuin kotona, söimme kasviksia ja hedelmiä aika yksipuolisesti (tosin niin taisi suurin osa muistakin perheistä syödä silloin, jos nykypäivään verrataan). Salaatti tehtiin kiinankaalista silppuamalla ja siihen lisättiin tölkkiananasta ja leipäjuustokuutioita (eivät ole kasvistuote, mutta minun oli ihan pakko mainita ne, koska pelkkä salaatti kiinankaalista ja ananaksesta kuulostaisi vielä todellisuuttakin aneemisemmalta). Jäätelön kanssa syötiin joskus säilykepersikanpuolikkaita. Appelsiineja syötiin, ja banaaneja, omenoita ja satsumia (tai jotain sen näköisiä, en ole koskaan oppinut erottamaan mandariineja, satsumia, klementiinejä ja muita suunnilleen samannäköisiä ja -makuisia sitrushedelmiä toisistaan). Maalla oli mummula ja sieltä tuotiin kotipakastimeen marjoja talveksi. Niitä söimme ja söin silloin enemmän kuin nykyään.

Muutin kotoa pois ensimmäisenä opiskeluvuotenani. Olin laittanut ruokaa itse jonkin verran jo kotona asuessani, mutta muuton jälkeen minun oli opeteltava kokkaamisen lisäksi myös syömään niin, etteivät rahat loppuneet kesken. Usein kuvitellaan, että kasvissyöjät syövät, no, kasviksia, mutta kokemuksesta voin sanoa, että kaupasta kyllä löytää monenlaisia ”ateriaratkaisuja”, joissa kasvisten osuus on aika olematon. Useimmiten söin nuudeleita ja punaisia linssejä, kunnes lopulta kyllästyin niihin täysin.

Noin vuotta myöhemmin ryhdyin vegaaniksi. Luulisi, että siinä vaiheessa nyt viimeistään olosuhteiden pakosta oppisi syömään kasviksia. Toisin kävi. Yksi syy on se, että lähikaupan kasvikset olivat ”tylsiä”. Toinen syy on se, että luulin vegaaniuden tarkoittavan sitä, etten enää voisi syödä mitään ”normaalia”. Niinpä ostin vegaanisia sipsejä, vegaanisia jäätelöitä, vegaanisia hampurilaisia, ja ylipäätään kaikkea, mistä oli erikseen olemassa vegaaninen versio, todistaakseni itselleni ja muille, ettei vegaaniksi ryhtyvän tarvinnut luopua mistään.

Ensimmäinen keväthavahtumiseni tapahtui pari vuotta vegaaniksi ryhtymiseni jälkeen. Olin jostain, nyt jo unohtuneesta syystä mennyt ostoksille lähikauppaani huomattavasti isompaan kauppaan. Tämän ison kaupan hevi-osasto oli jo yksin suurempi kuin koko lähikauppani! Se teki konkreettiseksi sen, miten yksipuolisesti olin syönyt kasviksia koko elämäni ajan. Kaupassa oli tuttuja kasviksia, hämärästi tuttuja kasviksia, mutta myös kasviksia, joista en ollut ennen kuullutkaan.

Sen jälkeen näitä havahtumisia on ollut muutama. Tämän vuoden havahtumiskokeilujen toistaiseksi paras löytö on ollut inkivääri. Se on minulle entuudestaan tuttu mm. eräiden kahviloiden smoothieista, joihin se antaa potkua, mutta en muista, että olisin koskaan aiemmin ostanut inkivääriä kotiini. Nyt olen lykännyt sitä niihin googlaamiini helppoihin smootieihin ja juotaviin salaatteihin. Internet on hyvä ideoiden lähde, mutta erityisesti haluan tässä kiittää Facebookin vegaaniryhmiä, joissa jaetaan ideoita, neuvotaan ja rohkaistaan kokeilemaan uutta. Niiden ansiosta voin jopa toivoa, että tämänkertainen havahtumiseni ei hiipuisi ihan yhtä nopeasti kuin aiemmin on käynyt.

Suomi on käsittämätön maitomaa

Maidosta on viime aikoina puhuttu poikkeuksellisen paljon ja monelta taholta asiaa tarkastellen. Kaikki sai alkunsa ilmeisesti Valion maitomainoksista, joissa julistetaan, että heidän maitonsa tulee ”lehmiltä, jotka tekevät mitä tykkäävät”. Väite ei tietenkään pidä paikkaansa.

Valion mainoskampanjan odottamaton seuraus on, että se on herättänyt kekustelua myös eläinmaidon tuottamisen eettisistä kysymyksistä. Itse olen löytänyt itseni viime päivinä puhumasta maidontuotannosta sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole aiemmin edes ajatelleet asiaa. Monelle tulee yllätyksenä, että maidontuotanto on todellisuudessa kaukana mainoksissa kuvatusta idyllistä. Harva tietää, ettei lehmä tuota maitoa, jos se ei sitä ennen synnytä vasikkaa. Yleisessä tiedossa ei myöskään ole, että vasikat ja emot erotetaan toisistaan vasikan ollessa muutaman päivän ikäinen — jotta maito voitaisiin myydä ihmisille.

Näin vegaaninäkökulmasta eläinmaito on vähintäänkin omituinen ”elintarvike”. Ihminen on ainoa eläin, joka juo toisen eläinlajin maitoa, ja myös ainoa eläin, joka juo maitoa vielä imeväisiän jälkeen. Aikuisten laktoosi-intoleranssi on normaalitila, maitotuotteiden sietäminen on poikkeus. Ilman maitoa pärjää myös mainiosti (vaikka Maito ja Terveys muuta väittäisikin).

Kuten jo otsikossa sanoin, Suomi on käsittämätön maitomaa, mikä näkyy myös siinä, miten vegaanien (ja muiden eläinmaitoa karttavien ihmisten) ruokavalintoihin suhtaudutaan. Lakto-ovovegetarismi on vielä suhteellisen ymmärrettyä, mutta annas olla, kun sanot, että et käytä mitään maitotaloustuotteita. Olen saanut kuulla lukuisia kertoja, että lehmät ”antavat” maidon ihmisille ja että niiden utareet räjähtäisivät, jos emme lypsäisi niitä. Minulle on myös tehty tiettäväksi, että maito on, jos ei ainoa, niin ainakin paras kalsiumin lähde, joten omapa on vikani, kun minulle ajan myötä kehittyy osteoporoosi. Vegaaniliiton 10 myyttiä maidosta -artikkeli vastaa yleisimpiin oletuksiin maidontuotannosta ja maitotaloustuotteiden vaikutuksista terveyteen.

Perjantain A-studiossa puhuttiin myös maidosta, mutta keskustelijat sivuuttivat tuosta vain sen tosiasian, että sopipa lehmänmaito ihmisille tai ei, lehmien itsensä kannalta kyse on ennen kaikkea kärsimystuotteesta.

Vegaaniudesta puhuminen

Mieleeni tuli seuraava ajatus: Kun tätä blogia ilmeisesti luetaankin, olisi kiva kuulla, minkälaisista aiheista haluaisitte minun kirjoittavan enemmän. Toivotteko tekstejä esimerkiksi

• vegaaniudesta
• ruoasta ja syömisestä ylipäänsä
• pukeutumisesta
• liikkumisesta
• itsetunnosta ja itsensä hyväksymisestä
• jostain muusta?

Kommentoikaa!

 

Mutta asiaan: Melkein lupasin kirjoittaa aiheesta ”miten kohdata ihminen, joka on aidosti kiinnostunut vegaaniudesta”. Ja koska melkein lupasin, päätin melkein kirjoittaa. Miten siis toimia vegaaniuden hyväntahdonlähettiläänä sekaanimaailmassa?

Älä hukuta kuulijaa yksityiskohtiin. Jos keskustelet ensi kertaa vegaaniudesta kyseisen ihmisen kanssa, on tärkeää keskittyä olennaisiin asiohin, niihin ”rakennuspalikoihin”, jotka muodostavat vegaaniuden ideologian ja vegaanisen elämäntavan perustan. Itse aloittaisin esittämällä ajatuksen, että ihmisillä moraalisina olentoina ei ole oikeutta aiheuttaa elollisille olennoille kärsimystä ilman pätevää syytä,  ja että henkilökohtainen mielihyvä ei ole pätevä syy. Lisäksi painotan sitä, että eläintuotteet ovat (suurimmalle osalle ihmisistä suurimmassa osassa tilanteinta) tarpeettomia. Näin ollen eläinten käyttöä ihmisravinnoksi ei voi puolustella. (Joku sekaani voisi tässä kohtaa ottaa puheeksi jonkin viidakossa asuvan lihansyöjäheimon, josta on nähnyt dokumentin, mutta olettakaamme tällä kertaa, että keskustelukumppanimme on aidosti kiinnostunut vegaaniudesta eikä väittelemisetä tai pätemisestä.)

Älä lakaise ongelmia maton alle. On totta, että vegaaniruokavaliota noudattavan tulee kiinnittää erityistä huomiota esimerkiksi D- ja B12-vitamiinin saantiin. Tämä on fakta, joka ei muuksi muutu, vaikka me kuinka haluaisimme. Ongelmia ei kuitenkaan pidä myöskään suurennella. Vitamiinien ja muiden ravintoaineiden saanti on helppo turvata joko syömällä niitä purkista tai käyttämällä rikastettuja elintarvikkeita. Vegaanielämä on nykyään kohtalaisen helppoa aiempaan verrattuna.

Tie sydämeen vie vatsan kautta. Herkullisten vegaaniruokien tarjoaminen on minusta aktivismia parhaimmillaan. Moni sekaani mieltää vegaaniruoan yksipuoliseksi ja mauttomaksi ja ajattelee ruoan koostuvan lähinnä iduista, porkkanaraasteesta ja maustamattomasta tofusta. Tämä kuvastaa todellisuutta varsin harvoin. Vegaanius ei tarkoita herkuista luopumista, vaan vegaaniruokavalioon voi sisällyttää myös ne sekaaniaikaiset suosikit ja tutut maut. Ohjeita on netti täynnä, ja Vegaaninen versio -blogi on hyvä paikka aloittaa etsintä.

Tämä lista on kaikkea muuta kuin kattava, mutta näillä pääsee ainakin alkuun.

Mahdottomia asioita

Tapasin tässä eräänä päivänä tuttuja, joista toinen on varsin laiha ja toinen ruumiinrakenteeltaan semmoinen tavallinen. Ja minä olin tietysti joukon lihavin. Jostain syystä puhe kääntyi ruokavalioihin ja tämä tavisvartaloinen tuttava kysyi, ei pahalla, vaan selvästi hämmentyneenä ja uteliaana, miten ihmeessä on mahdollista, että minä, joka olen meistä ainoa vegaani, en ole ruumiinrakenteeltani kuin tämä varsin laiha keskustelukumppani. Vastasin siihen, kuten yleensä vartaan tuonsuuntaisiin  kysymyksiin: suurimmasta osasta ruokia on mahdollista valmistaa vegaaninen versio eivätkä vegaanilasagnet, -pitsat, -hampurilaiset tai täytekakut tyypillisesti ole mitään terveyspommeja. Samoin vegaaniuden ja runsaan liikunnan välillä ole yhtäläisyysmerkkejä. Vegaaneissa on lihavia ja laihoja aivan yhtä lailla kuin sekaaneissakin, vaikka onkin totta, että keskimäärin vegaanit ovat laihempia kuin sekaanit.

Kehoni koon takia törmään usein oletukseen, että minä luultavasti ”huijaan” vegaaniruokavaliossani ja olen monta kertaa kuullut hiljaiset ja vakaumustani vähättelevät sanat: ”kyllä sä mulle voit kertoa, että tykkäät kanansiivistä/lehmänmaitojäätelöstä/lihapullista/jne.” En tiedä, miten tuohon voisi vastata neutraalisti niin, ettei keskustelukumppani vetäisi hernettä nenäänsä. Oikein luit: olen vegaani jo yhdeksättä vuotta, eikä minulla vieläkään ole mitään valmista vastausta valmiina.

Yleensä sanon, että voi olla, että tykkäisinkin kanansiivistä/lehmänmaitojäätelöstä/lihapullista/jne., mutta että minun makunautintoni on vähemmän tärkeä asia kuin jonkun toisen olennon elämä. Tämä on minun tapani aloittaa keskustelu. Paitsi jos olen ruokapöydässä, siihen minä vedän rajan. Kun muulla seurueella on lautasillaan erilaisia eläimenosia, tilanne kääntyy helposti sekaanien ja vegaanien kamppailuksi, mitä en todellakaan halua. Kokemuksesta tiedän, että sekaaniruoan alkuperästä puhuminen aterian aikana vie ruokahalun kaikilta, sekä sekaaneilta että vegaaneilta. Samasta kokemuksesta tiedän, että ruokapöydässä ruoan alkuperästä puhuva vegaani leimataan hihhuliksi, joka haluaa käännyttää muut. Tämä käännyttämisajatus nousee puheenaiheeksi, vaikka keskustelu olisi alkanut uteliaan (tai näsäviisaan, näitäkin toki on) sekaanin kykymyksestä.

Jos joku on oikeasti kiinnostunut asiasta, et onkin sitten ihan ei juttu. Ehkä siitä (tai sitten ihan jostain muusta) ensi kerralla.

Vegaanit ja sekaanit

Kaikkeen tottuu, sanotaan, ja vaikkei ihan kaikkeen tottuisikaan, niin hyvin moneen asiaan ainakin. Minulta kysellään usein, mitä oikein syön, kun en käytä eläintuotteita, ja onko minun vaikea löytää sopivaa ruokaa kaupasta/ravintolasta/sukujuhlista/matkoilla/jne. Jälkimmäiseen vastaan, että asia riippuu lähinnä tuurista, mutta että toistaiseksi en ole kuollut nälkään. Ensimmäinen kysymys on vaikeampi, sillä vegaanius on niin rutiininomaista minulle, etten jatkuvasti ajattele, mitä syön. Minä syön ruokaa. On paljon helpompi vastata siihen, mitä en syö. En mitään, mikä on ollut eläin tai tullut eläimestä.

Kun kysytään, mitä syön, voin toki luetella listan siitä, mitä vegaanit syövät (kasviksia, juureksia, papuja, palkokasveja, pähkinöitä, viljatuotteita, sieniä ja hedelmiä), mutta minusta se on huono vastaus. Se on kuin antaisi jollekulle öljyvärit ja siveltimen valmiin taideteoksen sijasta. Vegaanina syön esimerkiksi pitsaa, lasagnea, soijanakkikettoa, leipää, jonka päällä Tartexia tai vähintään sinistä Keijua, puuroja, kiusauksia, monenlaisia herkkuja ja paljon muuta. Haluan olla mukana särkemässä mielikuvaa vegaaneista, jotka idättävät mung-papuja, juovat smoothieita ja kasvattavat parvekkeellaan perunoita. Sellaisiakin vegaaneja toki on ja saa olla eikä minulla ole mitään heitä vastaan, mutta minusta ei-vegaanien olisi tärkeä saada nähdä, että meitä vegaaneja on ihan yhtä paljon erikokoisia ja -näköisiä kuin sekaanejakin.

Minkälaista sitten on olla vegaani sekaanimaailmassa? Välillä se on ihanaa, välillä kamalaa, välillä huvittavaa, välillä ahdistavaa. Kun minulle leivotaan erikseen oma pulla, arvostan sitä todella. Kun minulle sanotaan, että voin noukkia makkaranpalat keitosta, arvostan huomattavasti vähemmän. Kun minulta kysytään, käytänkö hiivaa, olen iloinen siitä, että ihmiset kysyvät olettamisen sijaan, mutta en voi olla hämmentymättä kysymyksestä. Kun minulle on tehty erikseen vegaaniannos, joka maistuu hirveältä, en tiedä, pitäisikö minun olla kohtelias ja yrittää syödä edes suurin osa annoksesta, vai voinko olla rehellinen ja sanoa, että minuun tämä ei kyllä uppoa. *

Kaupassa suodatan näkemäni vegaanilinssien kautta; tiedän esimerkiksi lähikaupassani olevan hyllykaupalla erilaisia pilkottuja ja enemmän tai vähemmän käsiteltyjä eläimiä, mutta en tiedä tai edes halua tietää niistä sen tarkemmin. Kuljen niiden hyllyjen ohi ja teeskentelen kuin niitä ei olisikaan. Toimin samoin kuin yleensä, kun kohtaan jonkin yhteiskunnan epäkohdan omassa arjessani. Tiedostan, että en itse voi oikeasti muuttaa mitään millään todellisuudessa merkityksellisellä tavalla, joten en tee mitään, ja koska tunnen syyllisyyttä toimimattomuudestani, vakuuttelen itselleni sitäkin pontevammin, että ei, tässä tilanteessa tälle asialle ei voi tehdä mitään.

 

* Lihavuuteen liittyvä sivujuonne: Välillä, jos jokin ei maistu, minun annetaan ymmärtää, että kyllä ruoan kuin ruoan pitäisi kelvata, sillä lihavuushan tunnetusti tarkoittaa sitä, että ihminen syö kaikkea, mikä ei juokse pakoon. Ja pakoonjuoksevankin ruoan lihava jättää syömättä vain, koska ei jaksa juosta sitä kiinni.

Saako ruoasta nauttia?

Jos meinaa pysyä hengissä, pitää syödä. Tästä lienemme kaikki yhtä mieltä. Emme kuitenkaan ole yksimielisiä siitä, mitä, miten, milloin, paljonko tai missä meidän pitäisi syödä, puhumattakaan siitä, miten meidän pitäisi suhtautua syömiseen. ”Pitää syödä elääkseen, ei elää syödäkseen” on sanonta, johon törmään jatkuvasti. Ihan niin kuin vaihtoehtoina olisi vain nuo kaksi ääripäätä ja ihan niin kuin syömisestä ei saisi pitää. Ihan niin kuin syömiseen pitäisi suhtautua kuin johonkin epämiellyttävään, mutta välttämättömään pahaan. Eräässä TV-ohjelmassa haastateltu nainen sanoi asian suoraan: ruoka on polttoainetta, sen ei tarvitse olla hyvää.

Tuskin on yllätys, että en ole yllä olevan kanssa samaa mieltä. Kyllä, ruoka on polttoainetta, mutta se voi ja saa (ja minusta sen myös pitäisi) olla hyvää. Asiaa voi lähestyä samalla logiikalla kuin esimerkiksi pukeutumista. Kyllä, vaatteiden perimmäinen tarkoitus on suojata kehoa luonnonvoimilta, katseilta ja niin edelleen. Se ei tarkoita, että meidän pitäisi pukeutua rytkyihin, jotka kyllä suojaavat vartaloamme, mutta jotka ovat meistä esimerkiksi epämiellyttävän tuntuisia, muotoisia tai värisiä.

Kuten ruoan, myös pukeutumisen voi asettaa jatkumolle. Vaatejatkumon toisessa päässä on (esimerkiksi) jätesäkkiin pukeutuminen ja toisessa päässä merkkivaatteilla koreilu. Hyvin harvat asettuvat tämän jatkumon ääripäihin. Useimmat meistä löytävät itsensä jostain sen keskivaiheilta. Ja, kuten myös ruoasta puhuttaessa, meillä pitäisi minusta olla oikeus valita paikkamme jatkumolla sen mukaan, mikä meistä itsestämme tuntuu hyvältä. Jatkumon yksi pää ei ole toista arvokkaampi tai itsessään moraalisesti parempi.

Ruokamuistoja

Keitin eilen illalla helmipuuroa itselleni. Tietääkseni en ole syönyt sitä aiemmin muualla kuin mummolassa enkä kenenkään muun kuin mummon keittämänä. Minun versiostani ei tullut aivan täsmälleen sen makuista kuin mummon tekemästä, mutta pääsin mielestäni aika lähelle ”alkuperäistä”.

Minusta on mielenkiintoista, miten yksi muisto johtaa toiseen ja miten asiat liittyvät kokonaisuudeksi. Helmipuuro toi mieleen valkoiset vihreäkuvioiset teemukit, iltateen ja siihen lisätyn runsaan hunajan. Iltapalaleivät, sekä kylmiltään syötyinä että mikrossa lämmitettyinä. Ja leivän päälle juustoa, erityisesti lämpimissä leivissä sitä piti olla paljon.

Jostain syystä muistan parhaiten kyläilyreissujen ensimmäiset illat. Ehkä siksi, että ero kodin ja mummolan olojen välillä oli monella tapaa suuri. Olen näissä muistoissa lähes poikkeuksetta lapsi. Tuntuu, että lapsena kaikki oli mieleenpainuvampaa, intensiivisempää ja jotenkin enemmän kuin nykyään.

Joulunaika on — ainakin minulle — (myös) syömisen ja ruokamuistojen aikaa. Olen elämäni aikana viettänyt ”perinteisiä” jouluja kaameine etukäteisstressaamisineen ja ennakko-odotuksineen. Olen viettänyt myös toisenlaisia jouluja. Tosin on toki totta, että myös vähemmän perinteiset tavat voivat ajan oloon muodostua perinteiksi. Kun asuin vielä kotona ja vietimme joulua perheen kesken, jouluaterianamme oli joulupizza. Mummolan joulut olivat tietysti aivan eri maailmasta. Mutta jos minun pitäisi nyt valita, viettäisinkö perinteistä joulua, vai vähemmän valmisteluja vaativaa ja vähemmän stressiä aiheuttavaa joulua, valitsisin ehdottomasti vähästressisen pizzajoulun.

Nykyään vietän jouluni yleensä itsekseni, ja pöydän kruunaa useimmiten muumimureke, joka on siis muumin muotoisessa vuoassa paistettu pähkinämureke tai jotain vastaavaa. Seitankinkuista en vielä ole löytänyt versiota, josta pitäisin. Katsotaan nyt, mitä jaksan tällä kertaa kantaa kaupasta tai laittaa itse.