Oma maa mansikka

Eräs tuttavani kertoi, kuinka hänen lapsensa on keksinyt itselleen mielikuvitusmaan. Lapsi kertoo, miten asiat hänen omassa maassaan tehdään, puhuu tämän oman maansa kieltä ja muutenkin keksii kaikenlaisia asioita, joiden suhteen hänen oma maansa eroaa tästä maasta, jossa me kaikki elämme.

Minusta tässä on jotain todella kiehtovaa, eikä ainoastaan siksi, että olen itse lapsena leikkinyt vastaavanlaisia leikkejä. Olenkin nyt miettinyt, miten asiat tehtäisiin minun omassa maassani, maassa, jossa voisin olla vapaa tämän todellisen maailman rajoitteista. Mieleen nousi mm. seuraavia asioita:

• Mun omassa maassa saan mennä nukkumaan just niin aikaisin kuin haluan, jos olen väsynyt
• Mun omassa maassa voin (ja jaksan ja osaan) rakentaa arkeni niin, että saan käytyä kaupassa ja että minulla on aina kaapissa jotain ”terveellistä” syötävää
• Mun omassa maassa ”laiha” ja ”lihava” ovat neutraaleja adjektiiveja samoin kuin esimerkiksi ”tumma-” tai ”vaaleahiuksinen”
• Mun omassa maassa minun ei tarvitse hävetä asioita, joiden tekeminen lisää hyvinvointiani
• Mun omassa maassa ihmiset eivät kommentoi toistensa kehoja, syömisiä, tai ylipäänsä tapaa olla olemassa
• Mun omassa maassa saan apua, kun tarvitsen sitä (ja osaan myös ottaa tarvitsemaani apua vastaan, kun sitä tarjotaan).

Nyt kun katselen tuota listaa, huomaan siinä olevan kohtia, joita voisin toteuttaa myös tässä yhteisessä maailmassa, en ainoastaan omassa kuvitteellisessa maassani. Siihen tarvitaan ainakin:

• rohkeutta kokeilla uusia asioita
• uskallusta päästää irti toimimattomista toimintamalleista
• tietoista hakeutumista toivomillani tavoilla toimivien ihmisten seuraan, ja
• tavoitteiden ja välitavoitteiden asettamista ja niiden tietoista ja suunnitelmallista tavoittelemista.

(Näköjään tällainen listojen kirjoittaminen auttaa minua jäsentämään ajatuksiani.)

Advertisement

Suolakurkku ei ole vihannes

Kuten olen ehkä joskus maininnutkin, sairastan lihavuuteen liittymätöntä sairautta, johon minulla on lääkitys. Käyttämäni lääkityksen takia minun pitää käydä verikokeissa vähintään kerran vuodessa sen varmistamiseksi, että kaikki on kunnossa. Tällä kertaa sain verikoelähetteen lisäksi lähetteen ravitsemusterapeutille. Häneltä sain runsaasti neuvoja ja muutamia kotitehtäviä, sekä uuden ajan elokuun alkupuolelle. Minut punnittiin, mutta olin selin vaakaan, joten en tiedä, paljonko painan. Sen tiedän, että olen painavampi kuin edellisellä käynnilläni muutama vuosi sitten.

Yksi saamistani kotitehtävistä oli pitää kirjaa siitä, miten paljon käytän rahaa ”mielihyväruokiin” (terapeutin käyttämä sanamuoto) ja miten paljon ”täysipainoiseen ruokaan” (myös terapeutin käyttämä sanamuoto). Ilmeisesti minun olisi tältä pohjalta tarkoitus havahtua siihen, että käytän ruokarahoistani kohtuullisen suuren (vaiko peräti kohtuuttoman suuren?) osan mielihyväruokiin.

Yritin ihan tosissani tarkkailla rahankäyttöni jakautumista, mutta jouduin toteamaan, että en osaa. En nimittäin osaa vetää rajaa täysipainoisen ruoan ja mielihyväruoan välille. (Ja totta puhuen minua myös häiritsee kovasti se, että ruokia luokitellaan kiellettyihin ja sallittuihin. Niin pitkälle tämä ravitsemusterapeutin tekemä jaottelu ei mene, mutta ei se minusta myöskään ole kovin kaukana siitä.) Jotkin ruoat ovat helppoja tapauksia — jäätelö ei ole täysipainoista ruokaa ja ruisleipä ei ole mielihyväruokaa. Salaatti on ehkä enemmän täysipainoista ruokaa, mutta onko se sitä yhä, jos lisään salaatinkastiketta ja vegejuustokuutioita? Entäs hedelmät? Onko rypsiöljy mielihyväruokaa, jos siinä uppopaistaa vihiksiä, mutta täysipainoista ruokaa, jos sitä laittaa maltillisesti kokojyväsämpylätaikinaan?

Puhuimme terapeutin kanssa myös Facebookin Sipsikaljavegaaniryhmästä. Itse olen kokenut ryhmän monella tavalla hyväksi, mutta terapeutti suhtautui asiaan nihkeästi. Rivien välistä olin aistivinani (tosin tunnustan, että tässä saatan tehdä ylitulkintoja), että ravitsemusterapeutin mielestä ”tykkään syödä ja ruoka on hyvää” -asenne ei ole hyvä asia. Hän myös kysyi minulta, noudattaisinko vegaaniruokavaliota jopa terveyteni uhalla. Mielestäni kysymyksenasettelu on järjetön. Tiedän, että syömiseni on monella mittarilla mitattuna kaikkea muuta kuin optimaalista. Uskon kuitenkin, että se ei kuin ihmeen kautta tuosta vain korjautuisi, jos ottaisin ruokavaliooni eläinperäisiä elintarvikkeita. Itse asiassa tilanne voisi jopa muuttua huonommaksi, jos minä itse tai joku muu taho ”pakottaisi” minut käyttämään ravinnokseni tuotteita, joiden käyttäminen sotii eettistä vakaumustani vastaan. Myös mielenterveys liittyy kehon terveyteen.

Olen super(suuri)!

Seuraan Tumblrissa lihavuusteemaisia juttuja postaavia tyyppejä, joista osa lähinnä kirjoittaa ja osa postaa kuvia monennäköisistä lihavista ihmisistä. Vähän aikaa sitten törmäsin feedissäni kuvaan suunnilleen minun kokoisestani naisesta. Yksi kuvan tageista oli ”supersized fat woman”. Se pysäytti. Toki lihavuus on suhteellista, ja yhden ihmisen supersized voi olla toiselle ihmiselle jotain muuta. En katsonut hyödylliseksi alkaa googlata, onko tälle supersize-koolle jotain ”virallista” tai yhteistä määritelmää ja jos on, täytänkö minä kriteerit. Jos minulta olisi ennen tämän kuvan näkemistä kysytty, minkä kokoisen ihmisen itse määrittelisin supersize-lihavaksi, olisin varmaan sanonut, että pitäisin supersizena sellaista ihmistä, jonka lihavuus vaikeuttaa hänen elämäänsä huomaavasti. Tarkoitan tässä siis ihmisiä, jotka eivät esimerkiksi pysty liikkumaan ilman apua, en sellaisia ihmisiä, jotka hengästyvät joutuessaan kiipeämään portaita.

Koska en käytä vaakaa ja vaatteeni ovat enimmäkseen joustavia, en oikein hahmota kokoni muuttumista. Näen itseni toki peilistä joka päivä, mutta kun itsensä näkee peilistä joka päivä, muutosta ei huomaa. Vaikka tiedostan, että olen tällä hetkellä isompi kuin koskaan, en tunne itseäni samalla tavalla ”ennen kaikkea lihavaksi” kuin joskus nuorempana, mikä johtuu varmasti suurimmaksi osaksi siitä, että nykyään en saa kuulla päivittäin, kuinka lihava ja ällöttävä olen ja kuinka minua ei tarvitse kohdella hyvin, koska olen niin lihava ja ällöttävä. Tämä lähinnä ala-asteella tapahtunut kiusaaminen on toki jättänyt jäljet ja vaikuttaa varmasti yhä siihen, mitä mieltä olen kehostani ja itsestäni muutenkin, mutta näitäkin haavoja aika on parantanut. Haavojen paranemista on edesauttanut hyväksytyksi tuleminen, muiden lihavien ja lihavuutensa kanssa sinut olevien ihmisten tapaaminen, lihavuudesta ja kehollisuudesta lukeminen — ja tietysti myös tämä bloggaaminen.

Sano se sana

Moni on varmasti törmännyt netissä erilaisiin englanninkielisiin lihavuusaiheisiin sanataskuihin, joista monet muodostuvat sanasta fat liitettynä toiseen sanaan. Näitä ovat mm. fatshion (fat + fashion), fattoo (fat + tattoo) ja fatkini (fat + bikini). Omituisin, mihin olen törmännyt, on fattering (fat + flattering), jota tosin ymmärtääkseni käytettiin lähinnä kiinnittämään lukijoiden huomiota siihen faktaan, että usein ne vaatteet, joita pidämme ”imartelevina” jonkun yllä, luovat samalla vaikutelman siitä, että hän olisi hoikemman näköinen kuin joissain toisissa vaatteissa. En ole vielä lopullisesti selvittänyt, mitä mieltä olen itse näistä sanataskuista, mutta jokin niissä häiritsee.

Se, mikä ehkä häiritsee eniten, on se, miten tällaisten sanojen muodostaminen luo mielikuvan siitä, että esimerkiksi lihavan ihmisen bikini on jotain täysin erilaista kuin ei-lihavan ihmisen. Todellisuudessahan kyse on jatkumosta laihojen ihmisten bikineistä lihavien ihmisten bikineihin ja varmasti riippuu katsojasta, missä kohtaa bikini muuttuu fatkiniksi. Olen tosin ollut huomaavinani, että ”fatkinit” ovat tyypillisesti leikkaukseltaan erilaisia kuin laihemmille ihmisille suunnitellut bikinit. Jos tämä ero on syynä siihen, miksi osa bikineistä on fatkineja ja osa ei, olisiko mahdollista valmistaa laihoille ihmisille sopiva fatkini?

Sanataskuihin törmää kohtalaisen paljon myös vegaanipiireissä. Tällä hetkellä sanoista eniten pinnalla on vihis (vege + lihis), josta olen nähnyt käytettävän — aika vahvasti kieli poskella — myös nimeä vihapiirakka (vege + lihapiirakka). Tällaiset sanataskut häiritsevät huomattavasti vähemmän, sillä vihikset ja lihikset todella ovat eri asioita eikä niiden välillä ole minkäänlaista jatkumoa. Taidan kuitenkin välttää jatkossakin sanaa vauvantaimakkara (vege + lauantaimakkara).

Laihat naiset ovat ihailtavia, mutta kumppaniksi heistä ei ole

Löysinpä itseni jälleen yllättävästä ja monella tavalla hämmentävästä tilanteesta. Olin minulle uudessa ryhmässä ja kävimme esittelykierrosta. Eräs ryhmäläinen kertoi laihtuneensa X kuukauden aikana Y kiloa ja sai aplodit. Ei siinä sinänsä mitään, mutta eräs toinen ryhmäläinen oli aiemmin kierroksen aikana kertonut olleensa Z vuotta raittiina — eikä saanut aplodeja. Ehkä arvomaailmani on jotenkin nyrjähtänyt, mutta minusta vuosien raittiina pysyminen on painonpudotusta suurempi saavutus ja ihailtavampi asia.

Ja heti perään löysin itseni toisesta hämmentävästä tilanteesta: Törmäsin pari päivää sitten Facebookissa artikkeliin, jonka otsikko on: ”Pullukka tyttöystävä on parempi kuin laiha! – tässä kuusi perustelua”. Tämä laatujournalismin elävä esimerkki on epäilemättä kirjoitettu ainakin osittain huumorimielellä, vaikka se ei minusta kovin hauska olekaan. Artikkelin mukaan ”pullukoiden” naisten parhaisiin puoliin kuuluvat mm. seuraavat ominaisuudet:

1. pullukat tykkäävät syömisestä (eivätkä varmasti tarkkaile lainkaan sitä, mitä he suuhunsa pistävät)
2. pullukoilla naisilla ei ole vientiä
3. pullukoiden tulee kompensoida ”vähemmän vetävää” ulkonäköään esimerkiksi opettelemalla olemaan parempia sängyssä
4. pullukat eivät liiemmin välitä ulkonäöstään.

Laihoja naisia sen sijaan kuvataan mm. seuraavanlaisesti:

1. laihat naiset suhtautuvat ruokaan neuroottisesti ja kituuttavat pienillä ruoka-annoksilla
2. laihat naiset ovat ylpeitä ulkonäöstään ja tämän takia he pettävät useammin kuin pullukat
3. laihat naiset ovat tottuneet saamaan, mitä haluavat
4. laihat naiset ovat ”hauraita”.

Artikkelin kieli on muutenkin asenteellista. Laihoista naisista käytetään toistuvasti sanaa ”mallikaunotar” ihan niin kuin kaikki laihat naiset olisivat ”malliainesta” ja kaikki kauniit mallit olisivat laihoja. Ja lienee turha sanoakaan, että minusta on absurdia väittää, että kehon koko ja paino olisivat potentiaalisen kumppanin olennaisimmat ominaisuudet.

PS. Minua pyydettiin kirjoittamaan Superdieetti-Jutasta, mutta arvostan omaa mielenterveyttäni sen verran, etten ainakaan nyt aio paneutua aiheeseen.

Ikävä ihminen

Tämä teksti on melko pitkälti jatkoa edelliselle tekstille, joten jos et ole lukenut sitä, suosittelen lukemaan sen ennen tämän tekstin lukemista.

Minulle käy usein niin, että kun riittävän huonoja päiviä on riittävän monta, löydän itsestäni ikävän ihmisen. Tämä ikävä ihminen ei pidä itsestään ja hän reagoi itseinhoonsa etsimällä erilaisia ”vikoja” myös toisista. Kun olen ikävä ihminen, arvostelen muiden ihmisten kehoja, vaatetusta, käytöstä, puhetapaa, kaikki heissä on vapaata riistaa. Ikävänä ihmisenä haluan verrata itseäni muihin ja olla, jos en parempi kuin muut, niin ainakin vähemmän huono kuin muut. Teen tämän vertailun hiljaa mielessäni, mutta on varsin mahdollista, että ylenkatseeni heijastuu kasvojeni ilmeeseen.

Ikävän ihmisen itsetunto on kaikkea muuta kuin hyvä ja kaikkea muuta kuin vakaalla pohjalla. Päivinä, joina olen ikävä ihminen, pyrin kätkemään epävarmuuteni, huonommuuteni ja negatiiviset tunteeni kuoren alle, sillä en halua kohdata niitä. Valitettavasti tunteita peittävä kuori on hauras ja helposti särkyvä, joten sitä pitää pönkittää jatkuvasti. Ikävä ihminen etsii itselleen ja olemiselleen oikeutusta muiden huonommuudesta. ”Jos minä näyttäisin tuolta, niin en varmasti pukeutuisi noin.” ”Jos tuo olisi minun lapseni, en varmasti kohtelisi häntä noin.” ”Jos minulla olisi tuollaiset hiukset, en varmasti laittaisi niitä noin.” Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.

Miten oloaan sitten voi parantaa sellaisina päivinä, kun huomaa olevansa ikävä ihminen? Voi kuulostaa hömpältä ja huuhaalta, mutta itse olen saanut apua positiivisten lauseiden toistamisesta. Nämä lauseet eivät liity ulkonäköön, sillä ikävä ihminen on mielestään ylitsepääsemättömän ruma. Sen sijaan ne suuntautuvat sisimpään, sillä ikävän ihmisen todelliset haavat ovat syvällä pinnan alla. Jos ikävä ihminen on sinulle tuttua seuraa, kokeile seuraavalla kerralla karkottaa häntä esimerkiksi seuraavilla lauseilla:

• Minä riitän.
• Minä olen arvokas.
• Minä ansaitsen hyviä asioita.

Nämä kaikki ovat totta. Oikeasti.

Kurittomat kilot

Olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten usein laihduttamisesta puhuttaessa käytetään sanontaa ”kilot kuriin”. Nyt olen oikein herkistynyt bongaamaan tuon fraasin ja tuntuu, että sitä käytetään ihan joka paikassa. Mutta mitä se tarkoittaa? Miksi sitä toistetaan? Minkälaista kehonkuvaa se luo?

Saan jatkuvasti kuulla puhetta siitä, kuinka lihavien ihmisten lihavuus johtuu siitä, ettei heillä ole riittävästi itsekuria. Tämä on tietenkin täyttä potaskaa. Kaikki tuntemani lihavat ihmiset asettavat itselleen tavoitteita ja työskentelevät päämäärätietoisesti niiden saavuttamiseksi. Usein he myös saavuttavat ne, jos asetetut tavoitteet ovat realistisia. Valitettavasti merkittävä painonpudotus ja saavutetun laihtumisen ylläpitäminen ei useinkaan ole realistinen tavoite.

Tuntuu, kuin tämä ”kilot kuriin” -asenne kuvaisi laajemminkin sitä, mitä naisilta odotetaan ja minkälaisia naisten tulisi olla. Naisen pitää olla hillitty, hallittu, itse itseään kurissa pitävä ja suorastaan itseään kurittava olento. Kilot kuriin, sääri- ja kainalokarvat kuriin, selluliitit kuriin, ihon epäpuhtaudet kuriin, lista jatkuu ja jatkuu. Naisen odotetaan näkevän vaivaa sen eteen, että hän itse — niin läheisten kuin naistenlehtienkin ”suosiollisella avustuksella” — tekee itsestään oikeanlaisen, muottiin sopivan ja kelvollisen.

Minulle ”kilot kuriin” -sanonta luo vastakohtamielikuvan runsaista, vapaista ja sanalla sanoen kurittomista kiloista. Näitä kiloja ei puristeta hoikentaviin alusvaatteisiin, ne eivät ole surun,  murheen ja huolen aihe, eikä niiden olemassaolo tee niiden kantajasta millään tavoin huonoa ihmistä. Kurittomat kilot ovat pehmeitä halata, ne suojaavat (sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti) elämän kolhuilta eivätkä ne pyytele olemassaoloaan anteeksi. Tätä kohti haluan itse pyrkiä. Uskon, että jos vertaisimme keskenään laihoja ja lihavia ihmisiä, joilla molemmilla on hyvä itsetunto, vertailu osoittaisi lihavien ihmisten hyvän itsetunnon olevan ”vankemmalla pohjalla” kuin laihojen ihmisten hyvän itsetunnnon. Perustan väitteeni siihen, että meidän yhteiskunnassamme lihavat ihmiset joutuvat tekemään ankarasti töitä oppiakseen hyväksymään itsensä ja saadakseen hyvän itsetunnon — ja kun työ on tehty huolella, tulokset ovat kestäviä.

Parhaat selkäpalat

Mietin pitkään, miten otsikoisin sekalaista sälää sisältävän postauksen ja yllä oleva on tämän kovan ajatustyön tulos. ”Parhaat selkäpalat” ovat siis ajatuksenpätkiä, jotka tahdon jakaa kanssanne, mutta joista minulla ei ole kokonaisen postauksen vertaa sanottavaa. Ottakaa ja nauttikaa.

TV:stä tuttuja

Ihan ensimmäiseksi haluan jakaa pari laihtumisohjelmiin liittyvää sivua:

• 5 Details They Cut from My Season of ’The Biggest Loser’ kertoo Suurimman pudottajan tapahtumista kulissien takana. Lukemani perustella alkaisin boikotoida sarjaa, jos en jo boikotoisi sitä.
• Eikä pidä luulla, että suomalaiset sarjat olisivat ongelmattomia. Puolen vuoden supersankarit-teksti pureutuu Jutta ja puolen vuoden superdieetit -ohjelman epäkohtiin.

 

Kuvaamataito

Muistan useitakin tilanteita, joissa tunnen tulleeni nolatuksi kehoni mittasuhteiden takia. Yksi kipeimmistä tapahtui ala-asteen kuvaamataidon tunnilla, kun opettelimme piirtämään ihmisiä. Opettaja selitti, miten ylävartalo kapenee kainaloista alaspäin mentäessä vyötärön kohdalle. Tämän selitettyään hän katsoi suoraan minuun ja sanoi: ”Toisaalta nykyään näin ei välttämättä ole, kun on kaikenlaisia ylipainoja.” Ei siis edes ylipainoisia ihmisiä, vaan ylipainoja, aivan kuin ihminen ei olisi muuta kuin painonsa.

Umpireitisyys

Tähän väliin sopii ehkä laittaa välikevennys. Erästä lihavuuteen liittyvää projektia tehdessäni opin uuden sanan: umpireitinen. Siltä varalta, että sana on muillekin vieras, valaisen. Umpireitinen ihminen on sellainen, jonka reidet koskettavat toisiaan, kun hän kävelee. Ymmärtääkseni reidet, jotka eivät kosketa toisiaan, ovat halutumpia kuin reidet, jotka koskettavat toisiaan. Tässä videossa on muutama pilke silmäkulmassa annettu vinkki umpireitisyydestä vapautumiseksi.

Oikein tosi vegaani

Olin eräänä aamuna torilla, jonka kahvilassa kävin kauan sitten kesäisin aamupalalla. Edellisen kerran olin käynyt ennen vegaaniksi ryhtymistäni, joten siitä on aikaa. Kysyin sitten kahvilan työntekijältä, onko heillä mitään, mitä vegaani voisi syödä ja sain myöntävän vastauksen. Myyjä alkoi esitellä valmiita sämpylöitä, ensimmäisessä oli kasviksia ja kananmunaa. Toisessa oli juustoa. Kolmas olisi ollut levitettä lukuun ottamatta vegaaninen, mutta levitteettömänä, kananmunattomana ja maitotuotteettomana leipä alkoi olla aika onneton, joten kieltäydyin. Kun avasin vegaani-käsitettä myyjälle, hän totesi vain, että hänellä on käynyt vegaaniasiakkaita, mutta että nämä eivät olleet niin ”tiukkoja vegaaneja” kuin minä.

Tällaisia mietin tänä perjantaina. Hyvää viikonloppua!

Joka päivä karkkipäivä

Tämä teksti on osa Syömishäiriöliiton Älä laihduta -päivän blogikampanjaa. Päivää vietetään 6.5. ja linkit blogikampanjan teksteihin löytyvät SALT-hankkeen blogista. Syömishäiriöliiton sivuilta voit lukea painorauhan julistuksen (PDF).

Kerran, kun olin pieni, olimme kioskilla ostamassa nallekarkkeja. Kioskin myyjä sanoi, että kiltellä tytöillä on joka päivä karkkipäivä. Minä katsoin myyjää ja vastasin: ”Minulla on lauantaina.” Voisin lähteä spekuloimaan, mitä tuo pieni minä ajatteli itsestään, mutta rehellisyyden nimissä tunnustan, etten enää muista. Oletan, että ajatus joka päivä olevasta karkkipäivästä oli minulle vieras ja (ainakin lähes) mahdoton.

Loikkaamme ajassa eteenpäin, kuvitteelliseen kahvipöytään, jonka ääressä istun ystävän kanssa. Minulla on edessäni berliininmunkki (tässä kuvitteellisessa kahvilassa saa vegaanisia berliininmunkkeja), ystävälläni vain kivennäisvesipullo. Haluaisin mieluusti jakaa munkin tuoman nautinnon ystäväni kanssa, mutta hän on laihdutuskuurilla. ”Munkeista pitävillä ihmisillä on joka päivä Älä laihduta -päivä”, sanon. Ystävä katsoo minua ja vastaa: ”Minulla on 6.5.” Tämä kuvitteellinen ystävä lienee yhtä kyvytön kuvittelemaan laihduttamattomuutta joka päivään kuuluvana asiana kuin itse olin pienenä kuvittelemaan kaikkia päiviä karkkipäiviksi.

Kummassakin kohtaamisessa on kyse jostain sellaisesta, mikä ravistelee maailmankuvaamme. Voiko joku todella saada tehdä mitä ja milloin itse haluaa? En tarkoita sanoa, että meidän tulee syödä berliininmunkkeja joka päivä, jotta voimme vastustaa laidutuskuurikulttuuria. Sen sijaan yritän sanoa, että se, minkä verran arvostamme itseämme, vaikuttaa siihen, minkälaisia asioita miellämme ”ansaitsevamme”.

Ehkä mielsin itseni vähemmän kiltiksi ja siksi sanoin karkkipäiväni olevan lauantai. Ehkä tartuin faktaan; karkkipäiväni on lauantai, ja koska kilteillä tytöillä on karkkipäivä joka päivä, pidin itseäni vähemmän kilttinä muihin tyttöihin verrattuna. Itsensä mieltäminen väärän kokoiseksi vaikuttaa käytökseen (tällä kertaa kuvitteellisesta munkista kieltäytymiseen) ja käytöksemme vaikuttaa siihen, mitä mieltä me itse olemme itsestämme. En tiedä, kumpi oli ensin, muna vai kana.

Aikuisena saan itse päättää, onko minulla karkkipäivä lauantaisin vai joka päivä. Aikuisena saan itse päättää, onko minulla Älä laihduta -päivä kerran vuodessa vai joka päivä. Aikuisena olen myös oppinut sen, että oma itse on se ihminen, jonka kanssa joutuu viettämään enemmän aikaa kuin kenenkään muun kanssa.  Itsestään huolehtiminen voi saada monia muotoja. Jonain päivänä se tarkoittaa sitä ihanaa vegaanista berliininmunkkia (kyllä, olen tätä kirjoittaessani nälkäinen), jonain toisena päivänä se voi olla kävelylle lähtemistä ystävän kanssa. Minun maailmassani itsestään huolehtiminen ei tarkoita grammojen pakkomielteistä punnitsemista ja kaloritaulukkojen ulkoa opettelua. Pikemminkin pyrin etsimään lempeitä ja hyvältä tuntuvia tapoja hoitaa itseäni ja opetella arvostamaan sitä, mihin tämä yksi, ainoa ja ainutkertainen kehoni pystyy.

Itseään saa rakastaa,
ei syytä häpeään!
Elämä on parempaa,
kun pitää itsestään.

Saako ruoasta nauttia?

Jos meinaa pysyä hengissä, pitää syödä. Tästä lienemme kaikki yhtä mieltä. Emme kuitenkaan ole yksimielisiä siitä, mitä, miten, milloin, paljonko tai missä meidän pitäisi syödä, puhumattakaan siitä, miten meidän pitäisi suhtautua syömiseen. ”Pitää syödä elääkseen, ei elää syödäkseen” on sanonta, johon törmään jatkuvasti. Ihan niin kuin vaihtoehtoina olisi vain nuo kaksi ääripäätä ja ihan niin kuin syömisestä ei saisi pitää. Ihan niin kuin syömiseen pitäisi suhtautua kuin johonkin epämiellyttävään, mutta välttämättömään pahaan. Eräässä TV-ohjelmassa haastateltu nainen sanoi asian suoraan: ruoka on polttoainetta, sen ei tarvitse olla hyvää.

Tuskin on yllätys, että en ole yllä olevan kanssa samaa mieltä. Kyllä, ruoka on polttoainetta, mutta se voi ja saa (ja minusta sen myös pitäisi) olla hyvää. Asiaa voi lähestyä samalla logiikalla kuin esimerkiksi pukeutumista. Kyllä, vaatteiden perimmäinen tarkoitus on suojata kehoa luonnonvoimilta, katseilta ja niin edelleen. Se ei tarkoita, että meidän pitäisi pukeutua rytkyihin, jotka kyllä suojaavat vartaloamme, mutta jotka ovat meistä esimerkiksi epämiellyttävän tuntuisia, muotoisia tai värisiä.

Kuten ruoan, myös pukeutumisen voi asettaa jatkumolle. Vaatejatkumon toisessa päässä on (esimerkiksi) jätesäkkiin pukeutuminen ja toisessa päässä merkkivaatteilla koreilu. Hyvin harvat asettuvat tämän jatkumon ääripäihin. Useimmat meistä löytävät itsensä jostain sen keskivaiheilta. Ja, kuten myös ruoasta puhuttaessa, meillä pitäisi minusta olla oikeus valita paikkamme jatkumolla sen mukaan, mikä meistä itsestämme tuntuu hyvältä. Jatkumon yksi pää ei ole toista arvokkaampi tai itsessään moraalisesti parempi.