Blogiarkistot
Lainattuja kirjoja
Olen tänä viikonloppuna saanut loppuun kaksi lihavuuskirjaa, Eila Jaatisen Iloiset kilot (en valitettavasti löytänyt parempaa linkkiä) ja Pekka Hiltusen Ison. Kumpikin oli omalla tavallaan mielenkiintoinen lukukokemus.
Iloiset kilot on vaikeasti määriteltävissä oleva sekametelisoppa, josta luultavasti löytyy jokaiselle jotakin, mikä kolahtaa, mutta jossa on toisaalta myös varmasti jokaiselle jotain sellaista, mikä tökkii. Kirjassa on runoja, proosaa, faktaa, sitaatteja, välikevennyksiä ja paljon muuta. Itse luokittelisin kirjan ”taukokirjaksi”, siis sellaiseksi kirjaksi, josta voi lukea pieniä kokonaisuuksia, kun haluaa pitää taukoa jostain muusta tekemisestä. Kirjan tekstit ovat lyhyitä ja enimmäkseen niin itsenäisiä kokonaisuuksia, että kirjan voi avata vaikka sattumanvaraiselta sivulta ja ryhtyä lukemaan ilman, että tarvitsee miettiä kärryille pääsemistä tai niiltä putoamista.
Iso oli kirjana varsin erilainen. Kun luin sitä, mieleni teki jatkuvasti ottaa kynä tai paperinpala tai jokin merkintäväline, jolla voisin merkitä mielestäni osuvimmat sanavalinnat ja juonenkäänteet, jotta löytäisin ne myöhemminkin. Loppujen lopuksi jätin merkinnät tekemättä, mutta jos olisin tehnyt niitä, olisin saanut tehdä niitä paljon. Koin lukiessani monia samastumisen hetkiä, ja en voi kuin ihailla sitä, miten hyvin Hiltunen on päässyt lihavan naisen nahkoihin. Mielenkiintoisen juonen lisäksi nautin kovasti Hiltusen käyttämästä kielestä. Iso on selkeästi ahmittava kirja, ja ainakin minusta oli vaikeaa laskea kirjaa käsistäni, kun halusin jatkaa vielä yhden luvun, ja sen jälkeen vielä toisen.
Molemmissa kirjoissa pidin siitä, miten lihavuutta lähestyttiin. Suoraan, ilman kiertelyjä ja anteeksipyytelyjä. Minulle ainakin jäi kummastakin kirjasta se vaikutelma, että ongelma on nimenomaan siinä, minkälainen maailma on, ei niissä ihmisissä, jotka tämän maailman mielestä ovat liian painavia. Tätä lisää, kiitos!
Pääsinpä sitten lukemisen vauhtiin
Nyt voisi kyllä sanoa, että olen ihan oikeasti ylittänyt itseni. Sain nimittäin luettua juuri toisen kirjan (okei, se oli lyhyt lasten-/nuortenkirja, mutta lasketaan se silti). Kirja on Johanna Lähteenmäen Marenkikeiju. En selkeästi kuulu kohderyhmään, mutta se ei tarkoita, etten pitäisi kirjasta. Tunnistan itsessäni sen minussa yhä asuvan tytön, joka olisi aikoinaan ollut kohderyhmää. Tunnistan kiusatuksi tulemisen, ruoalla lohduttautumisen, ihmissuhdekuviot ja niiden sekavuuden. Ajatukset siitä, kelpaanko omana itsenäni ja voiko ihmisiin ylipäänsä luottaa.
Kirjassa on jotain herkkää, jotain todella kipeää ja kaihoisaa. Pidän kirjan kielestä, siitä, miten päähenkilön havaintoja kuvataan — pidemmässä kirjassa tyyli olisi kyllä epäilemättä alkanut ärsyttää, mutta tähän se sopi.
Pitää ehkä käydä kirjastossa useammin ja myös käyttää erilaisia hakusanoja ja niiden yhdistelmiä, tämäkin kirja oli nimittäin peräisin samalta kirjastoreissulta kuin edellinen kirja, josta kirjoitin, hakusanana jälleen ”lihavuus” tai jotain sensuuntaista.
Nyt, kun pääsin vauhtiin, voisin yrittää jatkaa tällä kirjojen lukemisen polulla. Lukuvauhdista en tosin mene sanomaan mitään. Katselin kirjahyllyäni ja löysin sieltä seuraavat (blogin teemaan jollakin tavalla liittyvät) kirjat:
- Dahlberg, Jenny: Sopivasti lihava
- Moby & Miyun Park (toim.): Kamara: Mitä kaikkea syömmekään
- Popkin, Barry: Läski maailma
- Wann, Marilyn: Fat!So?
Olisiko jollakulla antaa suositusta siitä, mihin noista kannattaisi ensimmäisenä paneutua? Tai onko teillä suositella minulle muita lihavuuteen, syömiseen ja kehollisuuteen liittyviä kirjoja? Myös aiheeseen liityviä elokuvia, sarjakuvia ja niin edelleen saa suositella.
Yhdenlaista lihavuutta
Sain tänään luettua loppuun Hillevi Wahlin pakinoista kootun kirjan Paksu täti rokkaa tykimmin. Kirja päätyi käsiini kirjaston asiasanahaun kautta, taisi olla hakusanalla ”lihavuus”.
Takakannen luettuani ennakko-odotukseni eivät olleet kovin korkealla, ja itse asiassa päätin lukea kirjan siksi, että pääsisin haukkumaan sen ja siinä annetun kuvan lihavuudesta. Nyt osa minua on pettynyt siitä, että haukkumiselle ei olekaan syytä. Isompi osa on tietenkin tyytyväinen saatuaan lukea hyvän kirjan.
Kirja koostuu siis pakinoista ja on ihanteellinen odottelu- tai bussissalukukirja, sillä yhden kokonaisuuden lukeminen ei vie kauaa. Tämä tekee kirjasta myös koukuttavan: yhden pakinan luettuaan voi katsoa, että oi, seuraavakin pakina on vain pari sivua pitkä, kyllä minä sen verran vielä ehdin ja jaksan lukea.
Wahlin Pakinat ovat mielenkiintoinen, luonnollisesti huumorilla maustettu, kuvaus eräänlaisesta lihavuudesta. Tähän lihavuuteen kuuluu ties minkälaisten dieettien ja liikuntaharrastusten kokeileminen, vaa’an kyttääminen ja Painonvartijoissa käyminen. Se on siis enimmäkseen erilaista lihavuutta kuin omani.
Vaikka kirjan ote on humoristinen, se ei missään vaiheessa mene inhoamiini ”lihavat on leppoisia” tai ”olenpa minä koominen, kun olen näin läski” -juttuihin. Huumorin lähteinä ovat pikemminkin pienet arjen sattumukset, jotka liittyvät lihavana elämiseen enemmän tai vähemmän. Minä ja Wahl suhtaudumme lihavuuteemme selkeästi eri lailla, mutta pakinoissa oli minulle paljon sellaistakin, mihin samastua helposti.
Kerran tai pari kirjoittaja ”ottaa itseään niskasta kiinni”, mikä häiritsee minua suunnattomasti, mutta se nyt on loppujen lopuksi aika pieni juttu, joka tuskin häiritsee kovin montaa muuta kuin minua.
Mitä lukukokemukseen tulee, täytyy tosin mainita näin lopuksi, että välilä minun oli vaikea pysyä kärryillä, sillä kirjoittaja viittaa itseensä jatkuvasti sanalla ”täti”, myös silloin, kun kirjoittaa lapsuudestaan. Suosittelen kirjaa silti, jos pakinatyyppiset tekstit kiinnostavat.
Sellainen
Jokaisessa työpaikassa tuntuu olevan vähintään yksi Sellainen. Tämä Sellainen on useimmiten keski-ikäinen tai sitä vanhempi, yleensä miespuolinen ihminen, jonka mielestä työtovereiden vartaloita on aiheellista kommentoida päin kasvoja ja selän takana ja miettimättä ollenkaan, miltä kommentointi kohteesta tuntuu.
Tänään kohtasin uuden työpaikkani Sellaisen tupakkapaikalla. Hän istui minua vastapäätä, sytytti tupakkansa, katsoi minua ja kysyi: ”Oletko sinä mielestäsi lihava?”
Vastasin luonnollisesti, että olen, jolloin hän totesi: ”Sen olet näköinenkin.”
Siis mitä? Näytän siltä, että olen mielestäni lihava? Vai näytän lihavalta? Mitä järkeä tuollaisessa kysymyksessä on, kun kukaan paikallaolija ei voi olla huomaamatta, että kyllä, minä olen lihava?
Hetken päästä Sellainen sanoi, ettei tarkoittanut loukata ja toivoi, etten loukkaantuisi hänen sanoistaan. En loukkaantunut, mutta tiedän monia ihmisiä, joita tuollainen tarkasteltavaksi ottaminen loukkaisi syvästi. Ja jos Sellaisella olisi vähänkään tunneälyä, hän ymmärtäisi itsekin, ettei tuollainen kommentointi ole asiallista.
Olen miettinyt, miten tuollaisissa tilanteissa pitäisi toimia. Pitääkö minun olla se Leppoisa Lihava ja Koominen Läski, jolle saa sanoa vaikka mitä törkeyksiä ja joka vain nyökkäilee, että kyllä, elän pullalla ja sipseillä, ja juon janooni rypsiöljyä ja enkö olekin lihava, groteski suorastaan? Vai pitääkö minun olla Valistaja, joka selittää, että lihavuuden ja terveyden väliin ei voi asettaa yhtäsuuruusmerkkiä ja ettei kehojen kommentointi ole kohteliasta? Vai pitäisikö minun olla jotain ihan muuta?
Onnekseni tupakkapaikalla oli meidän lisäksemme yksi ihminen, joka tunsi Sellaisen paremmin ja sanoi tälle suoraan, että noin ei saa sanoa. Tämä kolmas ihminen pyysi minulta vielä anteeksi Sellaisen puolesta tämän lähdettyä ja sanoi, että Sellainen nyt on sellainen. Tuntui todella hyvältä huomata, että joku on minun puolellani ja ajattelee, miltä minusta tuntuu.
Turvallinen paikka
Minulla on muutama ystävä, joita kuvailisin lihaviksi (en vasten kasvoja, koska en ole varma, miten he itse suhtautuvat tähän nimenomaiseen sanaan). Näistä kaksi on sellaisia, joiden kanssa olemme keskustelleet lihavuuteen liittyvistä asioista. Olen todella kiitollinen näistä ihmisistä, sillä usein tuntuu, että painoindeksikäyrän huipulla on yksinäistä. On myös mukavaa vaihtelua, kun ei ole porukassa ”se lihava”, vaan ihmiset joutuvat keksimään muita sanoja, joilla kuvailla meitä.
Olen usein ajatellut, että voi kun olisi hienoa, jos olisi enemmän tilanteita ja paikkoja, joissa lihavat ihmiset voisivat kohdata toisiaan ja tuntea olevansa ”tavallisia”. Uskon, että jokainen meistä tarvitsee yhteisöjä, joissa tuntee olevansa hyväksytty ja tärkeä, olimmepa sitten minkä kokoisia, värisiä, näköisiä, kielisiä jne. tahansa. Itse muistan, kuinka hyvältä minusta tuntui, kun ensi kertaa uskaltauduin käydä tutustumassa Setan toimintaan. Tunsin etukäteen vain yhden ihmisen sieltä, mutta paikan ilmapiiri oli lämmin, hyväksyvä ja kaiken kaikkiaan sellainen, jossa tunsin itseni oikein tervetulleeksi juuri sellaisena kuin olen. Se oli uskomaton kokemus.
Joku kenties ajattelee, että eihän lihaville voi mitään ”vertaistukiryhmää” pitää. Se kun voisi luoda ihmisille mielikuvan, että lihavuus ei olekaan maailman kamalin asia. Joku voisi jopa todeta, että on ihan okei olla lihava ja että ihmisen arvo olentona ei sittenkään ole kääntäen verrannollinen painoindeksiin.
Vertaistukiryhmä on ehkä sanana vähän hankala. Tässä yhteydessä tarkoitan sillä turvallista paikkaa, jossa kaikilla on oikeus omiin tunteisiinsa, ajatuksiinsa ja mielipiteisiinsä ja jossa vastaavasti kunnioitetaan muiden oikeuksia. Tarkoitan myös paikkaa, johon olisivat tervetulleita kaikenlaiset lihavat ihmiset, jotka haluavat puhua lihavuudesta(an) rakentavasti ja kannustavasti, riippumatta siitä, mikä näiden ihmisten suhde omaan kehoonsa on.
Tällaisia minä tänään unelmoin.
Pelastakaa söpöt ja älykkäät eläimet!
Aloitin Animalian haasteen katsomalla The Cove -dokumentin. (Earthlingsin ja Our Daily Breadin olen nähnyt jo aiemmin.) Dokumentti käsittelee delfiinejä, lähinnä niiden pyytämistä Japanissa. Yksi toisensa jälkeen ”hyvikset” puhuivat siitä, kuinka älykkäitä delfiinit ovat, kuinka niiden kanssa voi kokea yhteyden tunnetta ja kuinka niitä pitäisi suojella.
Ei siinä sinänsä mitään. En yritä kiistää sitä, että delfiinit varmasti ovat älykkäitä ja niitä pitäisi kohdella hyvin (lue: jättää ne rauhaan). Minua kuitenkin nyppii se, miten delfiinien suojelua perustellaan sillä, että ne ovat älykkäitä ja herkkiä eläimiä. Minusta delfiinit pitäisi jättää rauhaan, vaikka ne olisivat kuinka tyhmiä ja vastenmielisiä.
(Kyllä, otsikko on tarkoituksella provosoiva. Joskus täytyy olla.)
YouTuben aarteita
Löysin tänään YouTubesta dokumentin, joka on muistaakseni joskus näytetty Suomenkin televisiossa. Dokkari kertoo siitä, minkälaista on olla lihava (lähinnä nainen) Isossa-Britanniassa. Siinä kuvataan mm. lihaville ihmisille (lähinnä naisille) suunnattuja bileitä ja tanssitunteja.
Olen kade, en niinkään bileistä, mutta jonkin lihaville suunnatun liikuntaryhmän löytäminen olisi upeaa. Ehkä sellaisia onkin, myös täällä Suomessa, mutta toistaiseksi yhtäkään ei ole tullut vastaan. Luulisi, että jos lihavuus kerran on niin suuri terveydellinen ongelma, joku haluaisi tarttua tähän aiheeseen ja saada läskit liikkumaan.
Youtubesta löytyy muutakin mielenkiintoista, esimerkiksi Joy Nashin ”Fat Rant” -sarja, jonka ensimmäisen osan olen jo linkittänyt tänne (2. osa ja 3. osa).
Mitä te olette löytäneet YouTubesta?
PS. Jos joku osaisi neuvoa, miten Formspring toimii, arvostaisin neuvoja suuresti.
Lisää Goldaa
Body Love Wellness -blogin kautta löysin blogin ylläpitäjän HAES*-henkisen videosarjan. Suosittelen vilkaisemaan riippumatta siitä, paljonko painat tai minkälainen suhteesi laihduttamiseen ja laihdutuskuureihin on jne. Videoiden katsomiseen tarvitsee salasanan, mutta sen saaminen ei maksa mitään. (Neljäs video on Poretskyn maksullisen kurssin mainostusta, mutta kolme ensimmäistä videota ovat mielestäni kohtalaisen asiallisia.)
Edellisessä tekstissäni olevaan rauhansopimus haluaisin lisätä vielä yhden kohdan, jonka lisään tässä, koska se ei varsinaisesti koske omaa kehoani:
Lupaan parhaani mukaan […] 8) olla käyttämättä halventavaa tai ilkeää kieltä kuvaillessani muiden kehoja toisille tai itselleni.
Olen yleisestikin ottaen sitä mieltä, että meidän pitäisi olla vähemmän negatiivisia ja enemmän positiivisia (tai edes neutraaleja) niin itsemme kuin toistemmekin suhteen.
* HAES = Health At Every Size, aihe, josta aion kirjoittaa, mutta en vielä mielestäni tiedä siitä tarpeeksi tehdäkseni aiheelle oikeutta.
Rauhansopimus
Tänään olin löytöretkellä Internetissä ja löysin Body Love Wellness -blogin ja podcastin. Olen joskus aiemmin seurannut sitä, mutta sitten kyllästyin podcasteihin ylipäänsä totaalisesti ja lopetin tämänkin kuuntelun siinä samalla. Tahdon jakaa kanssanne tämän podcastin ja erityisesti jakson nimeltä ”Ending The War With Your Body”. Siinä esitellään rauhansopimus, jonka pohjalta kirjoitin oman, suomenkielisen sopimuksen.
Tämä rauhansopimus (”Sopimus”) on solmittu toukokuun 11. päivä 2013 . Sopimuksen osapuolina ovat Tosi Lihava (”minä”) ja minun kehoni (”sinä”).
Sopimuksen osapuolet tunnustavat yksimielisesti solmineensa keskinäisen rauhansopimuksen, joka edellyttää tässä kirjattujen ehtojen, sääntöjen ja määräyksien noudattamista. Minä sitoudun noudattamaan seuraavia sopimusehtoja. Lupaan parhaani mukaan:
1) huolehtia sinusta niin hyvin kuin kykenen.
2) rakastaa ja arvostaa sinua sekä hyväksyä sinut juuri sellaisena kuin olet.
3) olla käyttämättä halventavaa tai ilkeää kieltä kuvaillessani sinua toisille tai itselleni.
4) verhota sinut kauniisiin ja mukaviin vaatteisiin.
5) varata aikaa naurulle, ilolle ja levolle.
6) liikuttaa sinua tavoilla, jotka ovat sinulle soveliaita ja mieluisia.
7) kuunnella sinun viestejäsi ja varoituksiasi.
Sopimus astuu voimaan välittömästi eikä sillä ole takarajaa.
Pitäisiköhän tämä tulostaa ja laittaa oikein jonnekin, missä näkisin sen…
Oikein tosi lihava 