Blogiarkistot

Tukasta asiaa

Vielä muutama kuukausi sitten hiukseni olivat pitkähköt, ne ulottuivat suunnilleen rinnan korkeudelle. Olen sen jälkeen erinäisistä syistä käynyt erinäisiä kertoja lyhentämässä tukkaani, kunnes viimein sijoitin hiustenleikkuukoneeseen ja nyt minulla on lyhyttäkin lyhyempi siilitukka.

Viimeksi minulla oli näin lyhyt tukka vuonna 2009 ja sain silloin kuulla useita kertoja, kuinka tukka on naisen kruunu ja nainen ilman tukkaa ei ole nainen laisinkaan. Useimmiten nämä mielipiteet tulivat miesten suusta, ja välillä minusta tuntui, että jotkut heistä olivat ihan rehellisen hämmentyneitä siitä, että kaikki maailman naiset eivät pidäkään elämänsä tärkeimpänä asiana ”hyvältä näyttämistä” ja miesten miellyttämistä. (Hyvältä näyttämisellä tarkoitan tässä ns. klassiseen kauneuteen pyrkimistä.) Pari kertaa sain jopa kuulla, että minun pitäisi olla hiushuomautuksista kiitollinen ja ”parantaa tapani” nyt, kun minulle on kerrottu, missä olen mennyt vikaan.

Googlailin huvikseni, mitä ihmiset kirjoittavat lyhyttukkaisista ja kaljuista naisista ja löysin aika ennalta-arvattavaa settiä. Törmäsin useita kertoja ajatukseen siitä, että tukkansa lyhyeksi leikkauttava nainen haluaa itselleen ”miehen tukan” ja siis ”olla niin kuin mies”. En ihan ymmärrä tätä. En ole koskaan törmännyt ihmiseen, joka olisi sitä mieltä, että esim. hevilettihevarit näyttäisivät / yrittäisivät näyttää ”tavismiestä” feminiinisemmiltä pitkine hiuksineen, joten miten hiusten lyhyys itsessään olisi miesmäisyyttä lisäävä ominaisuus?

Toinen usein esiin nouseva väite, jota en myöskään ymmärrä, on se, ettei naista tunnista naiseksi, jos hänellä on lyhyt tukka (ja tämän ajatuksen rivien välistä on luettavissa ajatus siitä, että ihmisen pitää olla joko mies tai nainen ja hänestä pitää ulkonäön perusteella pystyä päättelemään, kumpi hän on). Naisella on siis velvollisuus näyttää ”naiselliselta” (ja miehellä vastaavasti ”miehekkäältä”). Lakkaisikohan maapallo pyörimästä, jos keskittyisimme miesmäisyyden ja naismaisuuden sijaan etsimään sellaista ulkonäköä, tyyliä ja elämäntapaa, joka tekee meidät itsemme onnellisiksi?

PS: Olen aiemmin sivunnut (erityisesti miesten) miellyttämistä tekstissä ”Velvollisuus olla kaunis”.

Mainokset

Laihat naiset ovat ihailtavia, mutta kumppaniksi heistä ei ole

Löysinpä itseni jälleen yllättävästä ja monella tavalla hämmentävästä tilanteesta. Olin minulle uudessa ryhmässä ja kävimme esittelykierrosta. Eräs ryhmäläinen kertoi laihtuneensa X kuukauden aikana Y kiloa ja sai aplodit. Ei siinä sinänsä mitään, mutta eräs toinen ryhmäläinen oli aiemmin kierroksen aikana kertonut olleensa Z vuotta raittiina — eikä saanut aplodeja. Ehkä arvomaailmani on jotenkin nyrjähtänyt, mutta minusta vuosien raittiina pysyminen on painonpudotusta suurempi saavutus ja ihailtavampi asia.

Ja heti perään löysin itseni toisesta hämmentävästä tilanteesta: Törmäsin pari päivää sitten Facebookissa artikkeliin, jonka otsikko on: ”Pullukka tyttöystävä on parempi kuin laiha! – tässä kuusi perustelua”. Tämä laatujournalismin elävä esimerkki on epäilemättä kirjoitettu ainakin osittain huumorimielellä, vaikka se ei minusta kovin hauska olekaan. Artikkelin mukaan ”pullukoiden” naisten parhaisiin puoliin kuuluvat mm. seuraavat ominaisuudet:

  1. pullukat tykkäävät syömisestä (eivätkä varmasti tarkkaile lainkaan sitä, mitä he suuhunsa pistävät)
  2. pullukoilla naisilla ei ole vientiä
  3. pullukoiden tulee kompensoida ”vähemmän vetävää” ulkonäköään esimerkiksi opettelemalla olemaan parempia sängyssä
  4. pullukat eivät liiemmin välitä ulkonäöstään.

Laihoja naisia sen sijaan kuvataan mm. seuraavanlaisesti:

  1. laihat naiset suhtautuvat ruokaan neuroottisesti ja kituuttavat pienillä ruoka-annoksilla
  2. laihat naiset ovat ylpeitä ulkonäöstään ja tämän takia he pettävät useammin kuin pullukat
  3. laihat naiset ovat tottuneet saamaan, mitä haluavat
  4. laihat naiset ovat ”hauraita”.

Artikkelin kieli on muutenkin asenteellista. Laihoista naisista käytetään toistuvasti sanaa ”mallikaunotar” ihan niin kuin kaikki laihat naiset olisivat ”malliainesta” ja kaikki kauniit mallit olisivat laihoja. Ja lienee turha sanoakaan, että minusta on absurdia väittää, että kehon koko ja paino olisivat potentiaalisen kumppanin olennaisimmat ominaisuudet.

PS. Minua pyydettiin kirjoittamaan Superdieetti-Jutasta, mutta arvostan omaa mielenterveyttäni sen verran, etten ainakaan nyt aio paneutua aiheeseen.

Huono päivä

Mitä omassa kehossa viihtymiseen ja itsestään pitämiseen tulee, minulla on ollut tänään huono päivä. Itse asiassa minulla on viime aikoina ollut tässä suhteessa aika monta huonoa päivää. Tällaisina päivinä tuntuu, etten todellakaan halua blogata, mutta nyt minusta tuntuu, että juuri tällaisena päivänä minun pitääkin blogata. Ei olisi kohtuullista odottaa (niin minun kuin teidän lukijoidenkaan), että kaikki päiväni olisivat ruusuja ja kukkasia ja että minun pitäisi aina jaksaa ja haluta toimia lihavuuden hyväntahdonlähettiläänä Suomen kansalle.

Kun aloitin tämän blogin pitämisen, tärkeimpänä tavoitteena oli, kuten tuossa sivupalkissakin lukee, kertoa siitä, minkälaista on olla oikein tosi lihava. Olen kuitenkin muutamasta syystä ”sensuroinut” itseäni.

Ensimmäinen syy on selkeästi nimettävissä: koska suuri osa lihavuutta ja lihavia ihmisiä käsittelevistä teksteistä antaa ymmärtää, että lihavuus on suunnilleen maailman kauhein asia, olen halunnut korostaa positiivisuutta ja sitä, että omasta kehostaan voi ja saa tykätä, vaikka sattuisikin olemaan lihava.

Toisenkin syyn tunnistan: kiiltokuvamaailmaan eksyminen. Monia blogeja lukiessa tuntuu siltä, että kaikilla bloggaajilla on aina hyvä päivä, takana puolimaratonin juokseminen, yllään uudet merkkivaatteet ja muutenkin kaikki niin hienosti kuin olla voi. Kun vertaa elämäänsä kokonaisuudessaan näihin bloggaajien ”valittuihin paloihin”, oma arki tuntuu kovin harmaalta.

Mutta jotta tämä postaus ei olisi yksinomaan valitusta, haluan jatkaa pintaa syvemmälle. Meillä kaikilla on huonoja päiviä, joillakin enemmän ja joillakin vähemmän. On päiviä, joina minä tunnen itseni läskiksi, rumaksi, groteskiksi ja vaikka miksi. Sanon, että tunnen, vaikka yksikään luettelemistani sanoista ei ole tunne. Näiden epätunteiden takaa paljastuu usein esimerkiksi epävarmuutta, pelkoa, huolta, surua ja muita vaikeasti käsiteltävissä olevia tunteita.

On yksinkertaista kätkeä nämä tunteet, katsoa peiliin ja sanoa: ”En pidä näkemästäni.” Se ei kuitenkaan ole rakentavaa, sen avulla ei pääse eteenpäin. Tunteet on uskallettava kohdata, jotta niitä voi käsitellä, ja ainakin itse olen sitä mieltä, että tunteiden käsittely on pidemmän päälle parempi ratkaisu kuin niiden pakeneminen. Mutta ei tehdä tästäkään nyt mitään ehdotonta sääntöä: varmasti on tilanteita, joissa tunnemöykkyä ei kannata alkaa penkomaan. Kaikella on paikkansa ja aikansa. Olkaamme siis armollisia itsellemme — ja älkäämme tunteko syyllisyyttä siitä, jos emme aina jaksakaan olla armollisia.

Joka päivä karkkipäivä

Tämä teksti on osa Syömishäiriöliiton Älä laihduta -päivän blogikampanjaa. Päivää vietetään 6.5. ja linkit blogikampanjan teksteihin löytyvät SALT-hankkeen blogista. Syömishäiriöliiton sivuilta voit lukea painorauhan julistuksen (PDF).

Kerran, kun olin pieni, olimme kioskilla ostamassa nallekarkkeja. Kioskin myyjä sanoi, että kiltellä tytöillä on joka päivä karkkipäivä. Minä katsoin myyjää ja vastasin: ”Minulla on lauantaina.” Voisin lähteä spekuloimaan, mitä tuo pieni minä ajatteli itsestään, mutta rehellisyyden nimissä tunnustan, etten enää muista. Oletan, että ajatus joka päivä olevasta karkkipäivästä oli minulle vieras ja (ainakin lähes) mahdoton.

Loikkaamme ajassa eteenpäin, kuvitteelliseen kahvipöytään, jonka ääressä istun ystävän kanssa. Minulla on edessäni berliininmunkki (tässä kuvitteellisessa kahvilassa saa vegaanisia berliininmunkkeja), ystävälläni vain kivennäisvesipullo. Haluaisin mieluusti jakaa munkin tuoman nautinnon ystäväni kanssa, mutta hän on laihdutuskuurilla. ”Munkeista pitävillä ihmisillä on joka päivä Älä laihduta -päivä”, sanon. Ystävä katsoo minua ja vastaa: ”Minulla on 6.5.” Tämä kuvitteellinen ystävä lienee yhtä kyvytön kuvittelemaan laihduttamattomuutta joka päivään kuuluvana asiana kuin itse olin pienenä kuvittelemaan kaikkia päiviä karkkipäiviksi.

Kummassakin kohtaamisessa on kyse jostain sellaisesta, mikä ravistelee maailmankuvaamme. Voiko joku todella saada tehdä mitä ja milloin itse haluaa? En tarkoita sanoa, että meidän tulee syödä berliininmunkkeja joka päivä, jotta voimme vastustaa laidutuskuurikulttuuria. Sen sijaan yritän sanoa, että se, minkä verran arvostamme itseämme, vaikuttaa siihen, minkälaisia asioita miellämme ”ansaitsevamme”.

Ehkä mielsin itseni vähemmän kiltiksi ja siksi sanoin karkkipäiväni olevan lauantai. Ehkä tartuin faktaan; karkkipäiväni on lauantai, ja koska kilteillä tytöillä on karkkipäivä joka päivä, pidin itseäni vähemmän kilttinä muihin tyttöihin verrattuna. Itsensä mieltäminen väärän kokoiseksi vaikuttaa käytökseen (tällä kertaa kuvitteellisesta munkista kieltäytymiseen) ja käytöksemme vaikuttaa siihen, mitä mieltä me itse olemme itsestämme. En tiedä, kumpi oli ensin, muna vai kana.

Aikuisena saan itse päättää, onko minulla karkkipäivä lauantaisin vai joka päivä. Aikuisena saan itse päättää, onko minulla Älä laihduta -päivä kerran vuodessa vai joka päivä. Aikuisena olen myös oppinut sen, että oma itse on se ihminen, jonka kanssa joutuu viettämään enemmän aikaa kuin kenenkään muun kanssa.  Itsestään huolehtiminen voi saada monia muotoja. Jonain päivänä se tarkoittaa sitä ihanaa vegaanista berliininmunkkia (kyllä, olen tätä kirjoittaessani nälkäinen), jonain toisena päivänä se voi olla kävelylle lähtemistä ystävän kanssa. Minun maailmassani itsestään huolehtiminen ei tarkoita grammojen pakkomielteistä punnitsemista ja kaloritaulukkojen ulkoa opettelua. Pikemminkin pyrin etsimään lempeitä ja hyvältä tuntuvia tapoja hoitaa itseäni ja opetella arvostamaan sitä, mihin tämä yksi, ainoa ja ainutkertainen kehoni pystyy.

Itseään saa rakastaa,
ei syytä häpeään!
Elämä on parempaa,
kun pitää itsestään.

Ajatuksia kehosta

Olen mukana ryhmässä, jossa puhutaan mm. kehollisuudesta, omasta kehosta ja siihen suhtautumisesta sekä muista kehoon liittyvistä asioista. Asioiden pohtiminen ryhmässä on herättänyt minut pohtimaan niitä myös ryhmän ulkopuolella ja ajattelin laajentaa tätä pohdintaa myös tänne blogin puolelle. Erityisesti minua on mietityttänyt se, miten suhtaudun oman kehoni osiin ja miksi.

Omassa kehossani pidän eniten käsistäni, sillä miellän itseni käsillä tekeväksi ihmiseksi ja olen ainakin omissa kuvitelmissani näppärä ja taitava. Pidän käsistäni, vaikka niiden iho on huono, sillä kun mietin käsiäni, niiden toimivuus on kauneutta tärkeämpää.

Vähiten pidän jaloistani, ja erityisen vähän pidän jalkateristäni. Jalat ovat noin yleisestikin ottaen minusta hyvin vastenmielinen ruumiinosa, mutten oikein osaa sanoa, miksi näin on. Haluaisin oppia pitämään jaloistani enemmän.

Ruumiinosista se, johon suhtaudun ristiriitaisimmin, on ehdottomasti mahani. Toisaalta se on iso ja minua on kiusattu sen takia, mutta toisaalta pidän siitä. On vaikea eritellä, miksi, varsinkin kun iso maha on vallitsevien kauneusihanteiden mukaan suunnilleen kauheinta, mitä naisella voi olla. (Poislukien raskaana olevat naiset.)

Ruumiinosistani se, joita tahtoisin muuttaa, on lantionseutuni. Olen ruumiinrakenteeltani jotain omenan ja päärynän väliltä, ja niistä lähempänä päärynää, joten mekot, jotka ovat sopivia ylävartalolleni, ovat pieniä lanteilleni ja lanteilleni sopivat mekot taas ovat liian isoja ylävartalolleni. (Tätä kirjoittaessa mieleen nousee ajatus, että en varsinaisesti halua muuttaa itseäni, vaan saatavilla olevien vaatteiden tarjonnan monipuolisuutta niin, ettei minun tarvitsisi muuttua itse, sillä sinällään lantiossani ei ole mielestäni vikaa.)

Toivottavasti ryhmän herättämä pohdinta jatkuu, ainakin tähän asti siellä esiin nousseet ajatukset ja oivallukset ovat olleet arvokkaita.

Lihavuuden hyväntahdonlähettiläs

Välillä tuntuu, että kun pidän tällaista blogia, ihmiset odottavat minun olevan jonkinlainen lihavuuden hyväntahdonlähettiläs, aina ja kaikissa tilanteissa. En luonnollisestikaan ole. En usko, että kukaan on. (Jos tätä lukee joku, joka on aina itseensä tyytyväinen, niin ilmoittautukoon kommentoimalla.)

Välillä on rankkaa olla lihava. Välillä on ikävää olla lihava. Välillä on suorastaan raivostuttavaa olla lihava. On tilanteita, joissa fyysinen isokokoisuuteni ja painavuuteni aiheuttaa ongelmia.

Maailmaa ei ole tehty meitä lihavia varten. Vähemmän lihavilla ihmisillä on monenlaisia mielipiteitä meitä koskien ja usein he haluavat tuoda mielipiteensä myös meidän tietoomme. Tämän he tekevät uskoakseni ihan vain varmuuden vuoksi, jos vaikka olisimme sattuneet unohtamaan, miten lihavia me olemme.

Me saamme (tai ainakin minä saan) kuulla usein, että koska olemme lihavia, olen jollakin tavoin huonompia. Olemme heikkotahtoisia, tyhmiä ja kaiken lisäksi vielä rumiakin (sillä rumuutta pahempaa ominaisuuttahan naisella ei voi olla). Olemme groteskeja ja vastenmielisiä mässäiijöitä.

Pitkään olin itsekin samaa mieltä, varsinkin mitä minun omaan kehooni ja omaan lihavuuteeni tuli. Ajattelin, että kun olen näin lihava, en voi ikinä olla oikeasti itseeni tyytyväinen. En voi ikinä olla oikeasti itsevarma. En voi ikinä olla oikeasti onnellinen. Ajatusmaailmaa voisi kuvata sanoin ”ilo ilman laihuutta on teeskentelyä”. Tiesin muutaman lihavan ihmisen, jotka olivat kaikin puolin mahtavia, mutta ajattelin, että ei, minä en voi koskaan olla kuin he. Minua oli kiusattu lihavuuteni takia pitkään ja olin oppinut ajattelemaan, että ansaitsin sen kiusatuksi tulemisen.

Mutta ajattelutavan muutos on mahdollinen. Sen haluan sanoa. Ajan myötä näkökulmat ja ajatukset voivat muuttua. Onnellisuus ei ole kääntäen verrannollinen painoindeksiin. Sen haluan sanoa.

Loppuun pakollinen MSM-raportti: annokseni on nyt reilu ruokalusikallinen päivässä, ja edistystä kynsien suhteen tapahtuu edelleen tasaista tahtia.

MSM-raportti ja ajatuksia itsensä rakastamisesta

MSM-raportti ensin:

Annokseni on edelleen ruokalusikallinen päivässä ja olen edelleen näkevinäni parempaa kynttä ongelmasormessani. Muuta muutosta en ole huomannut. Totesin, ettei jauheen makua oikein voi naamioida, joten sekoitan sen veteen ja juon sitä pitkin päivää, aina sen verran, kuin kestän kerralla juoda. Olen juonut päälle appelsiinimehua, josta saa sitä imeytymisessä auttavaa C-vitamiinia. Se myös poistaa maun suusta melko tehokkaasti.

Ja sitten niitä ajatuksia:

Surffatessani löysin Clutch-Magazinen artikkelin Self-Love Is Not an Obligation, So Stop Preaching It. Lukekaa.

Itsensä rakastamisesta puhutaan paljon, ja aika kovin sanoin: ”Jos et rakasta itseäsi, niin kuinka voit rakastaa ketään muutakaan?” Tai jopa: ” Jos et rakasta itseäsi, niin kuinka kukaan muukaan voi rakastaa sinua?” Itsensä rakastaminen on toki hieno juttu, mutta se on monelle vaikeaa erinäisistä syistä. Se on paljon helpommin sanottu kuin tehty. Välillä tuntuu, että itsensä rakastamista tarjotaan ratkaisuna ihan kaikkeen: Jos opit rakastamaan itseäsi, saat ystäviä, paremman työpaikan, elät pidempään ja ilmastonmuutoskin pysähtyy.

Siteeraan pätkän artikkelista:

Instead of telling me to love my “flaws,” stop telling me they’re bad and undesirable in the first place. My fat? Tell me that stuff’s amazing, don’t tell me to love it out of one side of your mouth and then diss women who look like me out the other side.

Ja vielä toisenkin:

We all should, if we’re concerned with acceptance, work to make a world where all bodies and states of appearance are accepted, loved and regarded with respect.

Turha varmaan erikseen sanoa, että minä haluan tuollaisen maailman, maailman, jossa kauneus ei ole tarkat kriteerit täyttävien ihmisten etuoikeus, vaan jossa me kaikki saamme olla kauniita (tai olla olematta kauniita) juuri sellaisina kuin olemme. Minä haluan maailman, jossa kaikkia kohdellaan asiallisesti, jossa kenenkään perään ei huudella törkeyksiä ja jossa kenenkään ei tarvitse tuntea painetta tietynlaiseen muottiin sopeutumisesta. Onko se liikaa pyydetty?

Sekalaista sälää

Tänään tarjoan pientä naposteltavaa, toisin sanoen pikkujuttuja, joista minulla ei ole niin paljoa sanottavaa, että niistä saisi aikaiseksi kokonaisen tekstin.

1. Jos tunnet palavaa halua kysyä jotain anonyymisti, voit tehdä sen nyt osoitteessa http://ask.fm/tosilihava.

2. Otan vastaan vinkkejä seuraavista:

  • hyvät smoothieohjeet
  • helpot huoneenlämmössä säilyvät eväät
  • huonokuntoiselle keholle lempeät liikuntalajit (jooga ja vesijuoksu/-jumppa eivät käy)
  • nopeat vierasvarat, joita varten ei tarvitse mitään kovin eksoottisia aineksia
  • lihavuusteemaiset kirjat, musiikki, elokuvat, dokumentit, Youtube-videot, podcastit jne.

3. Ja lopuksi haluan jakaa kanssanne jotain kaunista: Tällä kertaa olen löytänyt netistä varsinaisen helmen: ”A Beautiful Body” Project. (Varoitan: linkki vie sivulle, jolla on kuvia vähäpukeisista ihmisistä.) Projektin tavoite on pähkinänkuoressa seuraava: ”The project is intended to redefine beautiful. Our bodies. Ourselves. Our World. Our families. We are beautiful.”

Velvollisuus olla kaunis

Tämänkertainen tekstini ei varsinaisesti liity lihavuuteen sinänsä, vaan pikemminkin naiseuteen ja ulkonäköön ylipäänsä. Törmäsin Public Shaming -tumblrin artikkeliin Women’s Wimbledon Champion Marion Bartoli Deemed “Undeserving Ugly Fat Slut” By Sexists Because She’s Not A Tall Skinny Blonde, joka on kaikin puolin karmeaa luettavaa.

Suurin osa kommentoijista on nimistä päätellen miehiä, ja heidän maailmansa on selvästikin romahtanut, koska Bartoli ei vastaa heidän märkien uniensa fantasioita. En tajua, kuinka kukaan voi väittää, että naisurheilijoiden tärkein ominaisuus on olla perinteisten kauneusihanteiden mukaista silmänruokaa, mutta näköjään monet väittävät niin ihan vakavissaan — ja tekevät sen käyttäen mahdollisimman karkeaa kieltä.

Tapaus on ongelmallinen. Päällimmäinen ongelma on luonnollisesti se, että loukkausten keksijöiden mielestä on sallittua hyökätä joukolla Bartolin kimppuun kommenteilla, jotka eivät edes päde. Bartoli ei ole ”ruma lihava lutka, joka ei ansaitse voittoaan”.

Toinen ongelma on, että kun kommentoijat haluavat satuttaa kaikkein eniten, he puuttuvat hyökkäyksensä kohteen ulkonäköön ja jopa kyseenalaistavat kohteensa naiseuden. Tämä on osa ajatusmaailmaa, jonka mukaan pahinta, mitä nainen voi olla, on ruma ja epänaisellinen. Ei tyhmä, ei ilkeä, ei tuomitseva, vaan ruma.

Kolmas ongelma on edelliseen ongelmaan liittyvä ajatus siitä, että naisilla on velvollisuus olla kaunis ja miellyttää miehiä. Bartoli ei ole pitkä, hoikka ja vaaleatukkainen, ja tämä tekee hänestä ”huonon naisen”, jota (miehillä) on oikeus riepotella välittämättä hänen tunteistaan.

Myönnän, että tämä teksti on varsin yksipuolinen. On varmasti paljon miehiä ja naisia, joita Bartolin ulkonäkö tai muut ominaisuudet eivät haittaa. Valitettavasti nettiääliö ovat heitä kovaäänisempiä ja sitkeämpiä.