Blogiarkistot

Perun puheeni

Mietin pitkään ja hartaasti, mikä olisi paras tapa toimia tilanteessa, josta löysin itseni. Pohdintani perusteella poistin edellisen tekstini valokuvineen ja perun puheeni ruokakuvaprojektin suhteen. Tälle päätökselle on muutama syy, joista tärkein on se, että en halua tästä blogista tulevan mitään Tosi Lihava nainen mässää — Katso kuvat! -blogia. Toinen tärkeä syy on, että haluan suhtautua ruokaan neutraalisti, ja jotta voisin tehdä niin, minun on opeteltava suhtautumaan syömiseenikin neutraalisti. Sitä tavoitetta taas en voi saavuttaa, jos miellän syömiseni uutisoimisen arvoiseksi.

Voin kenties joskus kirjoittaa jotain syömisistäni. Voin kenties joskus jopa laittaa blogiin kuvia syömisistäni. Voin kenties jopa tehdä sen tyyliin ”viime aikojen ykkösherkku” tai ”viime aikojen paras löytö”, sillä haluan jakaa vegaaniuden ja vegaaniherkkujen ilosanomaa myös tämän blogin kautta. Tunnollisesti pidettävää ruokapäiväkirjaa blogista ei kuitenkaan tule.

Ehkä vielä yksi, se jääköön viimeiseksi

Nyt tämä syömiskuvio ei oikein toimi. Olen kirjoittanut asiasta ennenkin, mutta kirjoitan uudestaan, sillä tilanteet eivät koskaan ole samanlaiset ja asia on jälleen(/yhä?) ajankohtainen.

Ruoka on hyvää. Tykkään syödä. Näitä kahta tosiasiaa en pysty muuttamaan enkä totta puhuen haluakaan muuttaa niitä. Silti olen sitä mieltä, että minun pitäisi muuttaa ruokailutottumuksiani.

Teoriassa tiedän, että pitäisi syödä kunnollinen aamupala ja pieniä aterioita pitkin päivää. Käytännössä syön kuitenkin riittämättömän aamiaisen, jotain sekalaista päivän aikana ja illalla olen valmis syömään nälkääni vaikka lentotukialuksen. Tämä korostuu varsinkin tilanteissa, joissa yritän dokumentoida sitä, mitä todellisuudessa syön.

Minun piti aloittaa syötyjen ruokien kuvaaminen ja julkaiseminen tänään. Itse asiassa aloitin kuvaamisen jo (yhden sämpylän tosin unohdin kuvata), mutta nyt, kun mietin mitä kaikkea olen tänään lappanut suuhuni, alan epäröidä, uskallanko sittenkään jakaa kanssanne sitä ruoan määrää. Näin siitä huolimatta, että blogin nimi on ”Oikein tosi lihava” ja jostainhan sen lihavuuden täytyy johtua. Uskon, että omalla kohdallani lihavuus johtuu ihan rehellisesti siitä, että ruoka on hyvää ja tykkään syödä. (Perintötekijöillä ja kasvuympäristöllä on toki varmasti ollut myös osuutensa.)

Kuvaamisen ja dokumentoimisen ideahan olisi nimen omaan juuri se, että ihmiset (minä itse mukaan luettuna) saisivat jonkinlaisen esimerkin siitä, mitä oikein tosi lihava ihminen syö. Lihavuus on toki monimuotoista ja moni muu lihava ihminen varmasti syö eri tavoin, erilaisia ruokia ja eri määriä kuin minä.

Mutta otsikkoon. Kuvaamisen ja kirjaamisen keskellä huomaan jatkuvasti ajattelevani milloin mistäkin epäterveellisestä ruoasta, että otan ehkä vielä yhden, mutta se saa luvan olla viimeinen, ja sitten aloitan kuvausprojektin oikein tosissani. Toimin siis täysin päin vastoin kuin pyrkimykseni ja aikomukseni on. Siitä, mitä todella syön, saa realistisen kuvan vain kuvaamalla ensimmäisen pienen, viho viimeiseksi jäävän ja kaikki ne, mitkä niiden välillä olen ehtinyt nauttia.

Mitä sitten pelkään? Jos joku nyt sattuisi näkemään, paljonko syön päivässä/viikossa/jne. ja haluaisi avautua minulle ruokailutottumusteni epäterveellisyydestä/epäekologisuudesta/jne. niin mitä sitten? Kaikille en voi kelvata, ja jos en jollekulle internet-ihmiselle kelpaa, niin maailma ei ehkä lopu siihen. Ja jos joku sattuu kommentoimaan, että eipä ole ihme, että olet noin lihava, kun tuolla lailla syöt, niin mitä sitten? Jos joku sanoo minua lihavaksi, se ei itsessään tee minusta lihavampaa, eikä kyllä laihempaakaan.

Ehkä yritän rohkaista itseäni ja jakaa huomenna kuvat siitä, mitä tänään söin ja minkälaisia tuntemuksia (muutakin kuin nälkää ja kylläisyyttä) se herätti. Katsotaan.

Kaaos

Viime aikoina syömiseni on ollut melkoisen kaoottista. En ole suunnitellut kaupassakäymisiäni, minkä seurauksena kotoa ei ole löytynyt esimerkiksi kunnollisia aamupalatarpeita. Olen viettänyt pitkiä päiviä kaupungilla ja syönyt, jos olen muistanut ja ehtinyt, eli päiväsyömisetkään eivät ole menneet ihan putkeen. Illalla olen sitten syönyt senkin edestä.

En tiedä, mikä syömisen suunnittelemisessa on niin vaikeaa, sillä pystyn kyllä muiden asioiden suhteen suunnittelemaan, mitä aion päivän aikana tehdä.

Kävin alkuvuodesta ravitsemusterapeutilla muutaman kerran. Silloin tunsin hetkellisesti, että pystyn syömään ”järkevästi”, mutta nyt se ei onnistu ollenkaan. Pitäisiköhän tässä alkaa taas pitää ruokapäiväkirjaa? Ajatus aiheuttaa ahdistusta, mutta kun viimeksi pidin ruokapäiväkirjaa, olin motivoituneempi syömään ”kunnon ruokaa”.

Jos jollakulla on neuvoja jaettavaksi asti, olen pelkkänä korvana (tai, koska en lue tätä ääneen, pitäisi kai sanoa olevansa pelkkänä silmänä).