Blogiarkistot

Olen super(suuri)!

Seuraan Tumblrissa lihavuusteemaisia juttuja postaavia tyyppejä, joista osa lähinnä kirjoittaa ja osa postaa kuvia monennäköisistä lihavista ihmisistä. Vähän aikaa sitten törmäsin feedissäni kuvaan suunnilleen minun kokoisestani naisesta. Yksi kuvan tageista oli ”supersized fat woman”. Se pysäytti. Toki lihavuus on suhteellista, ja yhden ihmisen supersized voi olla toiselle ihmiselle jotain muuta. En katsonut hyödylliseksi alkaa googlata, onko tälle supersize-koolle jotain ”virallista” tai yhteistä määritelmää ja jos on, täytänkö minä kriteerit. Jos minulta olisi ennen tämän kuvan näkemistä kysytty, minkä kokoisen ihmisen itse määrittelisin supersize-lihavaksi, olisin varmaan sanonut, että pitäisin supersizena sellaista ihmistä, jonka lihavuus vaikeuttaa hänen elämäänsä huomaavasti. Tarkoitan tässä siis ihmisiä, jotka eivät esimerkiksi pysty liikkumaan ilman apua, en sellaisia ihmisiä, jotka hengästyvät joutuessaan kiipeämään portaita.

Koska en käytä vaakaa ja vaatteeni ovat enimmäkseen joustavia, en oikein hahmota kokoni muuttumista. Näen itseni toki peilistä joka päivä, mutta kun itsensä näkee peilistä joka päivä, muutosta ei huomaa. Vaikka tiedostan, että olen tällä hetkellä isompi kuin koskaan, en tunne itseäni samalla tavalla ”ennen kaikkea lihavaksi” kuin joskus nuorempana, mikä johtuu varmasti suurimmaksi osaksi siitä, että nykyään en saa kuulla päivittäin, kuinka lihava ja ällöttävä olen ja kuinka minua ei tarvitse kohdella hyvin, koska olen niin lihava ja ällöttävä. Tämä lähinnä ala-asteella tapahtunut kiusaaminen on toki jättänyt jäljet ja vaikuttaa varmasti yhä siihen, mitä mieltä olen kehostani ja itsestäni muutenkin, mutta näitäkin haavoja aika on parantanut. Haavojen paranemista on edesauttanut hyväksytyksi tuleminen, muiden lihavien ja lihavuutensa kanssa sinut olevien ihmisten tapaaminen, lihavuudesta ja kehollisuudesta lukeminen — ja tietysti myös tämä bloggaaminen.

”Yksi tavallinen”

On eräs ravintola, jossa käyn kohtalaisen usein (minulle ”kohtalaisen usein” on tässä kontekstissa suunnilleen pari kertaa kuussa). Joko käyn siellä huomiotaherättävän usein tai sitten minut on helppo muistaa. Kenties sekä-että.

Tilaan aina saman annoksen. Ei hyvään kyllästy, varsinkin kun tietää sen hyvän olevan vegaanista. Tässä kyseisessä ravintolassa on hiukeat kaksi vegaanista annosta ja olen jo ehtinyt testata molemmat ja valita niistä maukkaamman. Nykyään minun ei tarvitse juuri edes avata suutani, vaan tarjoilija sanoo tilaukseni puolestani ja kysyy, ”eikö niin?” Minä vastaan: ”Juuri niin.” ja me molemmat olemme tyytyväisiä.

Aina ei ollut näin. Julkisilla paikoilla syöminen oli pitkään minulle kiusallista, vaivaannuttavaa ja muutenkin vaikeaa. Jos satuin huomaamaan, että jossain muistetaan minut ja minun tilaukseni, en enää voinut käydä siinä paikassa syömässä. (Tilasin nuorempanakin usein aina samaa joka käynnillä, vaikken vegaani ollutkaan. Ei hyvään kyllästynyt silloinkaan.) Niinpä minun oli etsittävä uusia paikkoja ja mietittävä, missä milloinkin käyn, jotten kävisi samassa paikassa liian usein.

Julkisesti syömiseen liittyi monia (enimmäkseen perusteettomia) pelkoja. Ensimmäinen oli luonnollisesti se, että joku saattoi nähdä minut syömässä ruokaa. Salaa syöminen tuntui turvallisemmalta, silloin tiesin, ettei kukaan tule kuittailemaan siitä, miten minun kokoiseni ihmisen pitäisi syödä vain ituja, kurkkua ja porkkanaraastetta. Toinen pelko oli, että muiden oli mahdollista nähdä, miten paljon ja miten nopeasti söin. Olen aina syönyt paljon ja nopeasti, ja minulle on aina sanottu, että minun pitäisi syödä vähemmän ja hitaammin. Suurin osa peloista liittyi tavalla tai toisella koulukiusaamiskokemuksiin, esimerkiksi seuraavantyylisiin teatterikuiskattuihin keskusteluihin:

”Luuleeko toi läski, että se laihtuu, jos ei syö lihaa?”
”Sen pitäisi olla syömättä ollenkaan, ehkä se sitten laihtuisi.”
”Joo, ehkä.”

On niitä ”originelleja” toki aikuisissakin, ja joidenkin kohdalla kyse ei ehkä ole edes ilkeilystä. Eräässä ravintolassa tilaukseni vastaan ottanut henkilö tuli pöytäni vierelle, kun olin lopettelemassa, ja sanoi kehuvalla äänensävyllä: ”Sinäpäs söit nopeasti — ja ihan kaiken!”

 

Kiusaamisesta

Edellisessä tekstissä viittasin kiusatuksi tulemiseen. Teema on minusta tärkeä, joten ajattelin jakaa kanssanne vielä lisää ajatuksia kiusaamisesta ja kiusatuksi tulemisesta.

Kiusaamiseen on monia syitä. Tarkoitan tässä sekä syitä siihen, miksi jotkut kiusaavat, ja myös syitä siihen, miksi joitakuita kiusataan. En tiedä, miten (koulu)kiusaamiseen puututaan nykyisin, mutta minun kouluaikoinani kukaan ei tehnyt mitään konkreettista kiusaamisen vähentämiseksi. Sen sijaan kiusatuille annettiin mm. seuraavanlaisia neuvoja:

  1. Jos jokin satuttaa, älä näytä sitä, muuten kiusaaja tajuaa, että hän on osunut arkaan paikkaan.
  2. Elämä on epäreilua, ja siihen on parasta totutella.
  3. Pitää muistaa, että kiusaaja yleensä purkaa pahaa oloaan kiusaamalla. Kiusaajia pitää siis ymmärtää.
  4. Kukaan ei pidä kantelupukeista.

Jos (lue: kun) kiusaaminen näiden neuvojen noudattamisesta huolimatta jatkui, vikaa lähdettiin etsimään kiusatusta, ei kiusaajasta. Erityisesti ensimmäinen neuvo oli erinomainen ”lyömäase”. Se antaa ymmärtää kiusaamisen syyn olevan kiusatussa, ei kiusaajassa. Kuulin monta kertaa, että jos en alkaisi itkeä niin helposti, minua ei kiusattaisi (tai luultavammin kiusattaisiin, mutta eri syystä, sillä meissä kaikissa on jotain, mikä tekee meistä erilaisia).

Tämän blogin lukijoita tuskin yllättää, että minua kiusattiin myös lihavuuteni tähden. Opin hyvin nopeasti ajattelemaan, että ansaitsin tulla kiusatuksi. Isällä oli tapana sanoa, ettei ketään saa kiusata sellaisista asioista, joille ei voi mitään. Tässä vaiheessa elämääni olin jo sisäistänyt ajatuksen siitä, että oli ihan omaa syytäni, että olen lihava. Toisin sanoen näin lihavuuteni olevan oma vikani. Tästä ei enää ollut pitkä matka siihen ajatukseen. että koska lihavuuteni oli omaa syytäni, se oli asia, josta sai (ja kenties jopa pitikin) kiusata.

Mitäpä, jos vähän viilattaisiin tuota isän sanontaa: Ketään ei saa kiusata sellaisista asioista, joille ei voi mitään. Eikös olekin parempi noin?

Vähemmän kultaisia muistoja

Muistan tarkasti hetken, jona tunsin ensi kertaa olevani lihava. Leikin samassa pihassa asuneen pojan kanssa, kun pommi putosi. ”Sit tää sanois, että se on syönyt liikaa karkkia.” Muistaakseni meillä ei syöty karkkia mitenkään erikoisen paljon, mutta luin rivien välistä. ”Sinä olet tehnyt jotain väärin, ja olet sen takia lihava.” Lihavuus oli paha asia, huolimatta siitä, että jaksoin juosta pihaleikeissä siinä missä kaikki muutkin.

Muistan lukeneeni jotakin lastenkasvatusopasta, jossa myös oli artikkeli lasten lihavuudesta. Olin ehkä kymmenvuotias. Muistan kirjasta suoran sitaatin: ”Lapsi, jonka paino pysyy samana, on lapsi, jonka paino putoaa.” Meillä ei siinä vaiheessa ollut vaakaa kotona, mikä oli varmaan minulle hyvä asia, ottaen huomioon, miten pakkomielteisesti tulin myöhemmin suhtautumaan itseni punnitsemiseen.

Myöhemmin meille hankittiin vaaka, senkin minä muistan, ja keittiön seinälle kiinnitetyn paperin, jossa oli isäni ja äitini painoindeksikäyrät. En kuitenkaan muista, että meillä kotona olisi juuri puhuttu laihduttamisesta. Elin (tämänkin asian suhteen) jossain ihmeellisessä kuplassa, jossa ajattelin, että minun pitäisi painaa vähemmän, mutta jossa olin kuitenkin niin alistunut lihavuuteeni, etten edes yrittänyt laihdutuskuuria.

Muistan, kun mummolassa löysin minusta tehdyn piirroksen. Kuvassa minulla oli valtava maha ja suuri suu. Kuvan alapuolella oli teksti: ”mitä vain sille antaa niin aina se syö”.

Muistan kuinka meidän piti viidennellä luokalla piirtää sarjakuva. Yksi luokan pojista halusi minut hahmokseen sarjakuvaan, joka on niin vastenmielinen, etten halua edes kertoa, mitä siinä oli. Tarinan ydin oli kuitenkin selkeä: minä olen lihava ja lihavuus on ällöttävää. Opettaja kysyi minulta, olinko suostunut sarjakuvan aiheeksi. En ollut, mutta olin jo niin omaksunut minulle tuputetun ”kiusaaminen on kiusatun syy” -ajatuksen, että annoin luvan tehdä minusta pilkkaa.

En tiedä, miksi tänään tällaiset muistot ovat pinnassa. Onhan minulle tähänastisen elämäni aikana tullut hyviäkin muistoja, muistoja tilanteista, joissa minua on arvostettu, joissa minut on huomioitu ja joissa minua on kohdeltu hyvin. Niistäkin voisi olla hyvä kirjoittaa joskus, vaikka jo ihan vain siitä syystä, että niihin teksteihin voisi palata huonoina päivinä ja muistaa, että en ole kaikkien maailman ihmisten mielestä vastenmielinen ja luotaantyöntävä.

Kaunista ja rumaa

Tänään olin tanssitunnilla oppimassa, miten liikutaan sulokkaasti. Kun vartaloa on joka suuntaan paljon, sulokkaasti liikkuminen on vaikeaa. Vaikeampaa siitä tekee se, että olen viimeisen vuoden aikana ollut yhteensä kahdella tanssitunnilla. Enkä todellakaan ollut seppä syntyessäni.

Sillä aikaisemmalla, viime vuoden puolella olleella tanssitunnilla teemana oli afrikkalainen tanssi, eikä siellä tarvinnut olla sulokas. Tuntuu melkein siltä, että kun yrittää oikein kovasti olla sulokas (siis tosiaan yrittää eikä osaa antaa sen tulla luonnostaan), liikkeet muuttuvat tylsiksi, kömpelöiksi ja rumiksi. Ja toisaalta, kun tekee ”rumaa” liikettä eikä mieti liikaa, miltä näyttää, lopputulos voi olla kauniimpi. Ainakin se on luonnollisempi.

Harvemmin sitä kuitenkaan tanssii vietelläkseen jonkun, joten tärkeämpää pitäisi olla sen, miltä kehossa tuntuu ja mitä ajatuksia päässä liikkuu. Minulla on paha tapa vertailla itseäni muihin ja unohtaa se tosiasia, että nuo, jotka tanssivat ja liikkuvat minua paremmin, ovat luultavasti olleet useammalla kuin kahdella tanssitunnilla. Tähän voi lisätä sen ahdistuksen, jota oman peilikuvan katseleminen aiheuttaa (tiedän kyllä, että peilit ovat tärkeitä, jotta näkee, tekeekö liikkeet oikein), ja lopputuloksena on, että on vaikea heittäytyä.

Mietin muiden mielipiteitä liikaa, vaikka tosiasiassa kaikilla on varmasti ihan tarpeeksi tekemistä oman oppimisensa kanssa. Tämän tosiasian tiedostaminen ei juuri auta, kun mielessä jyskyttävät minusta koulun liikuntatunneilla kuiskitut ja ääneen sanotut asiat. Olen huono, olen kömpelö, olen punkero, joka ei saa läskejään liikkumaan. Tuohon voisi lisätä vielä sen, että olen nykyään paljon lihavampi kuin olin kouluikäisenä, joten olen vielä huonompi, kömpelömpi ja punkerompi.

Olisi hienoa, jos löytäisi oman lajinsa ja oman tapansa harrastaa sitä. Tämänpäiväisen perusteella voin sanoa, että mikään erityistä sulokkuutta vaativa se ei  ainakaan ole. Joku muu tanssi voisi ehkä jopa ollakin, tämä jää nähtäväksi.