Lihavuuden piilottaminen

Tänne blogiin tullaan suhteellisen usein lihavuuden tai jonkin ruumiinosan kätkemiseen tai peittämiseen liittyvillä hakusanoilla, joten ajattelin, että yritän sanoa aiheesta jotain.

Ihan ensimmäiseksi joudun tuottamaan pettymyksen: lihavuutta ei saa piilotettua. Se nyt vain on niin,  ihan samalla tavalla kuin ihminen ei yhdessä yössä kasva kymmentä senttiä lisää pituutta. Muotoilevilla alusvaatteilla kehon muotoa saa jonkin verran muutettua, mutta eivät nekään ihmeisiin pysty. (Tästä huolimatta minusta on aiheellista panostaa aluspukeutumiseen, sillä vaikkei kukaan näkisikään, mitä sinulla on vaatteidesi alla, sinä itse tiedät sen. Ainakin minulle tieto hyvin istuvista ja hyvältä näyttävistä alusvaatteista antaa aina vähän lisää itseluottamusta.)

Jos lihavuutta ei saa piilotettua, mitä sitten pitäisi tehdä? Meillä on kaikilla kehossamme alueita, joista pidämme enemmän kuin toisista, ja näitä itselle mieluisia alueita korostamalla pääsee jo pitkälle. Itse olen vartalotyypiltäni jotain omenan ja päärynän väliltä, joten vartaloni kapein kohta on rintojen alla. Tämän takia pyrin valitsemaan empire-linjaisia vaatteita, jotka sopivat minulle mielestäni parhaiten. (Tosin tässäkin pitää muistaa kohtuus: jos vaate on liian tyköistuva, näytän siltä kuin olisin raskaana.)

On tärkeää löytää itselle sopivat, mieluisen tuntuiset vaatteet, joissa viihtyy. Kun vaatteet istuvat niin kuin niiden pitääkin ja ne korostavat kantajansa parhaita puolia, sen kyllä huomaa, eikä ainoastaan, mitä vaatteisiin tulee. Kun vaatteet on valittu harkiten, niiden kantaja tietää näyttävänsä hyvältä, mikä heijastuu itseluottamuksena, joka onkin kaikista tärkein asuste.

Lopuksi haluan todeta seuraavaa: Mitä sitten, vaikka ”lihavuuden piilottaminen” ei onnistuisikaan? Kuten olen sanonut aikaisemmin ja monessa yhteydessä, lihavuudessa ei itsessään ole mitään vikaa, ei sen enempää kuin lyhyydessä tai kehon muissakaan ominaisuuksissa. Voimme olla ihania, vaikka olemme lihavia!

Tukasta asiaa

Vielä muutama kuukausi sitten hiukseni olivat pitkähköt, ne ulottuivat suunnilleen rinnan korkeudelle. Olen sen jälkeen erinäisistä syistä käynyt erinäisiä kertoja lyhentämässä tukkaani, kunnes viimein sijoitin hiustenleikkuukoneeseen ja nyt minulla on lyhyttäkin lyhyempi siilitukka.

Viimeksi minulla oli näin lyhyt tukka vuonna 2009 ja sain silloin kuulla useita kertoja, kuinka tukka on naisen kruunu ja nainen ilman tukkaa ei ole nainen laisinkaan. Useimmiten nämä mielipiteet tulivat miesten suusta, ja välillä minusta tuntui, että jotkut heistä olivat ihan rehellisen hämmentyneitä siitä, että kaikki maailman naiset eivät pidäkään elämänsä tärkeimpänä asiana ”hyvältä näyttämistä” ja miesten miellyttämistä. (Hyvältä näyttämisellä tarkoitan tässä ns. klassiseen kauneuteen pyrkimistä.) Pari kertaa sain jopa kuulla, että minun pitäisi olla hiushuomautuksista kiitollinen ja ”parantaa tapani” nyt, kun minulle on kerrottu, missä olen mennyt vikaan.

Googlailin huvikseni, mitä ihmiset kirjoittavat lyhyttukkaisista ja kaljuista naisista ja löysin aika ennalta-arvattavaa settiä. Törmäsin useita kertoja ajatukseen siitä, että tukkansa lyhyeksi leikkauttava nainen haluaa itselleen ”miehen tukan” ja siis ”olla niin kuin mies”. En ihan ymmärrä tätä. En ole koskaan törmännyt ihmiseen, joka olisi sitä mieltä, että esim. hevilettihevarit näyttäisivät / yrittäisivät näyttää ”tavismiestä” feminiinisemmiltä pitkine hiuksineen, joten miten hiusten lyhyys itsessään olisi miesmäisyyttä lisäävä ominaisuus?

Toinen usein esiin nouseva väite, jota en myöskään ymmärrä, on se, ettei naista tunnista naiseksi, jos hänellä on lyhyt tukka (ja tämän ajatuksen rivien välistä on luettavissa ajatus siitä, että ihmisen pitää olla joko mies tai nainen ja hänestä pitää ulkonäön perusteella pystyä päättelemään, kumpi hän on). Naisella on siis velvollisuus näyttää ”naiselliselta” (ja miehellä vastaavasti ”miehekkäältä”). Lakkaisikohan maapallo pyörimästä, jos keskittyisimme miesmäisyyden ja naismaisuuden sijaan etsimään sellaista ulkonäköä, tyyliä ja elämäntapaa, joka tekee meidät itsemme onnellisiksi?

PS: Olen aiemmin sivunnut (erityisesti miesten) miellyttämistä tekstissä ”Velvollisuus olla kaunis”.

Nudistiksiko tässä pitäisi ruveta?

Olen tämän viikon lukenut Rinna Saramäen kirjaa Hyvän mielen vaatekaappi, jonka alkuosa keskittyy vaateteollisuuden eettisiin ongelmiin ja ympäristövaikutuksiin. Teoriassa minusta olisi hienoa, jos voisin pukeutua vaatteisiin, joiden hiilijalanjälki on mahdollisimman pieni, joiden tekijöillä on inhimilliset työolosuhteet, joiden valmistuksessa ei käytetä mitään eläinperäistä ja jotka ovat mahdollisimman lähellä tuotettuja. Olisin jopa valmis maksamaan vaatteistani huomattavasti nykyistä enemmän, jos minun olisi mahdollista löytää jostain vaatteita, jotka täyttäisivät kaikki nämä ehdot.

Etsiessäni tällaisia ”hyvisvaatteita” kohtaan yhä uudestaan saman ongelman: tähän asti kaikki löytämäni ”puhtaat ja aatteelliset” vaatteet ovat olleet auttamattomasti liian pieniä minulle. On varmasti monia syitä, mikseivät verraten pienet vaatemerkit valmista vaatteita minun kokoisilleni, mieleen tulee ilman sen kummempia miettimisiä ainakin se, että meitä (näin) lihavia on vähemmän kuin pienempikokoisia potentiaalisia ostajia ja että vaatteiden kaavoittaminen lihaville on vaikempaa kuin laihoille kaavoittaminen (mm. siksi, että erot lihavien ihmisten ruumiinrakenteiden erot ovat suuremmat kuin laihojen ihmisten). Vaatteiden ompeleminen itse poistaisi joitakin välikäsiä, mutta en kyllä tiedä yhtäkään kangaskauppaa, joka olisi erikoistunut ekologisiin reilun kaupan jne. kankaisiin.

Yhdessä vaiheessa, kun vielä etsin omaa tyyliäni, tein ostopäätökset yhden yksinkertaisen säännön perusteella: Jos vaate menee päälleni (tai siis jos minä sovin sen sisään) eikä maksa omaisuuksia, ostan sen. Luulisin, että tässä lihavuuden vaikutus näkyy selkeimmin, sillä pienempivartaloisilla ihmisillä nyt vain yksinkertaisesti on enemmän valinnanvaraa. Kiertelin silloin runsaasti kirpputoreja ja muutenkin kierrätysvaatteet kiinnostivat minua kovasti (kiinnostavat ne edelleenkin, mutta vähemmän), ja myös tämä johtui ekologisuuteen pyrkimisen lisäksi siitä, että normikauppojen valikoima oli aika onneton.

Kirpputoreilla jos missään tulee helposti tehtyä heräteostoksia, sillä siellä vaatteita on useimmiten vain yksi yksittäinen kappale, ja jos sitä ei heti nappaa itselleen, voi olla, että joku muu ehtii ensin. Ei siis ole mahdollista miettiä seuraavaan päivään — eikä myöskään ole mahdollista palauttaa vaatetta, jos se on kotiin tultua osoittautunut jollakin tavalla vääränlaiseksi.

Toivon kovasti, että saan Hyvän mielen vaatekaapin neuvoilla vaatehuoneeni ojennukseen, pääsen turhasta eroon ja opin ihan pysyväksi tavaksi sen, miten ostoksia tehdään tarpeen mukaan ja harkitusti.

Laihat naiset ovat ihailtavia, mutta kumppaniksi heistä ei ole

Löysinpä itseni jälleen yllättävästä ja monella tavalla hämmentävästä tilanteesta. Olin minulle uudessa ryhmässä ja kävimme esittelykierrosta. Eräs ryhmäläinen kertoi laihtuneensa X kuukauden aikana Y kiloa ja sai aplodit. Ei siinä sinänsä mitään, mutta eräs toinen ryhmäläinen oli aiemmin kierroksen aikana kertonut olleensa Z vuotta raittiina — eikä saanut aplodeja. Ehkä arvomaailmani on jotenkin nyrjähtänyt, mutta minusta vuosien raittiina pysyminen on painonpudotusta suurempi saavutus ja ihailtavampi asia.

Ja heti perään löysin itseni toisesta hämmentävästä tilanteesta: Törmäsin pari päivää sitten Facebookissa artikkeliin, jonka otsikko on: ”Pullukka tyttöystävä on parempi kuin laiha! – tässä kuusi perustelua”. Tämä laatujournalismin elävä esimerkki on epäilemättä kirjoitettu ainakin osittain huumorimielellä, vaikka se ei minusta kovin hauska olekaan. Artikkelin mukaan ”pullukoiden” naisten parhaisiin puoliin kuuluvat mm. seuraavat ominaisuudet:

1. pullukat tykkäävät syömisestä (eivätkä varmasti tarkkaile lainkaan sitä, mitä he suuhunsa pistävät)
2. pullukoilla naisilla ei ole vientiä
3. pullukoiden tulee kompensoida ”vähemmän vetävää” ulkonäköään esimerkiksi opettelemalla olemaan parempia sängyssä
4. pullukat eivät liiemmin välitä ulkonäöstään.

Laihoja naisia sen sijaan kuvataan mm. seuraavanlaisesti:

1. laihat naiset suhtautuvat ruokaan neuroottisesti ja kituuttavat pienillä ruoka-annoksilla
2. laihat naiset ovat ylpeitä ulkonäöstään ja tämän takia he pettävät useammin kuin pullukat
3. laihat naiset ovat tottuneet saamaan, mitä haluavat
4. laihat naiset ovat ”hauraita”.

Artikkelin kieli on muutenkin asenteellista. Laihoista naisista käytetään toistuvasti sanaa ”mallikaunotar” ihan niin kuin kaikki laihat naiset olisivat ”malliainesta” ja kaikki kauniit mallit olisivat laihoja. Ja lienee turha sanoakaan, että minusta on absurdia väittää, että kehon koko ja paino olisivat potentiaalisen kumppanin olennaisimmat ominaisuudet.

PS. Minua pyydettiin kirjoittamaan Superdieetti-Jutasta, mutta arvostan omaa mielenterveyttäni sen verran, etten ainakaan nyt aio paneutua aiheeseen.

Huono päivä

Mitä omassa kehossa viihtymiseen ja itsestään pitämiseen tulee, minulla on ollut tänään huono päivä. Itse asiassa minulla on viime aikoina ollut tässä suhteessa aika monta huonoa päivää. Tällaisina päivinä tuntuu, etten todellakaan halua blogata, mutta nyt minusta tuntuu, että juuri tällaisena päivänä minun pitääkin blogata. Ei olisi kohtuullista odottaa (niin minun kuin teidän lukijoidenkaan), että kaikki päiväni olisivat ruusuja ja kukkasia ja että minun pitäisi aina jaksaa ja haluta toimia lihavuuden hyväntahdonlähettiläänä Suomen kansalle.

Kun aloitin tämän blogin pitämisen, tärkeimpänä tavoitteena oli, kuten tuossa sivupalkissakin lukee, kertoa siitä, minkälaista on olla oikein tosi lihava. Olen kuitenkin muutamasta syystä ”sensuroinut” itseäni.

Ensimmäinen syy on selkeästi nimettävissä: koska suuri osa lihavuutta ja lihavia ihmisiä käsittelevistä teksteistä antaa ymmärtää, että lihavuus on suunnilleen maailman kauhein asia, olen halunnut korostaa positiivisuutta ja sitä, että omasta kehostaan voi ja saa tykätä, vaikka sattuisikin olemaan lihava.

Toisenkin syyn tunnistan: kiiltokuvamaailmaan eksyminen. Monia blogeja lukiessa tuntuu siltä, että kaikilla bloggaajilla on aina hyvä päivä, takana puolimaratonin juokseminen, yllään uudet merkkivaatteet ja muutenkin kaikki niin hienosti kuin olla voi. Kun vertaa elämäänsä kokonaisuudessaan näihin bloggaajien ”valittuihin paloihin”, oma arki tuntuu kovin harmaalta.

Mutta jotta tämä postaus ei olisi yksinomaan valitusta, haluan jatkaa pintaa syvemmälle. Meillä kaikilla on huonoja päiviä, joillakin enemmän ja joillakin vähemmän. On päiviä, joina minä tunnen itseni läskiksi, rumaksi, groteskiksi ja vaikka miksi. Sanon, että tunnen, vaikka yksikään luettelemistani sanoista ei ole tunne. Näiden epätunteiden takaa paljastuu usein esimerkiksi epävarmuutta, pelkoa, huolta, surua ja muita vaikeasti käsiteltävissä olevia tunteita.

On yksinkertaista kätkeä nämä tunteet, katsoa peiliin ja sanoa: ”En pidä näkemästäni.” Se ei kuitenkaan ole rakentavaa, sen avulla ei pääse eteenpäin. Tunteet on uskallettava kohdata, jotta niitä voi käsitellä, ja ainakin itse olen sitä mieltä, että tunteiden käsittely on pidemmän päälle parempi ratkaisu kuin niiden pakeneminen. Mutta ei tehdä tästäkään nyt mitään ehdotonta sääntöä: varmasti on tilanteita, joissa tunnemöykkyä ei kannata alkaa penkomaan. Kaikella on paikkansa ja aikansa. Olkaamme siis armollisia itsellemme — ja älkäämme tunteko syyllisyyttä siitä, jos emme aina jaksakaan olla armollisia.

Ajatuksia kehosta

Olen mukana ryhmässä, jossa puhutaan mm. kehollisuudesta, omasta kehosta ja siihen suhtautumisesta sekä muista kehoon liittyvistä asioista. Asioiden pohtiminen ryhmässä on herättänyt minut pohtimaan niitä myös ryhmän ulkopuolella ja ajattelin laajentaa tätä pohdintaa myös tänne blogin puolelle. Erityisesti minua on mietityttänyt se, miten suhtaudun oman kehoni osiin ja miksi.

Omassa kehossani pidän eniten käsistäni, sillä miellän itseni käsillä tekeväksi ihmiseksi ja olen ainakin omissa kuvitelmissani näppärä ja taitava. Pidän käsistäni, vaikka niiden iho on huono, sillä kun mietin käsiäni, niiden toimivuus on kauneutta tärkeämpää.

Vähiten pidän jaloistani, ja erityisen vähän pidän jalkateristäni. Jalat ovat noin yleisestikin ottaen minusta hyvin vastenmielinen ruumiinosa, mutten oikein osaa sanoa, miksi näin on. Haluaisin oppia pitämään jaloistani enemmän.

Ruumiinosista se, johon suhtaudun ristiriitaisimmin, on ehdottomasti mahani. Toisaalta se on iso ja minua on kiusattu sen takia, mutta toisaalta pidän siitä. On vaikea eritellä, miksi, varsinkin kun iso maha on vallitsevien kauneusihanteiden mukaan suunnilleen kauheinta, mitä naisella voi olla. (Poislukien raskaana olevat naiset.)

Ruumiinosistani se, joita tahtoisin muuttaa, on lantionseutuni. Olen ruumiinrakenteeltani jotain omenan ja päärynän väliltä, ja niistä lähempänä päärynää, joten mekot, jotka ovat sopivia ylävartalolleni, ovat pieniä lanteilleni ja lanteilleni sopivat mekot taas ovat liian isoja ylävartalolleni. (Tätä kirjoittaessa mieleen nousee ajatus, että en varsinaisesti halua muuttaa itseäni, vaan saatavilla olevien vaatteiden tarjonnan monipuolisuutta niin, ettei minun tarvitsisi muuttua itse, sillä sinällään lantiossani ei ole mielestäni vikaa.)

Toivottavasti ryhmän herättämä pohdinta jatkuu, ainakin tähän asti siellä esiin nousseet ajatukset ja oivallukset ovat olleet arvokkaita.

MSM-raportti ja ajatuksia itsensä rakastamisesta

MSM-raportti ensin:

Annokseni on edelleen ruokalusikallinen päivässä ja olen edelleen näkevinäni parempaa kynttä ongelmasormessani. Muuta muutosta en ole huomannut. Totesin, ettei jauheen makua oikein voi naamioida, joten sekoitan sen veteen ja juon sitä pitkin päivää, aina sen verran, kuin kestän kerralla juoda. Olen juonut päälle appelsiinimehua, josta saa sitä imeytymisessä auttavaa C-vitamiinia. Se myös poistaa maun suusta melko tehokkaasti.

Ja sitten niitä ajatuksia:

Surffatessani löysin Clutch-Magazinen artikkelin Self-Love Is Not an Obligation, So Stop Preaching It. Lukekaa.

Itsensä rakastamisesta puhutaan paljon, ja aika kovin sanoin: ”Jos et rakasta itseäsi, niin kuinka voit rakastaa ketään muutakaan?” Tai jopa: ” Jos et rakasta itseäsi, niin kuinka kukaan muukaan voi rakastaa sinua?” Itsensä rakastaminen on toki hieno juttu, mutta se on monelle vaikeaa erinäisistä syistä. Se on paljon helpommin sanottu kuin tehty. Välillä tuntuu, että itsensä rakastamista tarjotaan ratkaisuna ihan kaikkeen: Jos opit rakastamaan itseäsi, saat ystäviä, paremman työpaikan, elät pidempään ja ilmastonmuutoskin pysähtyy.

Siteeraan pätkän artikkelista:

Instead of telling me to love my “flaws,” stop telling me they’re bad and undesirable in the first place. My fat? Tell me that stuff’s amazing, don’t tell me to love it out of one side of your mouth and then diss women who look like me out the other side.

Ja vielä toisenkin:

We all should, if we’re concerned with acceptance, work to make a world where all bodies and states of appearance are accepted, loved and regarded with respect.

Turha varmaan erikseen sanoa, että minä haluan tuollaisen maailman, maailman, jossa kauneus ei ole tarkat kriteerit täyttävien ihmisten etuoikeus, vaan jossa me kaikki saamme olla kauniita (tai olla olematta kauniita) juuri sellaisina kuin olemme. Minä haluan maailman, jossa kaikkia kohdellaan asiallisesti, jossa kenenkään perään ei huudella törkeyksiä ja jossa kenenkään ei tarvitse tuntea painetta tietynlaiseen muottiin sopeutumisesta. Onko se liikaa pyydetty?

”Mutta se hoikentaa!”

Viime päivinä olen jälleen seikkaillut vaatteiden löytämisen ihmeellisessä viidakossa. (Päätin, että karsin komerostani ne vaatteet, joita en käytä, ja poistuvien tilalle on tietenkin hankittava uusia — ja vähintään yhtä kivoja.) Yleensä minusta on mukavaa, jos joku toimii makutuomarina, mutta voi hyvänen aika, jos kuulen vielä kerrankin, että ”tuo hoikentaa”, en tiedä, kuristanko ensin itseni vai sanojan.

Esimerkiksi tänään kokeilin mekkoa, joka roikkui ylläni kuin jätesäkki ja jonka väri oli jotain marjapuuron ja mustikkamaidon väliltä. Ei ihan minun värini, enkä halua vaatetta, jonka sisään mahtuisi minun lisäkseni joku toinenkin samaan aikaan. Ja totta kai sain kuulla, itse asiassa useammasta suusta, että mekko hoikentaa. (En osaa sanoa, miksi edes kokeilin mekkoa. Ehkä siksi, että siinä oli taskut. Voin antaa monta ominaisuutta anteeksi, jos löydän hyvän mekon, jossa on hyvät taskut.)

Yksi melko varma ”mutta se hoikentaa” -reaktioiden synnyttäjä on musta väri. Mitä enemmän mustaa, sitä hoikentavampi vaate. Yleensä näissä vaatteissa on käytetty jotakin tehosteväriä, joka korostaa tiettyjä kehonosia, ja musta sitten piilottaa katseilta kaikki ne kehonosat, joita tarvitsee hoikentaa.

Ymmärrän, että monet minun kokoiseni haluavat pukeutua vaatteisiin, jotka hoikentavat. Minusta vaatetta valittaessa pitää miettiä myös muita ominaisuuksia, jotka mielestäni ovat tärkeämpiä. Näitä tärkeitä ominaisuuksia ovat mm. vaatteen tyyli, väri, helppohoitoisuus ja se, miten voin yhdistellä sitä muihin vaatteisiin, jotka minulla jo on.

Tosiasiat tosiasioina: Minä olen lihava. Minulla on iso maha ja muutenkin hyllyvää reippaanlaisesti. Mikään vaate ei tee minusta hoikan, normaalipainoisen tai edes lievästi ylipainoisen näköistä. Minä näytän lihavalta, oli minulla vaatteita päällä tai ei. Toki haluan mieluummin vaatteita, jotka eivät ole ylläni kuin makkarankuori tai toisaalta jotka eivät ole kuin lakana, johon on tehty keskelle reikä päätä varten. Mukavan tuntuiset ja näköiset vaatteet ovat jossain näiden ääripäiden välissä.

Pettymys

Sähköpostiin pamahti tänään Zizzin uutiskirje, josta seurasin linkkiä sivulle, jossa sanotaan näin:

OSALLISTU KESKUSTELUUN ZIZZIN ISKULAUSEESTA: ”SEXY IS CURVY”

Zizzin uusi syyskampanjalla halutaan tehdä selväksi, että seksikkyys ja kurvikkuus liittyvät yhteen.

Olen pettynyt, kuten ehkä otsikostakin voi päätellä. Olen varmaan ennenkin avautunut näistä ”real women have curves” -iskulauseista, mutta teen sen uudelleen, sillä minusta ei pitäisi lähteä siihen, että määritellään jokin muotti, olkoon se mikä tahansa, johon ”oikeiden naisten” (tai miksei ”oikeiden miestenkin”) tulee mahtua ollakseen hyvännäköisiä/viehättäviä/haluttavia/jne. Yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä ja sitä rataa, eikä varmasti ole vartaloa, joka olisi jokaisen mielestä upeuden multihuipennus.

On aivan eri asia ottaa mainoslauseeksi ”Sexy is curvy”, kuin jos sanajärjestys olisi ”Curvy is sexy”. Kurvit voivat olla seksikkäitä, mutta seksikäs voi olla myös ilman kurveja. Muutenkin minusta on vastenmielistä, kun kurvikkaiden ja vähemmän kurvikkaiden välille yritetään tehdä vastakkainasettelua, ihan niin kuin minusta tuppaa olemaan vastenmielistä, kun mitä tahansa ryhmää kehutaan vertaamalla sitä toiseen ryhmään ja antamalla ymmärtää, että tämä toisen ryhmän on pakko olla huonompi, jotta ensimmäinen ryhmä voisi olla hyvä. (Tulikohan kirjoitettua tarpeeksi sekavasti…)

On myös ongelmallista, että Zizzi olettaa kaikkien uutiskirjeensä lukijoiden haluavan olla seksikkäitä. Itse en muista, milloin olen viimeksi miettinyt omaa (epä?)seksikkyyttäni. Minusta on kiva pukeutua silmääni miellyttäviin vaatteisiin, mutta tyyliäni ei kyllä mitenkään voi luonnehtia seksikkääksi, ei edes silloin, kun pukeudun Zizziltä ostamiini vaatteisiin. Toki seksikkyyttäkin on monenlaista ja on hienoa, että myös lihavat voivat halutessaan laittautua ja olla seksikkäitä heille itselleen sopivilla tavoilla.

En tiedä, onko minun ongelmatutkani vähän liian herkkä, kun yksi mainos käynnistää minussa tällaisen avautumisreaktion. Halusin vain kirjoittaa nämä ajatukset ulos päästäni ja ilmaista pettymystäni ja turhautumistani tavalla, joka on edes vähän rakentavampi kuin pään hakkaaminen seinään.

 

PS. Olisin laittanut tämän tekstin sähköpostina Zizzille, mutten löytänyt heidän kotisivuiltaan osoitetta, johon voisi lähettää suomenkielistä sähköpostia.

Velvollisuus olla kaunis

Tämänkertainen tekstini ei varsinaisesti liity lihavuuteen sinänsä, vaan pikemminkin naiseuteen ja ulkonäköön ylipäänsä. Törmäsin Public Shaming -tumblrin artikkeliin Women’s Wimbledon Champion Marion Bartoli Deemed “Undeserving Ugly Fat Slut” By Sexists Because She’s Not A Tall Skinny Blonde, joka on kaikin puolin karmeaa luettavaa.

Suurin osa kommentoijista on nimistä päätellen miehiä, ja heidän maailmansa on selvästikin romahtanut, koska Bartoli ei vastaa heidän märkien uniensa fantasioita. En tajua, kuinka kukaan voi väittää, että naisurheilijoiden tärkein ominaisuus on olla perinteisten kauneusihanteiden mukaista silmänruokaa, mutta näköjään monet väittävät niin ihan vakavissaan — ja tekevät sen käyttäen mahdollisimman karkeaa kieltä.

Tapaus on ongelmallinen. Päällimmäinen ongelma on luonnollisesti se, että loukkausten keksijöiden mielestä on sallittua hyökätä joukolla Bartolin kimppuun kommenteilla, jotka eivät edes päde. Bartoli ei ole ”ruma lihava lutka, joka ei ansaitse voittoaan”.

Toinen ongelma on, että kun kommentoijat haluavat satuttaa kaikkein eniten, he puuttuvat hyökkäyksensä kohteen ulkonäköön ja jopa kyseenalaistavat kohteensa naiseuden. Tämä on osa ajatusmaailmaa, jonka mukaan pahinta, mitä nainen voi olla, on ruma ja epänaisellinen. Ei tyhmä, ei ilkeä, ei tuomitseva, vaan ruma.

Kolmas ongelma on edelliseen ongelmaan liittyvä ajatus siitä, että naisilla on velvollisuus olla kaunis ja miellyttää miehiä. Bartoli ei ole pitkä, hoikka ja vaaleatukkainen, ja tämä tekee hänestä ”huonon naisen”, jota (miehillä) on oikeus riepotella välittämättä hänen tunteistaan.

Myönnän, että tämä teksti on varsin yksipuolinen. On varmasti paljon miehiä ja naisia, joita Bartolin ulkonäkö tai muut ominaisuudet eivät haittaa. Valitettavasti nettiääliö ovat heitä kovaäänisempiä ja sitkeämpiä.