Joulutoivotus

Hyvää joulua kaikille teille! Tai mitä sitten vietättekään tai olette viettämättä. Voikaa hyvin.

(Kyllä, yritän ensi vuonna kirjoittaa useammin. Mutta en lupaa mitään, älkää siis pidättäkö hengitystänne.)

Kasvisherätys

Toisinaan, yleensä keväisin, havahdun siihen, että kaupoista löytyy ihan hillittömän monenlaisia hedelmiä ja vihanneksia. Kauppareissulla huomaan miettiväni, että onpas tuo munakoiso jännän näköinen, saisikohan siitä jotain syötävää? Googlaan fraaseilla ”helppo smoothie”, ”juotava salaatti” tai ”mistä tietää, että mango on kypsä”. Toisin sanoen minussa herää kokeilunhalu.

Kun asuin kotona, söimme kasviksia ja hedelmiä aika yksipuolisesti (tosin niin taisi suurin osa muistakin perheistä syödä silloin, jos nykypäivään verrataan). Salaatti tehtiin kiinankaalista silppuamalla ja siihen lisättiin tölkkiananasta ja leipäjuustokuutioita (eivät ole kasvistuote, mutta minun oli ihan pakko mainita ne, koska pelkkä salaatti kiinankaalista ja ananaksesta kuulostaisi vielä todellisuuttakin aneemisemmalta). Jäätelön kanssa syötiin joskus säilykepersikanpuolikkaita. Appelsiineja syötiin, ja banaaneja, omenoita ja satsumia (tai jotain sen näköisiä, en ole koskaan oppinut erottamaan mandariineja, satsumia, klementiinejä ja muita suunnilleen samannäköisiä ja -makuisia sitrushedelmiä toisistaan). Maalla oli mummula ja sieltä tuotiin kotipakastimeen marjoja talveksi. Niitä söimme ja söin silloin enemmän kuin nykyään.

Muutin kotoa pois ensimmäisenä opiskeluvuotenani. Olin laittanut ruokaa itse jonkin verran jo kotona asuessani, mutta muuton jälkeen minun oli opeteltava kokkaamisen lisäksi myös syömään niin, etteivät rahat loppuneet kesken. Usein kuvitellaan, että kasvissyöjät syövät, no, kasviksia, mutta kokemuksesta voin sanoa, että kaupasta kyllä löytää monenlaisia ”ateriaratkaisuja”, joissa kasvisten osuus on aika olematon. Useimmiten söin nuudeleita ja punaisia linssejä, kunnes lopulta kyllästyin niihin täysin.

Noin vuotta myöhemmin ryhdyin vegaaniksi. Luulisi, että siinä vaiheessa nyt viimeistään olosuhteiden pakosta oppisi syömään kasviksia. Toisin kävi. Yksi syy on se, että lähikaupan kasvikset olivat ”tylsiä”. Toinen syy on se, että luulin vegaaniuden tarkoittavan sitä, etten enää voisi syödä mitään ”normaalia”. Niinpä ostin vegaanisia sipsejä, vegaanisia jäätelöitä, vegaanisia hampurilaisia, ja ylipäätään kaikkea, mistä oli erikseen olemassa vegaaninen versio, todistaakseni itselleni ja muille, ettei vegaaniksi ryhtyvän tarvinnut luopua mistään.

Ensimmäinen keväthavahtumiseni tapahtui pari vuotta vegaaniksi ryhtymiseni jälkeen. Olin jostain, nyt jo unohtuneesta syystä mennyt ostoksille lähikauppaani huomattavasti isompaan kauppaan. Tämän ison kaupan hevi-osasto oli jo yksin suurempi kuin koko lähikauppani! Se teki konkreettiseksi sen, miten yksipuolisesti olin syönyt kasviksia koko elämäni ajan. Kaupassa oli tuttuja kasviksia, hämärästi tuttuja kasviksia, mutta myös kasviksia, joista en ollut ennen kuullutkaan.

Sen jälkeen näitä havahtumisia on ollut muutama. Tämän vuoden havahtumiskokeilujen toistaiseksi paras löytö on ollut inkivääri. Se on minulle entuudestaan tuttu mm. eräiden kahviloiden smoothieista, joihin se antaa potkua, mutta en muista, että olisin koskaan aiemmin ostanut inkivääriä kotiini. Nyt olen lykännyt sitä niihin googlaamiini helppoihin smootieihin ja juotaviin salaatteihin. Internet on hyvä ideoiden lähde, mutta erityisesti haluan tässä kiittää Facebookin vegaaniryhmiä, joissa jaetaan ideoita, neuvotaan ja rohkaistaan kokeilemaan uutta. Niiden ansiosta voin jopa toivoa, että tämänkertainen havahtumiseni ei hiipuisi ihan yhtä nopeasti kuin aiemmin on käynyt.

Advertisement

Suomi on käsittämätön maitomaa

Maidosta on viime aikoina puhuttu poikkeuksellisen paljon ja monelta taholta asiaa tarkastellen. Kaikki sai alkunsa ilmeisesti Valion maitomainoksista, joissa julistetaan, että heidän maitonsa tulee ”lehmiltä, jotka tekevät mitä tykkäävät”. Väite ei tietenkään pidä paikkaansa.

Valion mainoskampanjan odottamaton seuraus on, että se on herättänyt kekustelua myös eläinmaidon tuottamisen eettisistä kysymyksistä. Itse olen löytänyt itseni viime päivinä puhumasta maidontuotannosta sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole aiemmin edes ajatelleet asiaa. Monelle tulee yllätyksenä, että maidontuotanto on todellisuudessa kaukana mainoksissa kuvatusta idyllistä. Harva tietää, ettei lehmä tuota maitoa, jos se ei sitä ennen synnytä vasikkaa. Yleisessä tiedossa ei myöskään ole, että vasikat ja emot erotetaan toisistaan vasikan ollessa muutaman päivän ikäinen — jotta maito voitaisiin myydä ihmisille.

Näin vegaaninäkökulmasta eläinmaito on vähintäänkin omituinen ”elintarvike”. Ihminen on ainoa eläin, joka juo toisen eläinlajin maitoa, ja myös ainoa eläin, joka juo maitoa vielä imeväisiän jälkeen. Aikuisten laktoosi-intoleranssi on normaalitila, maitotuotteiden sietäminen on poikkeus. Ilman maitoa pärjää myös mainiosti (vaikka Maito ja Terveys muuta väittäisikin).

Kuten jo otsikossa sanoin, Suomi on käsittämätön maitomaa, mikä näkyy myös siinä, miten vegaanien (ja muiden eläinmaitoa karttavien ihmisten) ruokavalintoihin suhtaudutaan. Lakto-ovovegetarismi on vielä suhteellisen ymmärrettyä, mutta annas olla, kun sanot, että et käytä mitään maitotaloustuotteita. Olen saanut kuulla lukuisia kertoja, että lehmät ”antavat” maidon ihmisille ja että niiden utareet räjähtäisivät, jos emme lypsäisi niitä. Minulle on myös tehty tiettäväksi, että maito on, jos ei ainoa, niin ainakin paras kalsiumin lähde, joten omapa on vikani, kun minulle ajan myötä kehittyy osteoporoosi. Vegaaniliiton 10 myyttiä maidosta -artikkeli vastaa yleisimpiin oletuksiin maidontuotannosta ja maitotaloustuotteiden vaikutuksista terveyteen.

Perjantain A-studiossa puhuttiin myös maidosta, mutta keskustelijat sivuuttivat tuosta vain sen tosiasian, että sopipa lehmänmaito ihmisille tai ei, lehmien itsensä kannalta kyse on ennen kaikkea kärsimystuotteesta.

Kaksoset

Alkuviikosta koin ehkä elämäni omituisimman läskikohtaamisen (kyllä, omituisemman kuin nainen, joka oli salaa lihava, tai mies, joka halusi tietää, olenko omasta mielestäni lihava).

Eräs tukevassa humalassa oleva nainen käveli luokseni tuijottaen mahaani ja kysyi: ”Kaksosiako sä odotat?”

Vastasin, kuten tapoihini kuuluu, että ei, olen vain lihava. Yleensä se vastaus tappaa keskustelun aika lyhyeen, korkeintaan saan kommentteja siitä, kuinka pilaan terveyteni ja olen kaikin tavoin vääränlainen. Mutta ei. Nainen astui lähemmäs ja alkoi huitoa sormellaan minua kohti ja huutaa, että hänelle ei kyllä valehdella. Hän ehti huutaa jonkin aikaa, kunnes paikan vahtimestari saapui, pyysi häntä poistumaan ja palaamaan selvin päin. Tämä sai naisen huomion suuntautumaan pois minusta ja ennen pitkää nainen lähtikin, kovan metelin ja kirosanojen saattamana.

Naisen päissään oleminen teki kohtaamisesta minulle henkilökohtaisesti entistäkin pelottavamman. Suhtaudun juopuneisiin ihmisiin yleisesti ottaen hyvin varovaisesti, kuten muutenkin ihmisiin, joiden voin olettaa olevan arvaamattomia ja jääräpäisiä.

Olen pyöritellyt tätä tapaamista mielessäni paljon, mutten vieläkään tiedä, miten minun olisi pitänyt toimia. Jos olisin taipunut ja sanonut, että kyllä, olen raskaana, hän olisi luultavasti saanut siitä vain lisää vettä myllyynsä, koska olisin ”paljastanut olevani valehtelija”. Toisaalta en usko, että nainen olisi antanut asian olla, jos olisin pitäytynyt linjassani ja kieltänyt olevani raskaana. Fiksuinta olisi tietysti olltu poistua tilanteesta, mutta nainen oli sen verran kiihtynyt, että hän olisi todennäköisesti seurannut minua.

Ehkä tämä on niitä tilanteita, joissa mikään vaihtoehto ei ole oikea ja hyvä.

Lihavuuden piilottaminen

Tänne blogiin tullaan suhteellisen usein lihavuuden tai jonkin ruumiinosan kätkemiseen tai peittämiseen liittyvillä hakusanoilla, joten ajattelin, että yritän sanoa aiheesta jotain.

Ihan ensimmäiseksi joudun tuottamaan pettymyksen: lihavuutta ei saa piilotettua. Se nyt vain on niin,  ihan samalla tavalla kuin ihminen ei yhdessä yössä kasva kymmentä senttiä lisää pituutta. Muotoilevilla alusvaatteilla kehon muotoa saa jonkin verran muutettua, mutta eivät nekään ihmeisiin pysty. (Tästä huolimatta minusta on aiheellista panostaa aluspukeutumiseen, sillä vaikkei kukaan näkisikään, mitä sinulla on vaatteidesi alla, sinä itse tiedät sen. Ainakin minulle tieto hyvin istuvista ja hyvältä näyttävistä alusvaatteista antaa aina vähän lisää itseluottamusta.)

Jos lihavuutta ei saa piilotettua, mitä sitten pitäisi tehdä? Meillä on kaikilla kehossamme alueita, joista pidämme enemmän kuin toisista, ja näitä itselle mieluisia alueita korostamalla pääsee jo pitkälle. Itse olen vartalotyypiltäni jotain omenan ja päärynän väliltä, joten vartaloni kapein kohta on rintojen alla. Tämän takia pyrin valitsemaan empire-linjaisia vaatteita, jotka sopivat minulle mielestäni parhaiten. (Tosin tässäkin pitää muistaa kohtuus: jos vaate on liian tyköistuva, näytän siltä kuin olisin raskaana.)

On tärkeää löytää itselle sopivat, mieluisen tuntuiset vaatteet, joissa viihtyy. Kun vaatteet istuvat niin kuin niiden pitääkin ja ne korostavat kantajansa parhaita puolia, sen kyllä huomaa, eikä ainoastaan, mitä vaatteisiin tulee. Kun vaatteet on valittu harkiten, niiden kantaja tietää näyttävänsä hyvältä, mikä heijastuu itseluottamuksena, joka onkin kaikista tärkein asuste.

Lopuksi haluan todeta seuraavaa: Mitä sitten, vaikka ”lihavuuden piilottaminen” ei onnistuisikaan? Kuten olen sanonut aikaisemmin ja monessa yhteydessä, lihavuudessa ei itsessään ole mitään vikaa, ei sen enempää kuin lyhyydessä tai kehon muissakaan ominaisuuksissa. Voimme olla ihania, vaikka olemme lihavia!

Tukasta asiaa

Vielä muutama kuukausi sitten hiukseni olivat pitkähköt, ne ulottuivat suunnilleen rinnan korkeudelle. Olen sen jälkeen erinäisistä syistä käynyt erinäisiä kertoja lyhentämässä tukkaani, kunnes viimein sijoitin hiustenleikkuukoneeseen ja nyt minulla on lyhyttäkin lyhyempi siilitukka.

Viimeksi minulla oli näin lyhyt tukka vuonna 2009 ja sain silloin kuulla useita kertoja, kuinka tukka on naisen kruunu ja nainen ilman tukkaa ei ole nainen laisinkaan. Useimmiten nämä mielipiteet tulivat miesten suusta, ja välillä minusta tuntui, että jotkut heistä olivat ihan rehellisen hämmentyneitä siitä, että kaikki maailman naiset eivät pidäkään elämänsä tärkeimpänä asiana ”hyvältä näyttämistä” ja miesten miellyttämistä. (Hyvältä näyttämisellä tarkoitan tässä ns. klassiseen kauneuteen pyrkimistä.) Pari kertaa sain jopa kuulla, että minun pitäisi olla hiushuomautuksista kiitollinen ja ”parantaa tapani” nyt, kun minulle on kerrottu, missä olen mennyt vikaan.

Googlailin huvikseni, mitä ihmiset kirjoittavat lyhyttukkaisista ja kaljuista naisista ja löysin aika ennalta-arvattavaa settiä. Törmäsin useita kertoja ajatukseen siitä, että tukkansa lyhyeksi leikkauttava nainen haluaa itselleen ”miehen tukan” ja siis ”olla niin kuin mies”. En ihan ymmärrä tätä. En ole koskaan törmännyt ihmiseen, joka olisi sitä mieltä, että esim. hevilettihevarit näyttäisivät / yrittäisivät näyttää ”tavismiestä” feminiinisemmiltä pitkine hiuksineen, joten miten hiusten lyhyys itsessään olisi miesmäisyyttä lisäävä ominaisuus?

Toinen usein esiin nouseva väite, jota en myöskään ymmärrä, on se, ettei naista tunnista naiseksi, jos hänellä on lyhyt tukka (ja tämän ajatuksen rivien välistä on luettavissa ajatus siitä, että ihmisen pitää olla joko mies tai nainen ja hänestä pitää ulkonäön perusteella pystyä päättelemään, kumpi hän on). Naisella on siis velvollisuus näyttää ”naiselliselta” (ja miehellä vastaavasti ”miehekkäältä”). Lakkaisikohan maapallo pyörimästä, jos keskittyisimme miesmäisyyden ja naismaisuuden sijaan etsimään sellaista ulkonäköä, tyyliä ja elämäntapaa, joka tekee meidät itsemme onnellisiksi?

PS: Olen aiemmin sivunnut (erityisesti miesten) miellyttämistä tekstissä ”Velvollisuus olla kaunis”.

Nudistiksiko tässä pitäisi ruveta?

Olen tämän viikon lukenut Rinna Saramäen kirjaa Hyvän mielen vaatekaappi, jonka alkuosa keskittyy vaateteollisuuden eettisiin ongelmiin ja ympäristövaikutuksiin. Teoriassa minusta olisi hienoa, jos voisin pukeutua vaatteisiin, joiden hiilijalanjälki on mahdollisimman pieni, joiden tekijöillä on inhimilliset työolosuhteet, joiden valmistuksessa ei käytetä mitään eläinperäistä ja jotka ovat mahdollisimman lähellä tuotettuja. Olisin jopa valmis maksamaan vaatteistani huomattavasti nykyistä enemmän, jos minun olisi mahdollista löytää jostain vaatteita, jotka täyttäisivät kaikki nämä ehdot.

Etsiessäni tällaisia ”hyvisvaatteita” kohtaan yhä uudestaan saman ongelman: tähän asti kaikki löytämäni ”puhtaat ja aatteelliset” vaatteet ovat olleet auttamattomasti liian pieniä minulle. On varmasti monia syitä, mikseivät verraten pienet vaatemerkit valmista vaatteita minun kokoisilleni, mieleen tulee ilman sen kummempia miettimisiä ainakin se, että meitä (näin) lihavia on vähemmän kuin pienempikokoisia potentiaalisia ostajia ja että vaatteiden kaavoittaminen lihaville on vaikempaa kuin laihoille kaavoittaminen (mm. siksi, että erot lihavien ihmisten ruumiinrakenteiden erot ovat suuremmat kuin laihojen ihmisten). Vaatteiden ompeleminen itse poistaisi joitakin välikäsiä, mutta en kyllä tiedä yhtäkään kangaskauppaa, joka olisi erikoistunut ekologisiin reilun kaupan jne. kankaisiin.

Yhdessä vaiheessa, kun vielä etsin omaa tyyliäni, tein ostopäätökset yhden yksinkertaisen säännön perusteella: Jos vaate menee päälleni (tai siis jos minä sovin sen sisään) eikä maksa omaisuuksia, ostan sen. Luulisin, että tässä lihavuuden vaikutus näkyy selkeimmin, sillä pienempivartaloisilla ihmisillä nyt vain yksinkertaisesti on enemmän valinnanvaraa. Kiertelin silloin runsaasti kirpputoreja ja muutenkin kierrätysvaatteet kiinnostivat minua kovasti (kiinnostavat ne edelleenkin, mutta vähemmän), ja myös tämä johtui ekologisuuteen pyrkimisen lisäksi siitä, että normikauppojen valikoima oli aika onneton.

Kirpputoreilla jos missään tulee helposti tehtyä heräteostoksia, sillä siellä vaatteita on useimmiten vain yksi yksittäinen kappale, ja jos sitä ei heti nappaa itselleen, voi olla, että joku muu ehtii ensin. Ei siis ole mahdollista miettiä seuraavaan päivään — eikä myöskään ole mahdollista palauttaa vaatetta, jos se on kotiin tultua osoittautunut jollakin tavalla vääränlaiseksi.

Toivon kovasti, että saan Hyvän mielen vaatekaapin neuvoilla vaatehuoneeni ojennukseen, pääsen turhasta eroon ja opin ihan pysyväksi tavaksi sen, miten ostoksia tehdään tarpeen mukaan ja harkitusti.

Laihat naiset ovat ihailtavia, mutta kumppaniksi heistä ei ole

Löysinpä itseni jälleen yllättävästä ja monella tavalla hämmentävästä tilanteesta. Olin minulle uudessa ryhmässä ja kävimme esittelykierrosta. Eräs ryhmäläinen kertoi laihtuneensa X kuukauden aikana Y kiloa ja sai aplodit. Ei siinä sinänsä mitään, mutta eräs toinen ryhmäläinen oli aiemmin kierroksen aikana kertonut olleensa Z vuotta raittiina — eikä saanut aplodeja. Ehkä arvomaailmani on jotenkin nyrjähtänyt, mutta minusta vuosien raittiina pysyminen on painonpudotusta suurempi saavutus ja ihailtavampi asia.

Ja heti perään löysin itseni toisesta hämmentävästä tilanteesta: Törmäsin pari päivää sitten Facebookissa artikkeliin, jonka otsikko on: ”Pullukka tyttöystävä on parempi kuin laiha! – tässä kuusi perustelua”. Tämä laatujournalismin elävä esimerkki on epäilemättä kirjoitettu ainakin osittain huumorimielellä, vaikka se ei minusta kovin hauska olekaan. Artikkelin mukaan ”pullukoiden” naisten parhaisiin puoliin kuuluvat mm. seuraavat ominaisuudet:

1. pullukat tykkäävät syömisestä (eivätkä varmasti tarkkaile lainkaan sitä, mitä he suuhunsa pistävät)
2. pullukoilla naisilla ei ole vientiä
3. pullukoiden tulee kompensoida ”vähemmän vetävää” ulkonäköään esimerkiksi opettelemalla olemaan parempia sängyssä
4. pullukat eivät liiemmin välitä ulkonäöstään.

Laihoja naisia sen sijaan kuvataan mm. seuraavanlaisesti:

1. laihat naiset suhtautuvat ruokaan neuroottisesti ja kituuttavat pienillä ruoka-annoksilla
2. laihat naiset ovat ylpeitä ulkonäöstään ja tämän takia he pettävät useammin kuin pullukat
3. laihat naiset ovat tottuneet saamaan, mitä haluavat
4. laihat naiset ovat ”hauraita”.

Artikkelin kieli on muutenkin asenteellista. Laihoista naisista käytetään toistuvasti sanaa ”mallikaunotar” ihan niin kuin kaikki laihat naiset olisivat ”malliainesta” ja kaikki kauniit mallit olisivat laihoja. Ja lienee turha sanoakaan, että minusta on absurdia väittää, että kehon koko ja paino olisivat potentiaalisen kumppanin olennaisimmat ominaisuudet.

PS. Minua pyydettiin kirjoittamaan Superdieetti-Jutasta, mutta arvostan omaa mielenterveyttäni sen verran, etten ainakaan nyt aio paneutua aiheeseen.

Ikävä ihminen

Tämä teksti on melko pitkälti jatkoa edelliselle tekstille, joten jos et ole lukenut sitä, suosittelen lukemaan sen ennen tämän tekstin lukemista.

Minulle käy usein niin, että kun riittävän huonoja päiviä on riittävän monta, löydän itsestäni ikävän ihmisen. Tämä ikävä ihminen ei pidä itsestään ja hän reagoi itseinhoonsa etsimällä erilaisia ”vikoja” myös toisista. Kun olen ikävä ihminen, arvostelen muiden ihmisten kehoja, vaatetusta, käytöstä, puhetapaa, kaikki heissä on vapaata riistaa. Ikävänä ihmisenä haluan verrata itseäni muihin ja olla, jos en parempi kuin muut, niin ainakin vähemmän huono kuin muut. Teen tämän vertailun hiljaa mielessäni, mutta on varsin mahdollista, että ylenkatseeni heijastuu kasvojeni ilmeeseen.

Ikävän ihmisen itsetunto on kaikkea muuta kuin hyvä ja kaikkea muuta kuin vakaalla pohjalla. Päivinä, joina olen ikävä ihminen, pyrin kätkemään epävarmuuteni, huonommuuteni ja negatiiviset tunteeni kuoren alle, sillä en halua kohdata niitä. Valitettavasti tunteita peittävä kuori on hauras ja helposti särkyvä, joten sitä pitää pönkittää jatkuvasti. Ikävä ihminen etsii itselleen ja olemiselleen oikeutusta muiden huonommuudesta. ”Jos minä näyttäisin tuolta, niin en varmasti pukeutuisi noin.” ”Jos tuo olisi minun lapseni, en varmasti kohtelisi häntä noin.” ”Jos minulla olisi tuollaiset hiukset, en varmasti laittaisi niitä noin.” Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.

Miten oloaan sitten voi parantaa sellaisina päivinä, kun huomaa olevansa ikävä ihminen? Voi kuulostaa hömpältä ja huuhaalta, mutta itse olen saanut apua positiivisten lauseiden toistamisesta. Nämä lauseet eivät liity ulkonäköön, sillä ikävä ihminen on mielestään ylitsepääsemättömän ruma. Sen sijaan ne suuntautuvat sisimpään, sillä ikävän ihmisen todelliset haavat ovat syvällä pinnan alla. Jos ikävä ihminen on sinulle tuttua seuraa, kokeile seuraavalla kerralla karkottaa häntä esimerkiksi seuraavilla lauseilla:

• Minä riitän.
• Minä olen arvokas.
• Minä ansaitsen hyviä asioita.

Nämä kaikki ovat totta. Oikeasti.

Huono päivä

Mitä omassa kehossa viihtymiseen ja itsestään pitämiseen tulee, minulla on ollut tänään huono päivä. Itse asiassa minulla on viime aikoina ollut tässä suhteessa aika monta huonoa päivää. Tällaisina päivinä tuntuu, etten todellakaan halua blogata, mutta nyt minusta tuntuu, että juuri tällaisena päivänä minun pitääkin blogata. Ei olisi kohtuullista odottaa (niin minun kuin teidän lukijoidenkaan), että kaikki päiväni olisivat ruusuja ja kukkasia ja että minun pitäisi aina jaksaa ja haluta toimia lihavuuden hyväntahdonlähettiläänä Suomen kansalle.

Kun aloitin tämän blogin pitämisen, tärkeimpänä tavoitteena oli, kuten tuossa sivupalkissakin lukee, kertoa siitä, minkälaista on olla oikein tosi lihava. Olen kuitenkin muutamasta syystä ”sensuroinut” itseäni.

Ensimmäinen syy on selkeästi nimettävissä: koska suuri osa lihavuutta ja lihavia ihmisiä käsittelevistä teksteistä antaa ymmärtää, että lihavuus on suunnilleen maailman kauhein asia, olen halunnut korostaa positiivisuutta ja sitä, että omasta kehostaan voi ja saa tykätä, vaikka sattuisikin olemaan lihava.

Toisenkin syyn tunnistan: kiiltokuvamaailmaan eksyminen. Monia blogeja lukiessa tuntuu siltä, että kaikilla bloggaajilla on aina hyvä päivä, takana puolimaratonin juokseminen, yllään uudet merkkivaatteet ja muutenkin kaikki niin hienosti kuin olla voi. Kun vertaa elämäänsä kokonaisuudessaan näihin bloggaajien ”valittuihin paloihin”, oma arki tuntuu kovin harmaalta.

Mutta jotta tämä postaus ei olisi yksinomaan valitusta, haluan jatkaa pintaa syvemmälle. Meillä kaikilla on huonoja päiviä, joillakin enemmän ja joillakin vähemmän. On päiviä, joina minä tunnen itseni läskiksi, rumaksi, groteskiksi ja vaikka miksi. Sanon, että tunnen, vaikka yksikään luettelemistani sanoista ei ole tunne. Näiden epätunteiden takaa paljastuu usein esimerkiksi epävarmuutta, pelkoa, huolta, surua ja muita vaikeasti käsiteltävissä olevia tunteita.

On yksinkertaista kätkeä nämä tunteet, katsoa peiliin ja sanoa: ”En pidä näkemästäni.” Se ei kuitenkaan ole rakentavaa, sen avulla ei pääse eteenpäin. Tunteet on uskallettava kohdata, jotta niitä voi käsitellä, ja ainakin itse olen sitä mieltä, että tunteiden käsittely on pidemmän päälle parempi ratkaisu kuin niiden pakeneminen. Mutta ei tehdä tästäkään nyt mitään ehdotonta sääntöä: varmasti on tilanteita, joissa tunnemöykkyä ei kannata alkaa penkomaan. Kaikella on paikkansa ja aikansa. Olkaamme siis armollisia itsellemme — ja älkäämme tunteko syyllisyyttä siitä, jos emme aina jaksakaan olla armollisia.