Laihtumista ja ahmimista

Tapasin tällä viikolla ystävän, jota en ollut nähnyt kuukausiin. En meinannut tunnistaa häntä. Sitten viime näkemän hän oli laihtunut lähes kolmanneksen painostaan. Ystävä vaikutti hurjan tyyytyväiseltä painonsa putoamiseen ja kertoi, millä tavoin hän nykyään seurasi painoaan ja syömisiään. Omien syömistapojeni ollessa mitä ne ovat, en osaa arvioida, missä terveiden elämäntapojen ja epäterveen kyttäämisen raja menee. Tämän ystävän tuntien en kuitenkaan olisi kovin huolissani.

Jokin kohtaamisessa herätti Leppoisan Lihavan ja Koomisen Läskin unestaan. Huomasin jälleen heittäväni vähättelevää läppää omasta kehostani, omasta painostani ja omista elämäntavoistani. Huomasin jälleen ajattelevani, että ystävän täytyy olla ihmisenä minua parempi, koska hän laihtuu/laihduttaa ja minä en. Huomasin jälleen myös ahdistuvani, koska tilanne toi mieleen vastaavanlaisia tilanteita, joissa minua oli verrattu johonkuhun lihavaan ihmiseen, joka oli saanut laihdutettua. En toki usko, että ystävällä oli tällaisia taka-ajatuksia, pikemminkin uskon, että nämä ajatukset kumpuavat omasta epävarmuudestani.

Noista kolmesta huomaamisesta minua mietityttävin on tuo viimeinen. Jos tunnesyöjä ahdistuu, niin miten hän käsittele/pakenee ahdistusta? Syömällä tietenkin. Ja mitä jos ahdistuksen lähteenä on oma lihavuus? Jätän tämän lukijan pääteltäväksi. Tunnesyöjän laulu voisi mennä Juicea mukaillen vaikka näin: ”Mä ilooni ahmin, mä suruuni ahmin, mä ahmin, ja joskus muuten vaan.” (Itse en ole viime aikoina juurikaan varsinaisesti ahminut, ainakaan omien määritelmieni mukaan. Minun sanastossani ahmiminen on sellaista syömistä, josta tulee fyysisesti ylitäysi olo ja josta tuntee syyllisyyttä. Ahmimisen sijaan syön kohtuullisia määriä, mutta syön usein. Enkä varsinaisesti ole jaksanut panostaa ruoan terveellisyyteen. Ja mikäköhän minua nyt vaivaa, kun tunnen tarvetta ripittäytyä teille syömisistäni? En taida olla vieläkään kokonaan ”toipunut” kohtaamisesta.)

Vaikka kohtaaminen ystävän kanssa toi mukanaan ahdistusta, se oli kokemuksena tärkeä. Kun tuollaisia tilanteita tulee eteen ja kun vähitellen opin, etteivät kaikki maailman ihmiset ole olemassa vain, jotta he voisivat lytätä minut lihavuuteni takia, opin vähitellen myös olemaan sinut itseni kanssa erilaisissa tilanteissa. Kiloineni kaikkineni.

Advertisement

Huonoa ahdistuksen hallintaa

Ahdistaa. Internet ahdistaa. Internetin ulkopuolinen maailma ahdistaa. Hengittäminen ahdistaa. Viikonloppu ahdistaa. Oleminen ahdistaa. Tulevaisuus ahdistaa. Menneisyys ahdistaa. Ja aika moni muukin asia. Ja koska olen tunnetusti aivan sanoinkuvaamattoman fiksu ja kypsä, hoidan näitä ahdistuksia syömällä pullaa. Kun sitä kerran on, niin kai sitä sitten pitää syödä.

Nyt olen oikein rehellinen: jos minua ei ahdistaisi, mutta minulla olisi silti pullaa, söisin sitä jonkin toisen tekosyyn varjolla.

Ei pullansyönti — tai syöminen ylipäänsä — ole ainoa ahdistuksenhallintakeinoni, mutta se on usein se keino, johon tartun ensimmäisenä. Syöminen on toimintona helppo eikä se vaadi muuta kuin että löydän jostain jotain syömäkelpoista. Ja onhan minulla kaapissa useimmiten jotain. Muita keinoja olisi esimerkiksi kävely tai muu ulkona pistäytyminen, mutta se vaatii jo paljon enemmän Pitäisi pukeutua, etsiä avaimet, valmistautua henkisesti siihen, että joku naapuri haluaa jutella hetken, tätäkin listaa voisi jatkaa. Tai voisin kirjoittaa päiväkirjaa tai runoa tai muuta, mutta viime aikoina kirjoittaminen on ollut varsinaista itsesäälissä rypemistä eikä siitä siis olisi juuri apua.

Siispä syön, ja se toimii. Enhän minä söisi, jos en saisi siitä jotain, edes hetkellistä, mielihyvää, turvallista oloa tai muuta positiiviseksi kokemaani tunnetta. Syömällä saavutetut tunteet vain eivät valitettavasti kestä kuin syömisen ajan, jonka jälkeen niitä seuraa täyteys ja ähky. Nämä jälkimmäiset ovat sikäli mielenkiintoisia tuntemuksia, että ne tuntuvat samaan aikaan hyviltä ja pahoilta. On fyysisesti tukalaa, kun vatsa on oikein pinkeimmillään, mutta henkisesti olo on turvallinen. Voisi jopa käyttää sanaa ”lohdutettu”.

Ilmeisesti syömisessä on ainakin osittain kyse siitä, että syön, koska oloni on turvaton ja lohdunkipeä enkä jaksa tai halua tai osaa käsitellä näitä tunteita rakentavammin. Ruoka ei sano, etten ole tarpeeksi hyvä. Sille kelpaan aina.