Blogiarkistot

Pakosta hyvään

Kuulin hiljattain käsitteestä itsemyötätunto. En ole vielä ehtinyt tutustua asiaan kovin syvällisesti, mutta se, mitä olen antanut itselleni kertoa, on vaikuttanut oikein lupaavalta. Juttelin itsemyötätunnosta erään ihmisen kanssa, joka ainakin ulkoapäin katsottuna vaikuttaa itselleen ihanan armolliselta ja itsestään huolta pitävältä, siis sanalla sanoen itsemyötätuntoiselta.

Eräs käytännön tapa toteuttaa itsemyötätuntoa on kiinnittää huomiota käyttämäänsä kieleen. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, itsemyötätuntoon liittyy se, ettei juuri puhuta pakosta, siis että minun on nyt pakko tehdä näin ja sen jälkeen minun on pakko tehdä noin. Sen sijaan keskittyminen suunnataan siihen, minkälaiset tekemiset ovat itselle hyväksi. Hyvin harvat asiat ovat sellaisia, jotka on ihan ehdottomasti pakko tehdä, mutta on paljon asioita, joiden tekeminen on meille hyväksi. Esimerkkeinä vaikka seuraavat:

  • ”Nyt minun on hyvä levätä.”
  • ”Nyt minun on hyvä syödä.”
  • ”Nyt minun on hyvä lopettaa syöminen.”

Jotenkin tämä, sinänsä pieni asia on ollut minulle ihan käänteentekevä. Voin tehdä arjessani konkreettisia asioita, joilla pidän huolta itsestäni. Tähän asti olen mieltänyt itsestä huolehtimisen itseni kohdalla olevan sitä, että teen ihmisten tyypillisestä arjesta poikkeavia asioita. (”Huolehdin itsestäni käyttämällä minulle määrättyä lääkitystä.” ”Huolehdin itsestäni käymällä tukiryhmissä.”) Nyt koko arki on tulvillaan asioita, jotka ovat minulle hyväksi. Kaiken lisäksi näistä asioista osa on sellaisia, joiden tekeminen ei vaadi juurikaan suunnittelua, ennakointia tai erityisiä voimanponnistuksia.

Toinen merkittävä asia, johon olen itsemyötätuntoon liittyen törmännyt, on se, että itsestään ihan totta saa pitää huolta aivan niin kuin pitäisi huolta jostakusta (muusta ihmisestä), jonka hyvinvoinnista välittää. Itseen kohdistuvat myötätuntoiset teot eivät ole oman itsen korostamista,  vaan kyse on siitä, että antaa itselleen arvon samalla tavalla kuin sen antaa muillekin. Voisi melkein sanoa, että meillä on velvollisuus huolehtia (myös!) itsestämme.

Mainokset

Siltä varalta, jos joku ei vielä tiedä, että olen lihava

Fancy Lady Industriesin lähetys tuli tiistaina. FLI valmistaa mm. lihavuusteemaisia Girth Guide -kangasmerkkejä, vähän partiolaisten taitomerkkien tapaan. (”Girth Guide” on sanaleikki: ”Girl Guide” tarkoittaa tyttöpartiolaista ja ”girth” puolestaan tarkoittaa ympärysmittaa.) Itse tilasin kolme merkkiä. (Tämän, tämän ja tämän, joista kaksi ensimmäistä ompelen reppuuni ja kolmas saa vielä odottaa paikkaansa ja aikaansa.) En jaksanut ottaa selvää tullimaksuista ja verotuksista (ja mitä nyt tarvitseekin huomioida EU:n ulkopuolelta tilatessa, en itse asiassa edes tiedä yksityiskohtia tuon tarkemmin), mikä on suurin syy sille, etten villiintynyt ostovimmassani täysin pitelemättömäksi.

Joku voisi kysyä, miksi kukaan haluaa ”tehdä lihavuudestaan numeron”, ja tavallaan se onkin ihan aiheellinen kysymys. Miksi ihmiset ylipäänsä haluavat tehdä ominaisuuksistaan numeron? Vaatteet on mun aatteet ja itse oletan, että ihmiset haluavat ”julistaa” niitä ominaisuuksiaan, jotka he kokevat identiteettinsä kannalta olennaisiksi. Toisaalta lihavuus poikkeaa monista muista ominaisuuksista siinä, että toisin kuin vaikka uskonto tai seksuaalinen suuntautuminen, lihavuus näkyy ulospäin kaikille. Yleisin suhtautuminen lihavuuteen on kuitenkin, että se on tila, josta pitäisi pyrkiä pois, ja tämä on se ajatusmalli, jota haluan haastaa ja kyseenalaistaa tekemällä numeron lihavuudestani.

Alun perin bongasin merkit Tumblrista, jonka kautta olen löytänyt muitakin hyviä juttuja. (En linkitä Tumblr-tiliäni tähän, sillä käytän sitä lähinnä mielenkiintoisten juttujen seuraamiseen enkä itse kirjoita sinne mitään.)

PS: Blogiin on tultu haulla ”oikeutta lihaville blogi”. Oikeutta lihaville olisi kieltämättä hyvä blogin (tai vaikka manifestin) nimi. Saa käyttää, ei ole pakko.

 

 

 

Lihavuuden piilottaminen

Tänne blogiin tullaan suhteellisen usein lihavuuden tai jonkin ruumiinosan kätkemiseen tai peittämiseen liittyvillä hakusanoilla, joten ajattelin, että yritän sanoa aiheesta jotain.

Ihan ensimmäiseksi joudun tuottamaan pettymyksen: lihavuutta ei saa piilotettua. Se nyt vain on niin,  ihan samalla tavalla kuin ihminen ei yhdessä yössä kasva kymmentä senttiä lisää pituutta. Muotoilevilla alusvaatteilla kehon muotoa saa jonkin verran muutettua, mutta eivät nekään ihmeisiin pysty. (Tästä huolimatta minusta on aiheellista panostaa aluspukeutumiseen, sillä vaikkei kukaan näkisikään, mitä sinulla on vaatteidesi alla, sinä itse tiedät sen. Ainakin minulle tieto hyvin istuvista ja hyvältä näyttävistä alusvaatteista antaa aina vähän lisää itseluottamusta.)

Jos lihavuutta ei saa piilotettua, mitä sitten pitäisi tehdä? Meillä on kaikilla kehossamme alueita, joista pidämme enemmän kuin toisista, ja näitä itselle mieluisia alueita korostamalla pääsee jo pitkälle. Itse olen vartalotyypiltäni jotain omenan ja päärynän väliltä, joten vartaloni kapein kohta on rintojen alla. Tämän takia pyrin valitsemaan empire-linjaisia vaatteita, jotka sopivat minulle mielestäni parhaiten. (Tosin tässäkin pitää muistaa kohtuus: jos vaate on liian tyköistuva, näytän siltä kuin olisin raskaana.)

On tärkeää löytää itselle sopivat, mieluisen tuntuiset vaatteet, joissa viihtyy. Kun vaatteet istuvat niin kuin niiden pitääkin ja ne korostavat kantajansa parhaita puolia, sen kyllä huomaa, eikä ainoastaan, mitä vaatteisiin tulee. Kun vaatteet on valittu harkiten, niiden kantaja tietää näyttävänsä hyvältä, mikä heijastuu itseluottamuksena, joka onkin kaikista tärkein asuste.

Lopuksi haluan todeta seuraavaa: Mitä sitten, vaikka ”lihavuuden piilottaminen” ei onnistuisikaan? Kuten olen sanonut aikaisemmin ja monessa yhteydessä, lihavuudessa ei itsessään ole mitään vikaa, ei sen enempää kuin lyhyydessä tai kehon muissakaan ominaisuuksissa. Voimme olla ihania, vaikka olemme lihavia!

Ikävä ihminen

Tämä teksti on melko pitkälti jatkoa edelliselle tekstille, joten jos et ole lukenut sitä, suosittelen lukemaan sen ennen tämän tekstin lukemista.

Minulle käy usein niin, että kun riittävän huonoja päiviä on riittävän monta, löydän itsestäni ikävän ihmisen. Tämä ikävä ihminen ei pidä itsestään ja hän reagoi itseinhoonsa etsimällä erilaisia ”vikoja” myös toisista. Kun olen ikävä ihminen, arvostelen muiden ihmisten kehoja, vaatetusta, käytöstä, puhetapaa, kaikki heissä on vapaata riistaa. Ikävänä ihmisenä haluan verrata itseäni muihin ja olla, jos en parempi kuin muut, niin ainakin vähemmän huono kuin muut. Teen tämän vertailun hiljaa mielessäni, mutta on varsin mahdollista, että ylenkatseeni heijastuu kasvojeni ilmeeseen.

Ikävän ihmisen itsetunto on kaikkea muuta kuin hyvä ja kaikkea muuta kuin vakaalla pohjalla. Päivinä, joina olen ikävä ihminen, pyrin kätkemään epävarmuuteni, huonommuuteni ja negatiiviset tunteeni kuoren alle, sillä en halua kohdata niitä. Valitettavasti tunteita peittävä kuori on hauras ja helposti särkyvä, joten sitä pitää pönkittää jatkuvasti. Ikävä ihminen etsii itselleen ja olemiselleen oikeutusta muiden huonommuudesta. ”Jos minä näyttäisin tuolta, niin en varmasti pukeutuisi noin.” ”Jos tuo olisi minun lapseni, en varmasti kohtelisi häntä noin.” ”Jos minulla olisi tuollaiset hiukset, en varmasti laittaisi niitä noin.” Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.

Miten oloaan sitten voi parantaa sellaisina päivinä, kun huomaa olevansa ikävä ihminen? Voi kuulostaa hömpältä ja huuhaalta, mutta itse olen saanut apua positiivisten lauseiden toistamisesta. Nämä lauseet eivät liity ulkonäköön, sillä ikävä ihminen on mielestään ylitsepääsemättömän ruma. Sen sijaan ne suuntautuvat sisimpään, sillä ikävän ihmisen todelliset haavat ovat syvällä pinnan alla. Jos ikävä ihminen on sinulle tuttua seuraa, kokeile seuraavalla kerralla karkottaa häntä esimerkiksi seuraavilla lauseilla:

  • Minä riitän.
  • Minä olen arvokas.
  • Minä ansaitsen hyviä asioita.

Nämä kaikki ovat totta. Oikeasti.

Huono päivä

Mitä omassa kehossa viihtymiseen ja itsestään pitämiseen tulee, minulla on ollut tänään huono päivä. Itse asiassa minulla on viime aikoina ollut tässä suhteessa aika monta huonoa päivää. Tällaisina päivinä tuntuu, etten todellakaan halua blogata, mutta nyt minusta tuntuu, että juuri tällaisena päivänä minun pitääkin blogata. Ei olisi kohtuullista odottaa (niin minun kuin teidän lukijoidenkaan), että kaikki päiväni olisivat ruusuja ja kukkasia ja että minun pitäisi aina jaksaa ja haluta toimia lihavuuden hyväntahdonlähettiläänä Suomen kansalle.

Kun aloitin tämän blogin pitämisen, tärkeimpänä tavoitteena oli, kuten tuossa sivupalkissakin lukee, kertoa siitä, minkälaista on olla oikein tosi lihava. Olen kuitenkin muutamasta syystä ”sensuroinut” itseäni.

Ensimmäinen syy on selkeästi nimettävissä: koska suuri osa lihavuutta ja lihavia ihmisiä käsittelevistä teksteistä antaa ymmärtää, että lihavuus on suunnilleen maailman kauhein asia, olen halunnut korostaa positiivisuutta ja sitä, että omasta kehostaan voi ja saa tykätä, vaikka sattuisikin olemaan lihava.

Toisenkin syyn tunnistan: kiiltokuvamaailmaan eksyminen. Monia blogeja lukiessa tuntuu siltä, että kaikilla bloggaajilla on aina hyvä päivä, takana puolimaratonin juokseminen, yllään uudet merkkivaatteet ja muutenkin kaikki niin hienosti kuin olla voi. Kun vertaa elämäänsä kokonaisuudessaan näihin bloggaajien ”valittuihin paloihin”, oma arki tuntuu kovin harmaalta.

Mutta jotta tämä postaus ei olisi yksinomaan valitusta, haluan jatkaa pintaa syvemmälle. Meillä kaikilla on huonoja päiviä, joillakin enemmän ja joillakin vähemmän. On päiviä, joina minä tunnen itseni läskiksi, rumaksi, groteskiksi ja vaikka miksi. Sanon, että tunnen, vaikka yksikään luettelemistani sanoista ei ole tunne. Näiden epätunteiden takaa paljastuu usein esimerkiksi epävarmuutta, pelkoa, huolta, surua ja muita vaikeasti käsiteltävissä olevia tunteita.

On yksinkertaista kätkeä nämä tunteet, katsoa peiliin ja sanoa: ”En pidä näkemästäni.” Se ei kuitenkaan ole rakentavaa, sen avulla ei pääse eteenpäin. Tunteet on uskallettava kohdata, jotta niitä voi käsitellä, ja ainakin itse olen sitä mieltä, että tunteiden käsittely on pidemmän päälle parempi ratkaisu kuin niiden pakeneminen. Mutta ei tehdä tästäkään nyt mitään ehdotonta sääntöä: varmasti on tilanteita, joissa tunnemöykkyä ei kannata alkaa penkomaan. Kaikella on paikkansa ja aikansa. Olkaamme siis armollisia itsellemme — ja älkäämme tunteko syyllisyyttä siitä, jos emme aina jaksakaan olla armollisia.

Kurittomat kilot

Olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten usein laihduttamisesta puhuttaessa käytetään sanontaa ”kilot kuriin”. Nyt olen oikein herkistynyt bongaamaan tuon fraasin ja tuntuu, että sitä käytetään ihan joka paikassa. Mutta mitä se tarkoittaa? Miksi sitä toistetaan? Minkälaista kehonkuvaa se luo?

Saan jatkuvasti kuulla puhetta siitä, kuinka lihavien ihmisten lihavuus johtuu siitä, ettei heillä ole riittävästi itsekuria. Tämä on tietenkin täyttä potaskaa. Kaikki tuntemani lihavat ihmiset asettavat itselleen tavoitteita ja työskentelevät päämäärätietoisesti niiden saavuttamiseksi. Usein he myös saavuttavat ne, jos asetetut tavoitteet ovat realistisia. Valitettavasti merkittävä painonpudotus ja saavutetun laihtumisen ylläpitäminen ei useinkaan ole realistinen tavoite.

Tuntuu, kuin tämä ”kilot kuriin” -asenne kuvaisi laajemminkin sitä, mitä naisilta odotetaan ja minkälaisia naisten tulisi olla. Naisen pitää olla hillitty, hallittu, itse itseään kurissa pitävä ja suorastaan itseään kurittava olento. Kilot kuriin, sääri- ja kainalokarvat kuriin, selluliitit kuriin, ihon epäpuhtaudet kuriin, lista jatkuu ja jatkuu. Naisen odotetaan näkevän vaivaa sen eteen, että hän itse — niin läheisten kuin naistenlehtienkin ”suosiollisella avustuksella” — tekee itsestään oikeanlaisen, muottiin sopivan ja kelvollisen.

Minulle ”kilot kuriin” -sanonta luo vastakohtamielikuvan runsaista, vapaista ja sanalla sanoen kurittomista kiloista. Näitä kiloja ei puristeta hoikentaviin alusvaatteisiin, ne eivät ole surun,  murheen ja huolen aihe, eikä niiden olemassaolo tee niiden kantajasta millään tavoin huonoa ihmistä. Kurittomat kilot ovat pehmeitä halata, ne suojaavat (sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti) elämän kolhuilta eivätkä ne pyytele olemassaoloaan anteeksi. Tätä kohti haluan itse pyrkiä. Uskon, että jos vertaisimme keskenään laihoja ja lihavia ihmisiä, joilla molemmilla on hyvä itsetunto, vertailu osoittaisi lihavien ihmisten hyvän itsetunnon olevan ”vankemmalla pohjalla” kuin laihojen ihmisten hyvän itsetunnnon. Perustan väitteeni siihen, että meidän yhteiskunnassamme lihavat ihmiset joutuvat tekemään ankarasti töitä oppiakseen hyväksymään itsensä ja saadakseen hyvän itsetunnon — ja kun työ on tehty huolella, tulokset ovat kestäviä.

Ketä tahdon miellyttää

Bamiella pyysi postausta aiheesta ”itsensä hyväksyminen”. Olen sivunnut aihetta jo aiemminkin, mutta se on minusta niin tärkeä, että kirjoitan siitä mielelläni lisää.  Tässä tekstissä keskityn lähinnä oman kehon hyväksymiseen, vaikka oman itsen hyväksyminen kattaa tietysti myös monia ei-fyysisiä ominaisuuksia.

Oman kehon hyväksymisen teema liittyi ainakin minun kohdallani pitkään kiinteästi siihen, miten muut suhtautuivat minun kehooni. Lihavana ihmisenä (ja uskoakseni erityisesti lihavana naisena) saan kuulla usein siitä, kuinka minun pitäisi laihduttaa, jotta olisin laihempi/kauniimpi/onnellisempi/terveempi/hyväksytympi ja niin edelleen. Minulle listataan asioita, joita minun pitäisi tehdä enemmän, asioita, joita minun pitäisi tehdä vähemmän, ja asioita, joita minun ei pitäisi tehdä lainkaan. Yritä siinä sitten hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet, yritä oppia arvostamaan kehosi ainutlaatuisuutta, yritä nähdä itsesi tärkeänä ja hyvien asioiden arvoisena.

Erityisen vaikeaa itsensä hyväksyminen on minulle tilanteissa, joissa jopa oma lähipiirini antaa ymmärtää, että minun pitäisi muuttua toisenlaiseksi, tai ainakin yrittää oikein tosissani. Olen miettinyt tätä asiaa paljon, ja siinä samassa muitakin asioita, jotka tekisivät minut ”kelvollisemmaksi” muiden silmissä. Loppujen lopuksi päädyin siihen — ja tähän väliin kliseevaroitus — että minulla on vain tämä yksi elämä ja minä olen tämän elämän päähenkilö. En mitenkään voi miellyttää kaikkia muita, joten mitä jos yrittäisin muiden sijasta miellyttää itseäni?

Helpommin sanottu kuin tehty, kun on vuosikausia luullut muiden mielipiteitä omikseen.

Mitä itsensä miellyttäminen sitten tarkoittaa? Minun kohdallani se tarkoittaa ennen kaikkea realismia ja lempeyttä, kumpaakin sopivassa määrin. Tiedän esimerkiksi, että sopivanlainen liikunta tekee minulle hyvää, mutta tiedän myös, että jos sätin itseäni väliin jääneistä liikuntakerroista, kynnys liikkumisen jatkamiseen kasvaa. Minun ei tarvitse elää joka hetkeä kategorisen imperatiivin mukaan. Lisäksi itsensä miellyttäminen tarkoittaa minulle hetkessä elämistä. Kieltäydyn tavoitevaatteista ja muista vastaavista ”kannustimista”. Niiden sijasta pyrin luomaan olosuhteet, joissa voin olla onnellinen nyt enkä kymmenen vuoden (tai kymmenen kilon) päästä.

Leima minun otsaani

Viime viikkoina tapahtuneet asiat ovat saaneet minut haluamaan tatuointia otsaan. Tatuoinnissa lukisi näin:

Tämän otsan omistaja ei halua kuulla olevansa laihtunut. Hän ei myöskään halua kuulla olevansa lihonut. Itse asiassa hän ei halua painoaan kommentoitavan millään tavalla. Hän ei myöskään halua kuulla muiden puhuvan negatiivisesti omasta tai jonkun muun kehosta, sen muodosta, koosta tai muista ominaisuuksista.

Todennäköisesti joutuisin ajamaan pääni kaljuksi, eikä koko teksti sittenkään luultavasti mahtuisi. Kävi kuitenkin niin, että kun aloin kirjoittaa tatuointitekstiä, en vain osannut lopettaa. Seuraavassa listassa pilkon julistukseni osiin:

  • Tämän otsan omistaja ei halua kuulla olevansa laihtunut. Olen aiemmin kirjottanut siitä, kuinka pelkään laihtumista, ja varmaan siitäkin, miten tämänkokoisen ihmisen oletetaan automaattisesti iloitsevan siitä, jos onnistuu laihtumaan. Ja kysehän on tosiaan aina nimenomaan onnistumisesta. Olen kuullut jopa tapauksia, joissa sairaanaolon takia ja aikana laihtunut nainen on todennut jälkikäteen, että olipa siitäkin taudista jotain hyötyä, kun sai muutamana kilon pudotettua pois.
  • Hän ei myöskään halua kuulla olevansa lihonut. Toki pyrin (ja välillä onnistunkin) pääsemään irti elämän mittaisesta aivopesusta, joka ihannoi laihuutta ja laihduttamista. Pyrin ajattelemaan painoa ihan vain painona, ominaisuutena, joka sinänsä ei ole hyvä eikä paha. Lihomiskommentit eivät kuitenkaan useinkaan tunnu neutraaliin sävyyn sanotuilta. Voi olla, että kyse on osittain omasta tunteestani, sillä olen saanut kuulla negatiivisia kommentteja kehostani niin kauan kuin muistan. Parhaan palveluksen teet siis, kun jätät kehoni kommentoimisen väliin.
  • Itse asiassa hän ei halua kehoaan kommentoitavan millään tavalla. Kyllä, kehoni on (tietysti vaatteilla verhottuna) kaikkien nähtävillä. Ei, se ei tarkoita minun olevan ”vapaata riistaa”. Ihmisten odotukset lihavia kohtaan ovat hirvittävän ristiriitaisia; toisaalta lihavien tulee olla leppoisia ja toisaalta ylipaino on niin kamala asia, ettei kukaan lihava voi oikeasti olla onnellinen. Yrittäisitte päättää.
  • Hän ei myöskään halua kuulla muiden puhuvan negatiivisesti omasta tai jonkun muun kehosta, sen muodosta, koosta tai muista ominaisuuksista. Ihannemaailmassani ihmiset keskittyisivät puutteidensa (tai kehonsa puutteiden) sijaan vahvuuksiinsa. Meillä kaikilla on asioita, joihin emme pysty. Vastaavasti väitän, että me pystymme asioihin, joihin kaikki muut eivät pysty. Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten itsensä rakastaminen ei ole välttämätöntä ja olen edelleen samaa mieltä. Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että jos/kun itseään rakastaa, on helpompi keskittyä itsensä hyviin puoliin (Ja kun keskittyy itsensä hyviin puoliin, on helpompi rakastaa itseään.)

Ehkä annan sittenkin tatuoida tekstin vaikka mahaani. Siinä olisi tilaa.

Mikä lihavuudessa on haitallista ja mikä hyvää?

Minulta kysyttiin Ask.fm:n puolella tuo otsikon kysymys. Lihavuuden hyviä ja huonoja puolia löytyisi paljonkin, mutta tässä nyt muutama heti mieleen pomppaava miete. Osa mietteistä on aika pinnallisia, mutta ehkä minulla vain on osittain pinnallinen mieli. Ja kyse tosiaan on minun subjektiivisesta kokemuksestani (mikä pätee toki suunnilleen kaikkiin tässä blogissa esitettyihin mielipiteisiin ja näkökantoihin). Tietääkseni ei ole olemassa minkäänlaista Kansainvälistä Lihavuuskomissiota, joka määrittelisi lihavien ihmisten kokemusmaailman meidän puolestamme. Haluan korostaa tätä seikkaa tässä yhteydessä siksi, että tiedän monia lihavia, jotka eivät todellakaan viihdy kehoissaan tai koe lihavuudella olevan muutenkaan minkäänlaisia hyviä puolia. Kyse on enemmän tai vähemmän mielipiteistä, asenteista ja muista asioista, joiden kohdalla ei ole olemassa yksiselitteistä totuutta. Mutta asiaan.

Mikä lihavuudessa on haitallista:

  • On joitakin sairauksia, joille lihavuus altistaa (tosin paljon enemmän on sairauksia, joille altistavat tekijät altistavat myös lihavuudelle, eli sairaus ja lihavuus johtuvat jostain kolmannesta muuttujasta).
  • Nättejä vaatteita on vaikeampi löytää. (Minusta ainakin tuntuu, että) Mitä lihavampia ihmiset ovat, sitä enemmän heidän kehojensa erimuotoisuudet korostuvat. Jotkut vaatteet näyttävät parhailta omenavartaloisen yllä, toiset tiimalasi- tai päärynävartaloisen yllä. Laihemmillakin on toki erimuotoisia vartaloita, mutta kehojen ollessa kaiken kaikkiaan pienempiä, myös erot eri vartalotyyppien välillä ovat pienempiä.
  • Ihmiset kohtelevat minua kuin lihavuuteni oikeuttaisi heidät syytämään ties mitä lokaa niskaani.

Mikä lihavuudessa on hyvää:

  • Se karsii pinnallisimmat ihmiset pois kuvioista varsin kätevästi.
  • Koen olevani laihoja ihmisiä vastustuskykyisempi taistelussa median kauneusihanteita vastaan, ajatuksena se, että kun en kuitenkaan tule ikinä kenenkään kuvitelmissakaan näyttämään supermallilta X, niin ei minun tarvitse edes yrittää. Se on vapauttavaa.
  • Viihdyn kehossani. Olen tottunut sen mittoihin, mittasuhteisiin ja fyysisiin ulottuvaisuuksiin ylipäänsä. Se on tuttu, se on turvallinen ja se on myös ainoani. Näistä viimeisen takia olen tehnyt kovasti työtä itseni hyväksymisen eteen, ja se työ on mielestäni kantanut hedelmää.

Joka päivä karkkipäivä

Tämä teksti on osa Syömishäiriöliiton Älä laihduta -päivän blogikampanjaa. Päivää vietetään 6.5. ja linkit blogikampanjan teksteihin löytyvät SALT-hankkeen blogista. Syömishäiriöliiton sivuilta voit lukea painorauhan julistuksen (PDF).

Kerran, kun olin pieni, olimme kioskilla ostamassa nallekarkkeja. Kioskin myyjä sanoi, että kiltellä tytöillä on joka päivä karkkipäivä. Minä katsoin myyjää ja vastasin: ”Minulla on lauantaina.” Voisin lähteä spekuloimaan, mitä tuo pieni minä ajatteli itsestään, mutta rehellisyyden nimissä tunnustan, etten enää muista. Oletan, että ajatus joka päivä olevasta karkkipäivästä oli minulle vieras ja (ainakin lähes) mahdoton.

Loikkaamme ajassa eteenpäin, kuvitteelliseen kahvipöytään, jonka ääressä istun ystävän kanssa. Minulla on edessäni berliininmunkki (tässä kuvitteellisessa kahvilassa saa vegaanisia berliininmunkkeja), ystävälläni vain kivennäisvesipullo. Haluaisin mieluusti jakaa munkin tuoman nautinnon ystäväni kanssa, mutta hän on laihdutuskuurilla. ”Munkeista pitävillä ihmisillä on joka päivä Älä laihduta -päivä”, sanon. Ystävä katsoo minua ja vastaa: ”Minulla on 6.5.” Tämä kuvitteellinen ystävä lienee yhtä kyvytön kuvittelemaan laihduttamattomuutta joka päivään kuuluvana asiana kuin itse olin pienenä kuvittelemaan kaikkia päiviä karkkipäiviksi.

Kummassakin kohtaamisessa on kyse jostain sellaisesta, mikä ravistelee maailmankuvaamme. Voiko joku todella saada tehdä mitä ja milloin itse haluaa? En tarkoita sanoa, että meidän tulee syödä berliininmunkkeja joka päivä, jotta voimme vastustaa laidutuskuurikulttuuria. Sen sijaan yritän sanoa, että se, minkä verran arvostamme itseämme, vaikuttaa siihen, minkälaisia asioita miellämme ”ansaitsevamme”.

Ehkä mielsin itseni vähemmän kiltiksi ja siksi sanoin karkkipäiväni olevan lauantai. Ehkä tartuin faktaan; karkkipäiväni on lauantai, ja koska kilteillä tytöillä on karkkipäivä joka päivä, pidin itseäni vähemmän kilttinä muihin tyttöihin verrattuna. Itsensä mieltäminen väärän kokoiseksi vaikuttaa käytökseen (tällä kertaa kuvitteellisesta munkista kieltäytymiseen) ja käytöksemme vaikuttaa siihen, mitä mieltä me itse olemme itsestämme. En tiedä, kumpi oli ensin, muna vai kana.

Aikuisena saan itse päättää, onko minulla karkkipäivä lauantaisin vai joka päivä. Aikuisena saan itse päättää, onko minulla Älä laihduta -päivä kerran vuodessa vai joka päivä. Aikuisena olen myös oppinut sen, että oma itse on se ihminen, jonka kanssa joutuu viettämään enemmän aikaa kuin kenenkään muun kanssa.  Itsestään huolehtiminen voi saada monia muotoja. Jonain päivänä se tarkoittaa sitä ihanaa vegaanista berliininmunkkia (kyllä, olen tätä kirjoittaessani nälkäinen), jonain toisena päivänä se voi olla kävelylle lähtemistä ystävän kanssa. Minun maailmassani itsestään huolehtiminen ei tarkoita grammojen pakkomielteistä punnitsemista ja kaloritaulukkojen ulkoa opettelua. Pikemminkin pyrin etsimään lempeitä ja hyvältä tuntuvia tapoja hoitaa itseäni ja opetella arvostamaan sitä, mihin tämä yksi, ainoa ja ainutkertainen kehoni pystyy.

Itseään saa rakastaa,
ei syytä häpeään!
Elämä on parempaa,
kun pitää itsestään.