Ajatuksia uudelle vuodelle

En tee uudenvuodenlupauksia. Vierastan koko sanaa ja kaikkea, mitä se minun mielessäni edustaa. Sanasta tulee minulle mieleen se, kuinka ihmiset ”löysäiltyään” joulun pyhät ottavat ”itseään niskasta kiinni” ja lupaavat pyhästi, että vuodenvaihteen jälkeen on toinen ääni kellossa. He ”tekevät ryhtiliikkeen”, ”parantavat tapansa” ja ”aloittavat puhtaalta pöydältä”. Tästä sanaan kohdistuvasta vastenmielisyyden tunteesta huolimatta näen vuodenvaihteen hyvänä hetkenä tarkastella menneisyyttä ja miettiä, mitä menneestä voisi oppia. Tämän pohdiskelun voisi toki suorittaa milloin tahansa, mutta kun muutkin miettivät elämäänsä vuoden vaihtuessa, se on minusta luonteva ajankohta aikalisälle. Kutsutaan näitä ajatuksia sitten vaikka mietteiksi siitä, mistä pyrin pois ja mitä toivon tilalle.

Ensin listaan asiat, joihin olen tyytyväinen tässä vuodessa:

• tupakoinnin lopettaminen
• eri liikuntamuotojen kokeileminen
• uudessa työpaikassa aloittaminen
• se, että sain puhuttua työpaikalle itselleni vegaaniruoat.

Seuraavaksi listaan asiat, joihin en ole tyytyväinen päättyvässä vuodessa:

• olen aloittanut kaikenlaista, mutta mikään hyvä ja mielekäs tapa ei ole muodostunut rutiiniksi (myönnettäköön, etten ole ihan kaikin voimin yrittänyt)
• jaksamiseni on ollut huonoa erityisesti loppuvuodesta (en tiedä, onko tämä listattavaksi sopiva asia, sillä olen kyllä yrittänyt kaikenlaisia keinoja löytää parempaa jaksamista)
• yksipuolinen ruokavalioni (johtuen osittain huonosta jaksamisesta)
• kodin siisteydestä huolehtiminen.

Viimeiseksi listaan asiat, joiden haluaisin sisältyvän elämääni ensi vuonna:

• tanssimassa käyminen säännölllisesti (sillä kun vain saa itsensä raahattua paikalle, siellä on oikeasti kivaa)
• uusien liikuntamuotojen kokeileminen, sillä vaihtelu virkistäisi
• monipuolisempi ruokavalio ja enemmän itse tehtyä ruokaa (tämä vaatii myös sen, että käyn kaupassa sen hiton ostoslistan kanssa)
• siistimpi koti (ja sen sisäistäminen, että minä ansaitsen siistin kodin).

Olen lukenut paljon uudenvuodenlupauksista ja toistuvana teemana on, että mitä konkreettisempi suunnitelma, sen parempi. Listaan siis ensi vuoden toiveasiat uudestaan konkreettisuuteen pyrkien:

• tanssimassa käyminen vähintään joka toinen viikko
• tutuille puhuminen liikkumisesta ja lajisuositusten pyytäminen (luonnollisesti otan vinkkejä vastaan myös teiltä)
• ruoanlaiton suunnittelu ja ostoslistojen tekeminen tavoitteena itse tehty ruoka vähintään viikonloppuisin (ja joskus jotain muutakin kuin pastaa)
• siivoamisen suunnittelu ja tehtävien jakaminen pieniin osiin pitkin viikkoa.

Jos pysyn tavoitteessani, saan liimata kalenteriini tähtitarroja.

PS: Löysin tämmöttisen: Why Being Fat is Good For You

Advertisement

Hyvää joulua!

Onnellista joulua sitä viettäville ja rentouttavia vapaapäiviä viettämättömille! Täällä päässä otetaan rennosti ja ilotaan siitä, ettei ole kiire mihinkään. Ja kun edessä on pyhäpäiviä, joina pesutupaa ei saa käyttää, ei tarvitse tuntea syyllisyyttä pyykkäämättömyydestäkään.

Valoa kohti ja voikaa paksusti!

Ruokamuistoja

Keitin eilen illalla helmipuuroa itselleni. Tietääkseni en ole syönyt sitä aiemmin muualla kuin mummolassa enkä kenenkään muun kuin mummon keittämänä. Minun versiostani ei tullut aivan täsmälleen sen makuista kuin mummon tekemästä, mutta pääsin mielestäni aika lähelle ”alkuperäistä”.

Minusta on mielenkiintoista, miten yksi muisto johtaa toiseen ja miten asiat liittyvät kokonaisuudeksi. Helmipuuro toi mieleen valkoiset vihreäkuvioiset teemukit, iltateen ja siihen lisätyn runsaan hunajan. Iltapalaleivät, sekä kylmiltään syötyinä että mikrossa lämmitettyinä. Ja leivän päälle juustoa, erityisesti lämpimissä leivissä sitä piti olla paljon.

Jostain syystä muistan parhaiten kyläilyreissujen ensimmäiset illat. Ehkä siksi, että ero kodin ja mummolan olojen välillä oli monella tapaa suuri. Olen näissä muistoissa lähes poikkeuksetta lapsi. Tuntuu, että lapsena kaikki oli mieleenpainuvampaa, intensiivisempää ja jotenkin enemmän kuin nykyään.

Joulunaika on — ainakin minulle — (myös) syömisen ja ruokamuistojen aikaa. Olen elämäni aikana viettänyt ”perinteisiä” jouluja kaameine etukäteisstressaamisineen ja ennakko-odotuksineen. Olen viettänyt myös toisenlaisia jouluja. Tosin on toki totta, että myös vähemmän perinteiset tavat voivat ajan oloon muodostua perinteiksi. Kun asuin vielä kotona ja vietimme joulua perheen kesken, jouluaterianamme oli joulupizza. Mummolan joulut olivat tietysti aivan eri maailmasta. Mutta jos minun pitäisi nyt valita, viettäisinkö perinteistä joulua, vai vähemmän valmisteluja vaativaa ja vähemmän stressiä aiheuttavaa joulua, valitsisin ehdottomasti vähästressisen pizzajoulun.

Nykyään vietän jouluni yleensä itsekseni, ja pöydän kruunaa useimmiten muumimureke, joka on siis muumin muotoisessa vuoassa paistettu pähkinämureke tai jotain vastaavaa. Seitankinkuista en vielä ole löytänyt versiota, josta pitäisin. Katsotaan nyt, mitä jaksan tällä kertaa kantaa kaupasta tai laittaa itse.

Shakespeare

Elämään mahtuuu kaikenlaista kummallista. Tällä kertaa kummastuksen lähteenä on mies, jonka käytöksestä en vieläkään osaa sanoa, miten minun pitäisi tulkita sitä. Kyseisellä miehellä on hyvä yleissivistys ja hän tuntuu muutenkin tietävän paljon asioita.

Mutta tämän tekstin kannalta olennaisinta on, etttä tämä mies on ottanut tavakseen siteerata minulle Shakespearen näytelmästä Julius Caesar pätkää, joka menee näin:

Ma seurahani lihavia tahdon,
Sileäpäitä, jotka yönsä nukkuu.
Nälkäinen, ontto Cassion on katse:
Hän liiaks miettii: moiset ovat vaaraks.

En löytänyt netistä sitä nimenomaista käännöstä, jota mies siteeraa. Se ei juuri eroa ylläolevasta, paitsi että Cassiota kutsutaan siinä kiilusilmäksi. Siteerattuaan mies sanoo usein jotain sensuuntaista, että hän itse — kiilusilmänä — miettii liikaa.

En ikinä tiedä, miten vastata. Minun korvissani sitaatti on kuin Shakespearen ajan versio sanonnasta ”lihavat on lepposia”. Ensikuulemalta voi vaikuttaa, että sitaatti sanoisi lihavuudesta ja lihavista ihmisistä jotain positiivista. Minulta meni muutama kuuntelukerta tajuta, että näin ei tosiaankaan ole. Sitaatin lihavat sileäpäät, jotka nukkuvat yönsä, ovat vaarattomia ja helposti vietävissä eivätkä juuri mieti asioita. Minun korviini nämä ominaisuudet eivät ole kovin imartelevia tai arvostettuja.

Täytyykö minun ottaa nämä ominaisuudet kantaakseni vain siksi, että satun olemaan lihava? Onko oikein, että minusta tehdään kokoni perusteella mollaamisen kohde? Ei tietenkään. Miten minun sitten pitäisi toimia tällaisissa tilanteissa? Ei aavistustakaan. En halua aiheuttaa tarpeettomia konflikteja, mutta minun ei myöskään tarvitse ruveta kynnysmatoksi, johon jokainen halukas voi pyyhkiä jalkansa. Kunpa löytäisinkin sen kultaisen keskitien, kunpa oppisin olemaan jämäkämpi. Ja kunpa lakkaisin ajattelemasta liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelevat.

Pieniä palasia

Mielessä on muutama aihe, mutta ei ole sellainen olo, että saisin niistä ainuttakaan jalostettua tekstiksi asti. Niiden sijasta ajattelin kertoa pari sattumusta viime päiviltä.

Viime viikolla sain kuulla, että minua saa vaikka potkaista, koska olen ”saatanan läski”. Olen vakuuttunut siitä, että tästä asiasta maininneella henkilöllä on vaikeampaa kuin minulla, mutta jäin miettimään, voisiko Saatanan läskit olla vähän niin kuin Helvetin enkelit, jos moottoripyörät korvaisi leivonnaisilla. Olen tosin mieluummin ihan itsenäinen läski kuin jonkun muun läski.

Eilen ajattelin itsenäisyyspäivän kunniaksi tehdä mannapuuroa, sillä se on hyvää ja helppoa. Ensimmäinen takaisku: minulla ei ole mannasuurimoita. Muokkaan suunnitelmaa ja päädyn riisipuuroon, joka on melkein yhtä hyvää. Sitä paitsi puuroriisiä minulla on olemassa. Päätän siis tehdä riisipuuroa soijamaitoon, koska makeutettu soijamaito on (yllättäen) makeaa ja sopii puuroihin mainiosti. Toinen takaisku: soijamaitoakaan ei ole. Onneksi löydän kaapista mantelimaitotölkin, jonka olen joskus ostanut, kun olen sattunut kauppaan uteliaalla päällä. Pelkiltään maistettuna se ei ole kummoista, mutta toivon, ettei mantelisuus maistuisi puurossa. Siispä ryhdyn tekemään riisipuuroa mantelimaitoon. Kolmas takaisku: riisi on mennyt vanhaksi ajat sitten. (Tiedän, että se olisi luultavasti ollut ihan kunnollista, mutta en mielelläni käytä tuotteita, joiden päiväys on umpeutunut.) Tutkin kuiva-ainekaappeja etsien jotain millä korvata puuroriisin, jolla mannasuurimot oli tarkoitus korvata. Löydän kaapista kolmen viljan helmiä ja alan keittää puuroa. Siitä tuli jopa ihan syötävää. Ei kuitenkaan niin syötävää, että tekisin sitä itse toiste. Ainakaan itselleni.

Tänään kaupat olivat jo onneksi auki. On se kumma, miten ennen pärjättiin ihan hyvin, vaikka kaupat olivat välillä kiinni. (Tai enhän minä, nuoren ikäni takia, joutunut silloin huolehtimaan pärjäämisestä ja ruoan riittämisestä. Mutta kuitenkin.)

Hyvää myöhästynyttä itsenäisyyspäivää kaikille itsenäisille lukijoille!