Blogiarkistot

Ajatuksia Vaarallista laihdutusta? -dokumentista

Sain nyt vihdoin katsottua YLEn Vaarallista laidutusta? -dokumentin. Sillä on enää muutama päivä katseluaikaa jäljellä ja minusta se oli katsomisen arvoinen, joten katsokaa nyt, kun vielä voitte. Tiivistettynä dokumentin sanoman voi kiteyttää seuraaviin kolmeen sitaattiin:

Ohjelmassa haastateltu professori Björn Richelsen toteaa sen, minkä moni meistä jo tietääkin:

Suuri painonpudotus on vaikea saavuttaa ja säilyttää pysyvästi. — — Joidenkin vuosien päästä useimmat painavat saman verran kuin aloittaessaan tai enemmän.

Dokumentin päähenkilö Suzette Witthöft summaa:

Osa lääkäreistä on pannut kaikki vaivani ylipainon syyksi. Ei ole kovin tehokasta jankuttaa, että pitäisi laihduttaa. Aivan kuin ihmiset eivät ymmärtäisi, että laihduttamaan patistavia löytyy kyllä aivan riittävästi.
Kun ylipainoinen näkee itsensä peilistä, suurin osa sanoo itselleen: ”Pitäisi laihtua.” Psyykkaamme jo itse itseäme vuorokauden ympäri. Ei lääkärin tarvitse enää tehdä sitä.

Kim Overvad puhuu laihdutuksen yhteydestä kuolleisuuteen:

Kuolleisuus kohoaa, jos terve ylipainoinen laihduttaa verrattuna siihen, että paino pysyy vakaana. Kymmenkunta kansainvälistä tutkimusta päätyy siihen, että laihduttajien kuolleisuus on korkeampi. Saatavilla on yksiselitteisiä tuloksia siitä, että terveen ylipainoisen vaara kuolla kasvaa laihdutuksen vuoksi.

Minusta tässä kyllä vähän vedetään mutkia suoriksi. Ensinnäkin puhe ”terveistä ylipainoisista”. Minkälaisesta terveydestä tässä on kyse? Onko ihminen terve, jos hänellä on hoitotasapainossa oleva diabetes? Entä onko mielenterveysongelmainen ihminen tässä yhteydessä terve?

Toisekseen minusta on ongelmallista väittää kaikkien laihdutuskuurien/laihtumistapojen olevan tasa-arvoisia vaarallisuudessaan. Kasvisten lisääminen ruokavalioon ja omalle keholle ja mielelle sopivan liikuntamuodon harrastamisen aloittaminen tuskin ovat pahoja asioita, vaikka ne usein aiheuttavatkin laihtumista.

Mutta eteenpäin: Eniten pidin dokumentissa sitä, miten siinä kuvattiin lihavien ihmisten liikunnanharrastusmahdollisuuksia ja heidän suhtautumistaan niihin. Hanne Bruun kertoo kokemuksistaan ylipainoisille suunnatusta tanssiryhmästä:

Kokemukseni muista treenipaikoista on sellainen, että tunnen muiden katsovan ja arvostelevan minua. — — Täällä treenaaminen on paljon rennompaa. Olemme samalla viivalla.

Suzettella ei ole mahdollisuutta vastaavanlaiseen ”turvalliseen” liikuntaympäristöön, mutta hän käy zumbaamassa.

On mukava päästä liikkumaan. Se on ihanaa. En silti voi välttyä ajattelemasta, keitä mahtaa olla paikalla ja katsooko joku ikävästi.

Lopun sanoma on kuitenkin tärkein. Suzette jättää mietittäväksemme seuraavan ajatuksen:

Ellei ylipainoani olisi tuomittu ja ellei siitä olisi pidetty niin paljon meteliä, ei syömishäiriöni ehkä olisi koskaan äitynyt niin pahaksi. En ehkä olisi ajatunut ahmimishäiriöön, jos minut olisi hyväksytty sellaisena kuin olen.

PS. Oli jännä bongata ”tuttu” vaatekauppa, kun Suzette asioi Zizzillä. Sehän on alun perin tanskalainen ketju.

Laihtumista ja ahmimista

Tapasin tällä viikolla ystävän, jota en ollut nähnyt kuukausiin. En meinannut tunnistaa häntä. Sitten viime näkemän hän oli laihtunut lähes kolmanneksen painostaan. Ystävä vaikutti hurjan tyyytyväiseltä painonsa putoamiseen ja kertoi, millä tavoin hän nykyään seurasi painoaan ja syömisiään. Omien syömistapojeni ollessa mitä ne ovat, en osaa arvioida, missä terveiden elämäntapojen ja epäterveen kyttäämisen raja menee. Tämän ystävän tuntien en kuitenkaan olisi kovin huolissani.

Jokin kohtaamisessa herätti Leppoisan Lihavan ja Koomisen Läskin unestaan. Huomasin jälleen heittäväni vähättelevää läppää omasta kehostani, omasta painostani ja omista elämäntavoistani. Huomasin jälleen ajattelevani, että ystävän täytyy olla ihmisenä minua parempi, koska hän laihtuu/laihduttaa ja minä en. Huomasin jälleen myös ahdistuvani, koska tilanne toi mieleen vastaavanlaisia tilanteita, joissa minua oli verrattu johonkuhun lihavaan ihmiseen, joka oli saanut laihdutettua. En toki usko, että ystävällä oli tällaisia taka-ajatuksia, pikemminkin uskon, että nämä ajatukset kumpuavat omasta epävarmuudestani.

Noista kolmesta huomaamisesta minua mietityttävin on tuo viimeinen. Jos tunnesyöjä ahdistuu, niin miten hän käsittele/pakenee ahdistusta? Syömällä tietenkin. Ja mitä jos ahdistuksen lähteenä on oma lihavuus? Jätän tämän lukijan pääteltäväksi. Tunnesyöjän laulu voisi mennä Juicea mukaillen vaikka näin: ”Mä ilooni ahmin, mä suruuni ahmin, mä ahmin, ja joskus muuten vaan.” (Itse en ole viime aikoina juurikaan varsinaisesti ahminut, ainakaan omien määritelmieni mukaan. Minun sanastossani ahmiminen on sellaista syömistä, josta tulee fyysisesti ylitäysi olo ja josta tuntee syyllisyyttä. Ahmimisen sijaan syön kohtuullisia määriä, mutta syön usein. Enkä varsinaisesti ole jaksanut panostaa ruoan terveellisyyteen. Ja mikäköhän minua nyt vaivaa, kun tunnen tarvetta ripittäytyä teille syömisistäni? En taida olla vieläkään kokonaan ”toipunut” kohtaamisesta.)

Vaikka kohtaaminen ystävän kanssa toi mukanaan ahdistusta, se oli kokemuksena tärkeä. Kun tuollaisia tilanteita tulee eteen ja kun vähitellen opin, etteivät kaikki maailman ihmiset ole olemassa vain, jotta he voisivat lytätä minut lihavuuteni takia, opin vähitellen myös olemaan sinut itseni kanssa erilaisissa tilanteissa. Kiloineni kaikkineni.

Syöminen ja tunteet

Tämä viikko on erinäisistä syistä mennyt vähemmän hyvissä merkeissä. Kotona nököttäminen on ahdistanut, mutta toisaalta ihmisten ilmoilla oleminen on ahdistanut toisella lailla.

Olen yrittänyt hoitaa ahdistustani mm. katselemalla elokuvia, syömällä, lukemalla kirjoja, tekemällä hengitysharjoituksia, syömällä, tupakoimalla ja syömällä. Menestys on ollut vaihtelevaa. Ei tämä viikko nyt ihan pelkkää kitumista ole ollut, mutta vastaavasti välillä on ollut aallonpohjia, joiden aikana on vaikea uskoa, että tilanne voi jossain vaiheessa vielä muuttua paremmaksi.

Loppujen lopuksi moni asia muuttuu, mutta tunteiden hallinta syömällä säilyy. Ongelman tiedostaminen on yksi askel sen ratkaisemiseen, mutta en tiedä, mitä seuraavat askelet voisivat olla. Etsin vinkkejä netistä ja löysin oikein asiantuntijan kirjoittaman artikkelin, jota voin suositella. Ainakin minulle se antoi uutta ajateltavaa.

Taidankin lähteä tästä kauppaan, jotta minulla olisi huomenna jotain, mitä syödä aamiaiseksi.

Sadepäivän iloksi?

Eräästä blogista poimittua: ”Nämä pikkusuolaiset ovat niin hävyttömän helppoja, että niitä kehtaa tehdä ihan vain itselleen sadepäivän iloksi!” Tiedä sitten, olenko vain sellainen ihminen, joka näkee ongelmia myös siellä, missä niitä ei ole, mutta joka tapauksessa minä näen tuossa sitaatissa ongelmia.

Ihmisenä, jolla on (ollut ja jossain määrin on vieläkin) vaikeuksia tunnesyömisen kanssa, pidän tuota ”sadepäivän iloksi” syömistä ongelmallisena. Yritän (vaihtelevalla menestyksellä) syödä, kun minulla on nälkä, ja olla syömättä, kun ei ole nälkä. Sadepäivän iloksi syöminen ei mielestäni juuri eroa esimerkiksi ahdistukseen, iloon tai muuhunkaan tunteeseen syömisestä. Taustalla oleva ajatus on sama, tarkoitus on yrittää ”hoitaa” jotain ruokaan liittymätöntä ongelmaa ruoalla.

Toinen, pienempi ongelma on tuo ajatus ruoasta ”hävyttömän helppona”. Minä ainakin luen sen rivien välistä ajatuksen, että maittavan ja herkullisen ruoan eteen pitää nähdä vaivaa, jotta sen olisi ”ansainnut”.

Kolmas minua vaivaava ongelma on sitaatin ajatus siitä, että kun laittaa ruokaa vain itselleen, se tulisi tehdä jotenkin eri tavalla, kuin jos ruokaa tehdään muillekin. Muiden iladuttaminen ruoalla (mikä ei sekään ole mielestäni ongelmatonta) tuntuu tämän sitaatin pohjalta olevan hyväksyttävämpää kuin se, että ilahduttaa itseään.

Ja kaikesta avautumisesta huolimatta mitä todennäköisimmin kokeilen tuota ruokaohjetta. Näin sadepäivän iloksi.