Blogiarkistot

Huono päivä

Mitä omassa kehossa viihtymiseen ja itsestään pitämiseen tulee, minulla on ollut tänään huono päivä. Itse asiassa minulla on viime aikoina ollut tässä suhteessa aika monta huonoa päivää. Tällaisina päivinä tuntuu, etten todellakaan halua blogata, mutta nyt minusta tuntuu, että juuri tällaisena päivänä minun pitääkin blogata. Ei olisi kohtuullista odottaa (niin minun kuin teidän lukijoidenkaan), että kaikki päiväni olisivat ruusuja ja kukkasia ja että minun pitäisi aina jaksaa ja haluta toimia lihavuuden hyväntahdonlähettiläänä Suomen kansalle.

Kun aloitin tämän blogin pitämisen, tärkeimpänä tavoitteena oli, kuten tuossa sivupalkissakin lukee, kertoa siitä, minkälaista on olla oikein tosi lihava. Olen kuitenkin muutamasta syystä ”sensuroinut” itseäni.

Ensimmäinen syy on selkeästi nimettävissä: koska suuri osa lihavuutta ja lihavia ihmisiä käsittelevistä teksteistä antaa ymmärtää, että lihavuus on suunnilleen maailman kauhein asia, olen halunnut korostaa positiivisuutta ja sitä, että omasta kehostaan voi ja saa tykätä, vaikka sattuisikin olemaan lihava.

Toisenkin syyn tunnistan: kiiltokuvamaailmaan eksyminen. Monia blogeja lukiessa tuntuu siltä, että kaikilla bloggaajilla on aina hyvä päivä, takana puolimaratonin juokseminen, yllään uudet merkkivaatteet ja muutenkin kaikki niin hienosti kuin olla voi. Kun vertaa elämäänsä kokonaisuudessaan näihin bloggaajien ”valittuihin paloihin”, oma arki tuntuu kovin harmaalta.

Mutta jotta tämä postaus ei olisi yksinomaan valitusta, haluan jatkaa pintaa syvemmälle. Meillä kaikilla on huonoja päiviä, joillakin enemmän ja joillakin vähemmän. On päiviä, joina minä tunnen itseni läskiksi, rumaksi, groteskiksi ja vaikka miksi. Sanon, että tunnen, vaikka yksikään luettelemistani sanoista ei ole tunne. Näiden epätunteiden takaa paljastuu usein esimerkiksi epävarmuutta, pelkoa, huolta, surua ja muita vaikeasti käsiteltävissä olevia tunteita.

On yksinkertaista kätkeä nämä tunteet, katsoa peiliin ja sanoa: ”En pidä näkemästäni.” Se ei kuitenkaan ole rakentavaa, sen avulla ei pääse eteenpäin. Tunteet on uskallettava kohdata, jotta niitä voi käsitellä, ja ainakin itse olen sitä mieltä, että tunteiden käsittely on pidemmän päälle parempi ratkaisu kuin niiden pakeneminen. Mutta ei tehdä tästäkään nyt mitään ehdotonta sääntöä: varmasti on tilanteita, joissa tunnemöykkyä ei kannata alkaa penkomaan. Kaikella on paikkansa ja aikansa. Olkaamme siis armollisia itsellemme — ja älkäämme tunteko syyllisyyttä siitä, jos emme aina jaksakaan olla armollisia.

Mainokset

Voiko lihava olla onnellinen?

Olen tarkoituksella antanut blogille kärjistävän alaotsikon, lähinnä siksi, että monien mielestä lihavuus tuottaa automaattisesti itsevihaa, epätoivoista laihduttamista ja muita sellaisia asioita, joiden summana on kärsimys, jonka vain laihtuminen voi poistaa.

Lihava voi olla onnellinen siinä, missä muutkin. Lihava voi olla myös lohduttoman onneton. Lihava voi kokea nämä ääripäät, eikä niiden tarvitse edes liittyä ruokavalioon tai painoon millää tavoin.

Näiden ja muiden ääripäiden takia blogissa on ollut viime aikona hiljaisempaa. Periaatteessahan voisin kirjoittaa tänne mitä vain, sillä kaikki, mitä koen, on lihavan ihmisen kokemusmaailmaa. En nyt silti ajatellut kirjoittaa siitä, kuinka en ole lainkaan jaksanut siivota tai tiskata. Tällaisista aiheista kirjoittaminen olisi rehellistä, mutta tuskin kovin tarpeellista tai kiinnostavaa. (Mutta jos joku haluaa vertaistuenomaisesti lukea kotini kaaoksesta, niin siitäkin kirjoittaminen kyllä onnistuu.)

Tänäänkään ei vielä irtoa tämän enempää. Ensi kerralla sitten. Voikaa paksusti!