Blogiarkistot

Nudistiksiko tässä pitäisi ruveta?

Olen tämän viikon lukenut Rinna Saramäen kirjaa Hyvän mielen vaatekaappi, jonka alkuosa keskittyy vaateteollisuuden eettisiin ongelmiin ja ympäristövaikutuksiin. Teoriassa minusta olisi hienoa, jos voisin pukeutua vaatteisiin, joiden hiilijalanjälki on mahdollisimman pieni, joiden tekijöillä on inhimilliset työolosuhteet, joiden valmistuksessa ei käytetä mitään eläinperäistä ja jotka ovat mahdollisimman lähellä tuotettuja. Olisin jopa valmis maksamaan vaatteistani huomattavasti nykyistä enemmän, jos minun olisi mahdollista löytää jostain vaatteita, jotka täyttäisivät kaikki nämä ehdot.

Etsiessäni tällaisia ”hyvisvaatteita” kohtaan yhä uudestaan saman ongelman: tähän asti kaikki löytämäni ”puhtaat ja aatteelliset” vaatteet ovat olleet auttamattomasti liian pieniä minulle. On varmasti monia syitä, mikseivät verraten pienet vaatemerkit valmista vaatteita minun kokoisilleni, mieleen tulee ilman sen kummempia miettimisiä ainakin se, että meitä (näin) lihavia on vähemmän kuin pienempikokoisia potentiaalisia ostajia ja että vaatteiden kaavoittaminen lihaville on vaikempaa kuin laihoille kaavoittaminen (mm. siksi, että erot lihavien ihmisten ruumiinrakenteiden erot ovat suuremmat kuin laihojen ihmisten). Vaatteiden ompeleminen itse poistaisi joitakin välikäsiä, mutta en kyllä tiedä yhtäkään kangaskauppaa, joka olisi erikoistunut ekologisiin reilun kaupan jne. kankaisiin.

Yhdessä vaiheessa, kun vielä etsin omaa tyyliäni, tein ostopäätökset yhden yksinkertaisen säännön perusteella: Jos vaate menee päälleni (tai siis jos minä sovin sen sisään) eikä maksa omaisuuksia, ostan sen. Luulisin, että tässä lihavuuden vaikutus näkyy selkeimmin, sillä pienempivartaloisilla ihmisillä nyt vain yksinkertaisesti on enemmän valinnanvaraa. Kiertelin silloin runsaasti kirpputoreja ja muutenkin kierrätysvaatteet kiinnostivat minua kovasti (kiinnostavat ne edelleenkin, mutta vähemmän), ja myös tämä johtui ekologisuuteen pyrkimisen lisäksi siitä, että normikauppojen valikoima oli aika onneton.

Kirpputoreilla jos missään tulee helposti tehtyä heräteostoksia, sillä siellä vaatteita on useimmiten vain yksi yksittäinen kappale, ja jos sitä ei heti nappaa itselleen, voi olla, että joku muu ehtii ensin. Ei siis ole mahdollista miettiä seuraavaan päivään — eikä myöskään ole mahdollista palauttaa vaatetta, jos se on kotiin tultua osoittautunut jollakin tavalla vääränlaiseksi.

Toivon kovasti, että saan Hyvän mielen vaatekaapin neuvoilla vaatehuoneeni ojennukseen, pääsen turhasta eroon ja opin ihan pysyväksi tavaksi sen, miten ostoksia tehdään tarpeen mukaan ja harkitusti.

Miten hyväksyä oma lihavuus?

Kuten edellisenkin tekstin aihe, myös tämä on tullut Google-haun kautta. Aihe on mielestäni oman postauksensa arvoinen. En tosin tiedä, paljonko minulla on aiheesta annettavaa, mutta annan nyt ainakin sen verran, kuin voin. Olen kirjoittanut aiheesta jonkin verran aiemminkin, mutta kysymys ei missään nimessä ole vielä loppuunkäsitelty.

Hyväksymistä ei tarvitse (ja tuskin edes voi) oppia yhdessä yössä. Olisi toki kiva, jos jonain aamuna vain voisi herätä ja huomata, että hei, minähän olen kaikin puolin mahtava, mutta harvalle käy näin. Ainakin omalla kohdallani oman lihavuuden hyväksymisen tie oli/on mutkikas ja kuljin — kuten kuljen edelleenkin — hyvin pieniltä tuntuvin askelin.

Muun muassa seuraavat asiat ovat auttaneet minua hyväksymään oman lihavuuteni:

  1. Muiden lihavien vartaloiden näkeminen. Minun on monessa suhteessa ollut helpompi hyväksyä muiden vartalot. Niitä on ollut helpompi pitää kauniina kuin omaa vartaloani, vaikka katselisin jotakuta, joka on suunnilleen minun kokoiseni ja jonka ruumiinrakenne on samantapainen kuin minun. Kauneuden huomaaminen muissa on askel hyvään suuntaan, ja siitä toivottavasti seuraa kauneuden huomaaminen itsessä, kun aika on sille kypsä.
  2. Liikuntaharrastuksen etsiminen ja löytäminen. On ollut hienoa huomata, että kehoni pystyy tekemään muutakin kuin nyhjöttämään kumarassa istuma-asennossa ensin töissä ja töiden jälkeen tietokoneella. Pystyn tanssimaan, tai vähintäänkin hetkumaan rytmikkäästi musiikin mukana ja se on hauskaa.
  3. Kauniisiin vaatteisiin pukeutuminen. Kauniiden vaatteiden käyttäminen antaa ainakin minulle viestin siitä, että kehoni on kauneuden arvoinen. Kuulostanee pinnalliselta, mutta minusta kauniit vaatteet tekevät päivästä aina pikkuriikkisen paremman.
  4. Kaikkinainen itsestä huolehtiminen. Tämä on jatkoa edelliselle kohdalle, ja kyse on tässäkin siitä, että itsestä huolehtiminen antaa itselle (ja muille!) sen viestin, että ”on ansainnut” tämän huolenpidon.
  5. Lukeminen, sekä tietokirjojen että kaunokirjallisuuden. Tietokirjat ovat auttaneet ymmärtämään lihavuuden syitä ja vaikutuksia, kun taas kaunokirjallisuuden rooleina on ollut esim. toimia vertaistukena ja silmien avaajana, vaikka kaunokirjallisuuden hahmot ovatkin fiktiivisiä. Joku ne hahmot on kuitenkin keksinyt, joku on ajatellut, että tällaisiakin ihmisiä voi olla.

Toivottavasti tästä on jollekulle jotain hyötyä. Jos jollakulla on sanottavaa aiheesta, kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.

Lainattuja kirjoja

Olen tänä viikonloppuna saanut loppuun kaksi lihavuuskirjaa, Eila Jaatisen Iloiset kilot (en valitettavasti löytänyt parempaa linkkiä) ja Pekka Hiltusen Ison. Kumpikin oli omalla tavallaan mielenkiintoinen lukukokemus.

Iloiset kilot on vaikeasti määriteltävissä oleva sekametelisoppa, josta luultavasti löytyy jokaiselle jotakin, mikä kolahtaa, mutta jossa on toisaalta myös varmasti jokaiselle jotain sellaista, mikä tökkii. Kirjassa on runoja, proosaa, faktaa, sitaatteja, välikevennyksiä ja paljon muuta. Itse luokittelisin kirjan ”taukokirjaksi”, siis sellaiseksi kirjaksi, josta voi lukea pieniä kokonaisuuksia, kun haluaa pitää taukoa jostain muusta tekemisestä. Kirjan tekstit ovat lyhyitä ja enimmäkseen niin itsenäisiä kokonaisuuksia, että kirjan voi avata vaikka sattumanvaraiselta sivulta ja ryhtyä lukemaan ilman, että tarvitsee miettiä kärryille pääsemistä tai niiltä putoamista.

Iso oli kirjana varsin erilainen. Kun luin sitä, mieleni teki jatkuvasti ottaa kynä tai paperinpala tai jokin merkintäväline, jolla voisin merkitä mielestäni osuvimmat sanavalinnat ja juonenkäänteet, jotta löytäisin ne myöhemminkin. Loppujen lopuksi jätin merkinnät tekemättä, mutta jos olisin tehnyt niitä, olisin saanut tehdä niitä paljon.  Koin lukiessani monia samastumisen hetkiä, ja en voi kuin ihailla sitä, miten hyvin Hiltunen on päässyt lihavan naisen nahkoihin. Mielenkiintoisen juonen lisäksi nautin kovasti Hiltusen käyttämästä kielestä. Iso on selkeästi ahmittava kirja, ja ainakin minusta oli vaikeaa laskea kirjaa käsistäni, kun halusin jatkaa vielä yhden luvun, ja sen jälkeen vielä toisen.

Molemmissa kirjoissa pidin siitä, miten lihavuutta lähestyttiin. Suoraan, ilman kiertelyjä ja anteeksipyytelyjä. Minulle ainakin jäi kummastakin kirjasta se vaikutelma, että ongelma on nimenomaan siinä, minkälainen maailma on, ei niissä ihmisissä, jotka tämän maailman mielestä ovat liian painavia. Tätä lisää, kiitos!

Ihanaa

Tänään minusta ei irtoa itseeni liittyen muuta kuin ylistystä sille, miten ihanaa on tietää, että minun ei enää tarvitse polttaa tupakkaa. (Ei minun tietenkään aiemminkaan tarvinnut, mutten osannut ajatella sitä niin. Olin aivopesun uhri.) Poltin siis viimeisen savukkeeni lauantai-iltana ja siitä lähtien olen ollut tupakatta. Aika on lyhyt, mutta maailmankatsomukseni on kokenut niin radikaalin muutoksen, että tässä vaiheessa uskon täysillä itseeni ja kykyyni olla onnellinen ilman tupakkaa.

Mietin tuota aiempaa tekstiä, jossa sanoin, että lahjoitan itselleni alkajaisiksi nikotiinittoman viikon. Nyt, kun olen pohtinut asiaa, ajatus nikotiinittomasta viikosta tuntuu vähän hölmöltä. Ihan kuin ostaisin pyöräilykypärän, käyttäisin sitä viikon ja sen jälkeen lähtisin taas sekoilemaan liikenteeseen ilman kypärää. Toisaalta ajatus siitä, etten ikinä enkä missään tilanteessa voisi tupakoida, tuntuu haastavalta. Olen siis kompromissina tupakoimatta toistaiseksi ja jos nyt jostain tulee jokin syy, minkä takia minun pitäisi aloittaa tupakointi uudelleen, teen uuden tilannearvion. (En kyllä osaa kuvitella sellaista syytä, mutta jos vaikka jään autiolle saarelle mukanani vain sytkä ja vaaleanvihreä Pall Mall -aski…)

Tupakoinnin lopettamisestani suurin kunnia menee epäilemättä Allen Carrin kirjalle Vihdoinkin savuton (julkaistu myös mm. nimellä Stumppaa tähän!), jos minua itseäni siis ei lasketa. En tiedä, miksi kirja toimii, mutta se toimii. Kirjan alussa kielletään vähentämästä tupakointia kirjan lukemisen aikana ja minä suorastaan ahmin muutaman viimeisen luvun, jotta vihdoinkin pääsisin kirjan loppuun ja saisin lopettaa tupakoinnin ihan ”luvan kanssa”. Suosittelen kirjaa lämpimästi, kirjastosta löytyy ja tämä tosiaan ei maksa uutenakaan kirjakaupassa kuin kahden tupakka-askin verran. Menetettävää ei siis ole järin paljon, lähinnä vain kirjan lukemiseen kuluva aika.

Pääsinpä sitten lukemisen vauhtiin

Nyt voisi kyllä sanoa, että olen ihan oikeasti ylittänyt itseni. Sain nimittäin luettua juuri toisen kirjan (okei, se oli lyhyt lasten-/nuortenkirja, mutta lasketaan se silti). Kirja on Johanna Lähteenmäen Marenkikeiju. En selkeästi kuulu kohderyhmään, mutta se ei tarkoita, etten pitäisi kirjasta. Tunnistan itsessäni sen minussa yhä asuvan tytön, joka olisi aikoinaan ollut kohderyhmää. Tunnistan kiusatuksi tulemisen, ruoalla lohduttautumisen, ihmissuhdekuviot ja niiden sekavuuden. Ajatukset siitä, kelpaanko omana itsenäni ja voiko ihmisiin ylipäänsä luottaa.

Kirjassa on jotain herkkää, jotain todella kipeää ja kaihoisaa. Pidän kirjan kielestä, siitä, miten päähenkilön havaintoja kuvataan — pidemmässä kirjassa tyyli olisi kyllä epäilemättä alkanut ärsyttää, mutta tähän se sopi.

Pitää ehkä käydä kirjastossa useammin ja myös käyttää erilaisia hakusanoja ja niiden yhdistelmiä, tämäkin kirja oli nimittäin peräisin samalta kirjastoreissulta kuin edellinen kirja, josta kirjoitin, hakusanana jälleen ”lihavuus” tai jotain sensuuntaista.

Nyt, kun pääsin vauhtiin, voisin yrittää jatkaa tällä kirjojen lukemisen polulla. Lukuvauhdista en tosin mene sanomaan mitään. Katselin kirjahyllyäni ja löysin sieltä seuraavat (blogin teemaan jollakin tavalla liittyvät) kirjat:

Olisiko jollakulla antaa suositusta siitä, mihin noista kannattaisi ensimmäisenä paneutua? Tai onko teillä suositella minulle muita lihavuuteen, syömiseen ja kehollisuuteen liittyviä kirjoja? Myös aiheeseen liityviä elokuvia, sarjakuvia ja niin edelleen saa suositella.

Yhdenlaista lihavuutta

Sain tänään luettua loppuun Hillevi Wahlin pakinoista kootun kirjan Paksu täti rokkaa tykimmin. Kirja päätyi käsiini kirjaston asiasanahaun kautta, taisi olla hakusanalla ”lihavuus”.

Takakannen luettuani ennakko-odotukseni eivät olleet kovin korkealla, ja itse asiassa päätin lukea kirjan siksi, että pääsisin haukkumaan sen ja siinä annetun kuvan lihavuudesta. Nyt osa minua on pettynyt siitä, että haukkumiselle ei olekaan syytä. Isompi osa on tietenkin tyytyväinen saatuaan lukea hyvän kirjan.

Kirja koostuu siis pakinoista ja on ihanteellinen odottelu- tai bussissalukukirja, sillä yhden kokonaisuuden lukeminen ei vie kauaa. Tämä tekee kirjasta myös koukuttavan: yhden pakinan luettuaan voi katsoa, että oi, seuraavakin pakina on vain pari sivua pitkä, kyllä minä sen verran vielä ehdin ja jaksan lukea.

Wahlin Pakinat ovat mielenkiintoinen, luonnollisesti huumorilla maustettu, kuvaus eräänlaisesta lihavuudesta. Tähän lihavuuteen kuuluu ties minkälaisten dieettien ja liikuntaharrastusten kokeileminen, vaa’an kyttääminen ja Painonvartijoissa käyminen. Se on siis enimmäkseen erilaista lihavuutta kuin omani.

Vaikka kirjan ote on humoristinen, se ei missään vaiheessa mene inhoamiini ”lihavat on leppoisia” tai ”olenpa minä koominen, kun olen näin läski” -juttuihin. Huumorin lähteinä ovat pikemminkin pienet arjen sattumukset, jotka liittyvät lihavana elämiseen enemmän tai vähemmän. Minä ja Wahl suhtaudumme lihavuuteemme selkeästi eri lailla, mutta pakinoissa oli minulle paljon sellaistakin, mihin samastua helposti.

Kerran tai pari kirjoittaja ”ottaa itseään niskasta kiinni”, mikä häiritsee minua suunnattomasti, mutta se nyt on loppujen lopuksi aika pieni juttu, joka tuskin häiritsee kovin montaa muuta kuin minua.

Mitä lukukokemukseen tulee, täytyy tosin mainita näin lopuksi, että välilä minun oli vaikea pysyä kärryillä, sillä kirjoittaja viittaa itseensä jatkuvasti sanalla ”täti”, myös silloin, kun kirjoittaa lapsuudestaan. Suosittelen kirjaa silti, jos pakinatyyppiset tekstit kiinnostavat.

Kirjoja

Ostan kirjoja tiheämmin kuin saan luetuksi. Tästä syystä minulle on kertynyt mielenkiintoisia kirjoja, joista olen lukenut korkeintaan sisällysluettelon ja esipuheen. Ajattelin luoda itselleni vähän painetta tämän blogin avulla ja tehdä listan omistamistani kirjoista, jotka käsittelevät lihavuutta tai siihen liittyviä aiheita jostain näkökulmasta ja joita en ole vielä lukenut. Tällä hetkellä listani on seuraava:

  • Bacon, Linda: Health at Every Size
  • Popkin, Barry: Läski maailma
  • Wann, Marilyn: Fat!So?

Mielestäni tuosta uupuu vielä jotain, mutta kirjahyllyni ei ole järkevässä järjestyksessä, joten en löydä sieltä etsimääni. Suosituksia saa esittää, toivottavasti saan joskus jopa luettuakin jotain.

Ensimmäinen pieni, eli kuinka vaikea on tyytyä yhteen

Muistan, kuinka olin erään kerran kuuntelemassa elävää runoutta ja kuulin runon nälästä ja tyhjyyden tunteesta, joka ei lähde millään. Tämän runon kuulemisesta on jo noin vuosi ja muistan edelleen, kuinka esittäjä liikkui lavalla ja otti yleisön haltuunsa. Vielä paremmin muistan, mitä hän sanoi.

Eräs kohta runosta kuului: ”Syön keksin. Syön toisen keksin. Syön kaikki keksit.” Se painui mieleen, koska tilanne on enemmän kuin tuttu. Jos minulla on (paljon) herkkuja, en osaa ajatella, että yksi rivi suklaata riittäisi aivan hyvin tyydyttämään makeanhimon, ja että jos söisin vain sen yhden rivin, minulla olisi suklaata huomennakin.

Muistan lapsuudesta sadun pupusta nimeltä Punni. Koko satua en muista, mutta tämän tekstin kannalta olennaisen kuitenkin. Punni oli lihava pupu, joka piti porkkanoista. Koska Punni oli lihava, sitä käskettiin syömään vain ”ensimmäinen pieni”. Punni oli kuitenkin porkkanoidensa kanssa samanlainen kuin minä suklaan kanssa, ja niinpä Punni sanoi vielä kuudettatoista porkkanaa aloittaessaan, että tämä on se ”ensimmäinen pieni”.

Sitäkin voisi tietysti miettiä, että minkälainen aikuinen kasvaa lapsesta, joka on aina pitänyt itseään lihavana ja joka kuulee saduissakin, miten lihavuus on pahasta. Voi olla, että saan kehotuksen ottaa asiat vähän vähemmän vakavasti, mutta kirjoitan ja lähetän tämän tekstin nyt silläkin uhalla.

(Olen muuten tässä tekstiä kirjoittaessani napostellut juureslastuja, joissa on mm. sitä porkkanaa. Kivaa vaihtelua sipseille.)