Monthly Archives: kesäkuu 2013

Syöminen ja tunteet

Tämä viikko on erinäisistä syistä mennyt vähemmän hyvissä merkeissä. Kotona nököttäminen on ahdistanut, mutta toisaalta ihmisten ilmoilla oleminen on ahdistanut toisella lailla.

Olen yrittänyt hoitaa ahdistustani mm. katselemalla elokuvia, syömällä, lukemalla kirjoja, tekemällä hengitysharjoituksia, syömällä, tupakoimalla ja syömällä. Menestys on ollut vaihtelevaa. Ei tämä viikko nyt ihan pelkkää kitumista ole ollut, mutta vastaavasti välillä on ollut aallonpohjia, joiden aikana on vaikea uskoa, että tilanne voi jossain vaiheessa vielä muuttua paremmaksi.

Loppujen lopuksi moni asia muuttuu, mutta tunteiden hallinta syömällä säilyy. Ongelman tiedostaminen on yksi askel sen ratkaisemiseen, mutta en tiedä, mitä seuraavat askelet voisivat olla. Etsin vinkkejä netistä ja löysin oikein asiantuntijan kirjoittaman artikkelin, jota voin suositella. Ainakin minulle se antoi uutta ajateltavaa.

Taidankin lähteä tästä kauppaan, jotta minulla olisi huomenna jotain, mitä syödä aamiaiseksi.

Mainokset

Nimettömyydestä

Olen miettinyt pitkään (vaikkakaan en kovin hartaasti), miten anonyymina haluan tämän blogin pitää. Nyt olen päässyt jonkinlaiseen lopputulokseen: haluan säilyttää ainakin jonkinlaisen pseudoanonymiteetin. Tämä tarkoittaa mm. sitä, etten aiemmasta suunnitelmastani poiketen arvostele paikallisia ruokapaikkoja enkä julkaise blogissa valokuvia, joista minut tunteva ihminen voisi tunnistaa minut.

Uskon Oscar Wilden sanoihin: ”Man is least himself when he talks in his own person. Give him a mask, and he will tell you the truth.”

Suunnistakaamme siis yhdessä kohti totuutta naamioidemme takana.

Mitä vain sille antaa

Vähemmän kultaisia muistoja -tekstissä mainitsin minusta tehdystä piirroksesta. Kuva on kummitellut verkkokalvoilla sen verran voimakkaasti, että asialle oli tehtävä jotain. Minun tapauksessani ”tehdä jotain” ja ”kirjoittaa siitä” ovat usein lähes synonyymejä. Tässä siis runo, vaikkei olekaan lauantai.

 

Mitä vain sille antaa

”Syö kolme lämmintä ateriaa päivässä”
Niin he sanovat.

En! Syön kolmekymmentä ateriaa,
kolme sataa ateriaa,
kolme tuhatta ateriaa.

Kun syön, syön paljon,
syön perunaa,
syön pihviä,
syön salaattia
ja syön niitä paljon.

Kun ruoka loppuu,
syön lautasen,
syön veitsen,
syön haarukan.

Jos sinulla on tähän sanomista
syön sinutkin,
hotkaisen yhtenä suupalana
juon ruokakermaa kyytipojaksi.

Nam.

Kiusaamisesta

Edellisessä tekstissä viittasin kiusatuksi tulemiseen. Teema on minusta tärkeä, joten ajattelin jakaa kanssanne vielä lisää ajatuksia kiusaamisesta ja kiusatuksi tulemisesta.

Kiusaamiseen on monia syitä. Tarkoitan tässä sekä syitä siihen, miksi jotkut kiusaavat, ja myös syitä siihen, miksi joitakuita kiusataan. En tiedä, miten (koulu)kiusaamiseen puututaan nykyisin, mutta minun kouluaikoinani kukaan ei tehnyt mitään konkreettista kiusaamisen vähentämiseksi. Sen sijaan kiusatuille annettiin mm. seuraavanlaisia neuvoja:

  1. Jos jokin satuttaa, älä näytä sitä, muuten kiusaaja tajuaa, että hän on osunut arkaan paikkaan.
  2. Elämä on epäreilua, ja siihen on parasta totutella.
  3. Pitää muistaa, että kiusaaja yleensä purkaa pahaa oloaan kiusaamalla. Kiusaajia pitää siis ymmärtää.
  4. Kukaan ei pidä kantelupukeista.

Jos (lue: kun) kiusaaminen näiden neuvojen noudattamisesta huolimatta jatkui, vikaa lähdettiin etsimään kiusatusta, ei kiusaajasta. Erityisesti ensimmäinen neuvo oli erinomainen ”lyömäase”. Se antaa ymmärtää kiusaamisen syyn olevan kiusatussa, ei kiusaajassa. Kuulin monta kertaa, että jos en alkaisi itkeä niin helposti, minua ei kiusattaisi (tai luultavammin kiusattaisiin, mutta eri syystä, sillä meissä kaikissa on jotain, mikä tekee meistä erilaisia).

Tämän blogin lukijoita tuskin yllättää, että minua kiusattiin myös lihavuuteni tähden. Opin hyvin nopeasti ajattelemaan, että ansaitsin tulla kiusatuksi. Isällä oli tapana sanoa, ettei ketään saa kiusata sellaisista asioista, joille ei voi mitään. Tässä vaiheessa elämääni olin jo sisäistänyt ajatuksen siitä, että oli ihan omaa syytäni, että olen lihava. Toisin sanoen näin lihavuuteni olevan oma vikani. Tästä ei enää ollut pitkä matka siihen ajatukseen. että koska lihavuuteni oli omaa syytäni, se oli asia, josta sai (ja kenties jopa pitikin) kiusata.

Mitäpä, jos vähän viilattaisiin tuota isän sanontaa: Ketään ei saa kiusata sellaisista asioista, joille ei voi mitään. Eikös olekin parempi noin?

Vähemmän kultaisia muistoja

Muistan tarkasti hetken, jona tunsin ensi kertaa olevani lihava. Leikin samassa pihassa asuneen pojan kanssa, kun pommi putosi. ”Sit tää sanois, että se on syönyt liikaa karkkia.” Muistaakseni meillä ei syöty karkkia mitenkään erikoisen paljon, mutta luin rivien välistä. ”Sinä olet tehnyt jotain väärin, ja olet sen takia lihava.” Lihavuus oli paha asia, huolimatta siitä, että jaksoin juosta pihaleikeissä siinä missä kaikki muutkin.

Muistan lukeneeni jotakin lastenkasvatusopasta, jossa myös oli artikkeli lasten lihavuudesta. Olin ehkä kymmenvuotias. Muistan kirjasta suoran sitaatin: ”Lapsi, jonka paino pysyy samana, on lapsi, jonka paino putoaa.” Meillä ei siinä vaiheessa ollut vaakaa kotona, mikä oli varmaan minulle hyvä asia, ottaen huomioon, miten pakkomielteisesti tulin myöhemmin suhtautumaan itseni punnitsemiseen.

Myöhemmin meille hankittiin vaaka, senkin minä muistan, ja keittiön seinälle kiinnitetyn paperin, jossa oli isäni ja äitini painoindeksikäyrät. En kuitenkaan muista, että meillä kotona olisi juuri puhuttu laihduttamisesta. Elin (tämänkin asian suhteen) jossain ihmeellisessä kuplassa, jossa ajattelin, että minun pitäisi painaa vähemmän, mutta jossa olin kuitenkin niin alistunut lihavuuteeni, etten edes yrittänyt laihdutuskuuria.

Muistan, kun mummolassa löysin minusta tehdyn piirroksen. Kuvassa minulla oli valtava maha ja suuri suu. Kuvan alapuolella oli teksti: ”mitä vain sille antaa niin aina se syö”.

Muistan kuinka meidän piti viidennellä luokalla piirtää sarjakuva. Yksi luokan pojista halusi minut hahmokseen sarjakuvaan, joka on niin vastenmielinen, etten halua edes kertoa, mitä siinä oli. Tarinan ydin oli kuitenkin selkeä: minä olen lihava ja lihavuus on ällöttävää. Opettaja kysyi minulta, olinko suostunut sarjakuvan aiheeksi. En ollut, mutta olin jo niin omaksunut minulle tuputetun ”kiusaaminen on kiusatun syy” -ajatuksen, että annoin luvan tehdä minusta pilkkaa.

En tiedä, miksi tänään tällaiset muistot ovat pinnassa. Onhan minulle tähänastisen elämäni aikana tullut hyviäkin muistoja, muistoja tilanteista, joissa minua on arvostettu, joissa minut on huomioitu ja joissa minua on kohdeltu hyvin. Niistäkin voisi olla hyvä kirjoittaa joskus, vaikka jo ihan vain siitä syystä, että niihin teksteihin voisi palata huonoina päivinä ja muistaa, että en ole kaikkien maailman ihmisten mielestä vastenmielinen ja luotaantyöntävä.

Hyvien asioiden ansaitseminen

Olen miettinyt viime aikoina paljon erästä keskustelua. Keskustelu koski siivoamista ja muistan kertoneeni, kuinka siivoan yleensä vain, jos minulle on tulossa vieraita. Keskustelukumppanini oli hetken hiljaa, katsoi minua ja sanoi: ”sinä ansaitset siistin kodin.”

En ollut koskaan ajatellut asiaa tuolta kannalta. Olen lapsuudenkodissani tottunut siihen, että kun kotona ollaan vain perheen kesken, siellä ei juuri siivota. On totta, että siisti koti tuottaa minulle hyvää mieltä, mutta en ole (ainakaan vielä) oppinut viikosivousrutiinia tai muuta tapaa, jolla tavoitella ja ylläpitää parempaa siisteyttä.

Nyt olen miettinyt, onko kenties jotain muitakin asioita, jotka ”ansaitsisin” mutta joita en koe ansaitsevani, koska itsetuntoni on huononpuoleinen. Yritin kiertää itsetunto-ongelmaa miettimällä, mitä muut mielestäni ansaitsisivat. Päädyin seuraavaan: Ansaitsemme

  • jonkun, joka pitää huolta (vaikka se joku olisikin tässä tilanteessa oma itse)
  • luvan unelmoida
  • tulla kuulluksi
  • pieniä (ja vähän suurempiakin) asioita, joista tulee hyvä mieli
  • ystävyyttä
  • mielekästä tekemistä
  • tuntea hyvää mieltä onnistumisista
  • luvan tehdä virheitä ja olla epätäydellinen
  • rehellisyyttä.

Olen tottunut mollaamaan itseäni. Minun on vaikea nähdä itseäni hyvien asioiden arvoisena. Osan ansaitsemistani asioista olen listannut aiemmin hieman eri sanamuodoin Rauhansopimus-tekstissäni. (Jota en vielä ole saanut tulostettua ja pantua esille, mutta ehkä vielä joskus.)

Sitten seuraa se vielä vaikeampi osuus: Miten tuoda tätä listaa lähemmäs arkeani? Miten oppia nauttimaan hyvistä asioista ilman jatkuvaa syyllisyyden ja arvottomuuden tuntoa? Miten olla pelkäämättä, että joku vetää maton jalkojeni alta, jos annan jonkin asian tulla tärkeäksi? Vinkkejä otetaan vastaan.

Google löytää

WordPressin asetuksista pääsee näkemään osan hakusanoista, joilla blogiin on tultu. Tässä muutamia:

  • vaatteiden kaavoja oikeesti läskeille: valitan, vielä en osaa antaa neuvoja aiheesta
  • mitä vegaani syö: ruokaa?
  • tykkään olla lihava: kiva.
  • runo hyvälle ruoalle: työn alla
  • läski youtube: ?
  • huumorikuvia perunasta: ??
  • terveysside pöksyissä: ???

Olen ehkä hitusen tilastohullu, mutta se sallittakoon.

Seuraavalla kerralla olen toivottavasti taas enemmän asialinjalla.

Vihollinen

Minulla on vihollinen lipaston alla. Vihollisen nimi on vaaka. Tarkoituksena on ollut askarrella siitä mukavaaka (yay scale), mutta en vielä ole saanut aikaiseksi. Toistaiseksi se on siis vielä ihan tavallinen vaaka, josta näkee, montako kiloa painan. Toistaiseksi en ole kokeillut.

Suhteeni vaakoihin ja itseni punnitsemiseen on ollut vaikea suunnilleen niin pitkään kuin muistan. On ollut aikoja, joina punnitsin itseni joka aamu, ja aikoja, joina elin vaa’attomassa taloudessa. Toisaalta haluaisin tietää, paljonko painan, mutta toisaalta tiedän, että vaa’alla käynti ei tee minulle hyvää. On helpompi pitää itsestään, kun ei pelkistä itseään numeroiksi, ei mittaa arvoaan painolla, painoindeksillä tai muulla ulkopuolisen tahon määrittämällä mittarilla, joka kertoo, minkälaisia meidän tulisi olla.

Vaihtoehtoja punnituksessa on kolme: painoni on joko noussut, laskenut tai pysynyt ennallaan. Jos painoni ei ole muuttunut, tilanne on neutraali. Jos painoni on laskenut, alan analysoida elämäntapojani, jotta saisin tietää muutoksen syyn ja jotta voisin jatkaa samalla linjalla. Ja vastaavasti, jos painoni on noussut, analysoin elämäntapojani löytääkseni syyn painon nousulle. Tämä tapahtuu huomaamatta, automaattisesti.

Jokin itsensä punnitsemisessa käynnistää ei-toivottuja ajatusketjuja. Kun vaaka kertoo, kuinka lihava olen, lihavuudesta tulee konkreettisempaa. Itsensä punnitseminen on ongelmallista, ainakin minulle, sillä siihen liittyy ajatus siitä, että olisi parempi olla tietynpainoinen ja että vaa’alla käyminen on yksi keino hallita elämää ja pyrkiä kohti tätä tiettyä painoa.

Vaa’an näyttämä luku on yksinkertaistava, johdonmukainen ja selkeä. Helppo tilastoida. Toimivan vaa’an saa kirpputorilta alle vitosella eivätkä uudetkaan ole kovin kalliita. Tämä tekee painon tarkkailusta helppoa. Se on paljon helpompaa (ja halvempaa) kuin monien merkityksellisempien muuttujien tarkkailu. Se on jotain konkreettista, mitä jokainen voi tehdä kotonaan.

Joku voisi sanoa, että elän itsepetoksen maailmassa, koska en halua tietää painoani. Jos niin on, tämä itsepetos tukee hyvinvointiani ja auttaa minua pitämään itsestäni enemmän. Se on minusta arvokkaampaa kuin jonkin numeron tietäminen.

Lauantailyriikkaa

Olipa kerran lihava nainen,
jota lihavuus ahdisti.
Laihdutuskuurinsa ainainen
hänen arkensa tahdisti.

Oli nainen kokeillut kaikenlaista,
esimerkiksi karpannut,
syönyt vihreää, syönyt punaista,
vaan ei juurikaan laihtunut.

Siksipä tarumme lihava nainen
sanoi: ”Nyt luovutan!
Jojotteluni ikiaikaisen
tänään mä lopetan.”

Näin nainen teki urhean teon,
hän otti askeleen,
myi pois laihdutuskirjojen keon
ja on melkein onnellinen.

Opetus tästä lorusta poimi:
dieetit eivät useinkaan toimi.

Huomioiduksi tuleminen

Ystävällisyys on pieniä tekoja, huomioimista arjessa. Lihavuus tuo mukanaan haasteita ja ongelmia, joita laihemmat ihmiset eivät välttämättä tule ajatelleeksi. Tässä niistä muutamia.

Törmään arjessani silloin tällöin tilanteisiin, joissa fyysinen leveyteni aiheuttaa haasteita. Yksi esimerkki tällaisesta tilanteesta on  täyden henkilöauton kyydillä matkustaminen. Kaikille on mukavampaa, jos minä istun pelkääjän paikalla enkä yritä survoa itseäni takapenkille kahden muun ihmisen kanssa. Toisena esimerkkinä voisi mainita ravintoloiden loosit, joihin mahdun itse istumaan, mutta jotka aiheuttavat ongelmia monille minua lihavammille ihmisille. Myös tuolit, joissa on käsinojat, ovat toisinaan turhan kapeita ja epämukavia.

Toinen ongelmien lähde on se, että olen kaikkea muuta kuin notkea. Tämän takia minun on muun muassa vaikea istua tasaisella maalla, tai lattialla, jos minulla ei ole jotain, mihin nojata. Rinteessä pystyn istumaan. Minulle kaikkein vaikein istuma-asento on polvillaan istuminen.

Kolmas ongelmia aiheuttava asia on se, että olen paitsi leveä, myös painava. Olen elämäni aikana rikkonut painoni avulla kaikenlaista ja se on aina yhtä noloa ja vaivaannuttavaa, ainakin minulle, mutta luullakseni myös sille osapuolelle, jolle kuuluva huonekalu tai muu esine ei kestänyt painoani. On ravintoloita, joissa en käy mielelläni juuri siksi, että siellä olevat tuolit tuntuvat heppoisilta. (Nämä ovat muuten suunnilleen kaikki kasvisravintoloita. Ihan niin kuin meitä lihavia vegaaneja olisi olemassakaan. Luulisi, että ravintoloiden kannattaisi panostaa ihmisiin, jotka ainakin näyttävät siltä, että syövät paljon.) On vaikea keskittyä syömiseen tai ystävän kanssa keskustelemiseen, kun koko ajan joutuu jännittämään, leviääkö tuoli altani, jos vähän liikahdan.

Toivoisin, että lihavuuden (tässä viittaan lähinnä ihmisiin, jotka ovat merkittävästi keskimääräistä lihavampia) kanssa toimittaisiin samoin kuin esimerkiksi erikoisruokavalioiden kanssa. Tarkoitan tällä lähinnä sitä, että jos et ole jostain varma, kysyminen kannattaa. Se ei vaadi kovinkaan suurta vaivaa ja ihminen, joka tulee huomioiduksi, tuntee olevansa tervetullut.