Älä laihduta, paitsi jos et mahdu muottiin

Huomenna 6.5. vietetään kansallista Älä laihduta -päivää (International No Diet Day). Minulla oli aikomus kirjoittaa tällä viikolla ajatuksiani aiheesta ja tehdä listaa eri paikkakuntien tapahtumista. En kuitenkaan tee listaa, sillä tieto tapahtumista on tehty minun jaksamiskyvylleni turhan hankalaksi löytää. Suosittelen siis ihan vain googlaamaan hakusanoilla ”älä laihduta” ja asuinpaikkasi nimi. Voi olla, että löydät jotain, voi olla, että et. Tapahtumaan liittyvistä ajatuksistani olen kirjoittanut aiemminkin, joten tällä kertaa keskityn nimenomaan siihen, mitä tämänvuotisesta tapahtumasta tiedän. (Yllä mainitusta syystä se ei ole kovin paljoa.)

Se vähä, mitä tiedän Älä laihduta -päivän puitteissa järjestettävistä tapahtumista, on mielestäni aika sekavaa. Erityisenä esimerkkinä haluan ottaa tähän Helsingissä järjestettävät Älä mahdu muottiin -kuvaukset. Facebook-tapahtuman kansikuvassa on alastomia ihmisiä, jotka poseeraavat mallinuken torso edessään. Kaikki kuvattavat ovat sen verran kapeita, ettei mitään kriittistä näy torson takaa. Kuvissa siis on nimenomaan ihmisiä, jotka mahtuvat muottiin — tai siis tässä tapauksessa muotin taakse. Kuvissa ei ole ketään, kenet luokittelisin varsinaisesti lihavaksi. Eri muotoisia ihmisiä kuvissa toki on, mutta kun vertaa kuvien ihmisiä vaikka siihen ihmisten kokojen kirjoon, jonka näen kaupungilla päivittäin, minun on vaikea pitää tapahtuman mainosta (tai oikeastaan edes sen ideaa) onnistuneena.

Muutenkin mietin, kenelle Älä laihduta -päivä on nykymuodossaan varsinaisesti suunnattu ja kellä on oikeus viettää sitä. Tietääkseni päivä on alkujaan suunnattu ennen kaikkea anoreksiasta kärsiville ja toipuville, mikä näkyy yhä mm. siinä, että suurin osa tapahtumista on Syömishäiriöliiton järjestämiä. Mielestäni päivän sanoma on kuitenkin tärkeä myös (ja ehkä jopa eritoten) lihaville ihmisille. Juuri he ovat niitä, joita ympäristö, perheenjäsenistä terveydenhuollon ammattilaisiin, painostaa laihtumaan, usein hinnalla millä hyvänsä ja toisinaan jopa terveyden kustannuksella. Olisi ihanaa, jos olisi edes yksi päivä vuodesta, jolloin voisin luottaa siihen, että kaikkia valintojani ei arvotettaisi sen mukaan, tekevätkö ne minusta oletettavasti tämänhetkistä lihavamman vai laihemman. Yksi päivä, jona saisin olla oma itseni juuri sen kokoisena kuin olen, ilman, että joutuisin ottamaan vastaan kritiikkiä ja niitä samoja ”hyviä neuvoja”, joita olen saanut kuulla jo vuosikaudet.

Joku vähemmän lihava voi ajatella, ettei minun pitäisi yrittää ”omia” Älä laihduta -päivää ja valjastaa sitä omiin tarkoituksiini. Näiltä ihmisiltä haluan kysyä seuraavaa: ”Montako ennen kaikkea lihaville sunnattua päivää, tapahtumaa tai paikkaa osaat nimetä?”

 

Lisätty 6.5. 20:30: Katsoin tapahtuman Facessa julkaisemia kuvia, niissä oli enemmän moninaisuutta kuin odotin. Hyvä tietysti näin.

Advertisement

Tukasta asiaa

Vielä muutama kuukausi sitten hiukseni olivat pitkähköt, ne ulottuivat suunnilleen rinnan korkeudelle. Olen sen jälkeen erinäisistä syistä käynyt erinäisiä kertoja lyhentämässä tukkaani, kunnes viimein sijoitin hiustenleikkuukoneeseen ja nyt minulla on lyhyttäkin lyhyempi siilitukka.

Viimeksi minulla oli näin lyhyt tukka vuonna 2009 ja sain silloin kuulla useita kertoja, kuinka tukka on naisen kruunu ja nainen ilman tukkaa ei ole nainen laisinkaan. Useimmiten nämä mielipiteet tulivat miesten suusta, ja välillä minusta tuntui, että jotkut heistä olivat ihan rehellisen hämmentyneitä siitä, että kaikki maailman naiset eivät pidäkään elämänsä tärkeimpänä asiana ”hyvältä näyttämistä” ja miesten miellyttämistä. (Hyvältä näyttämisellä tarkoitan tässä ns. klassiseen kauneuteen pyrkimistä.) Pari kertaa sain jopa kuulla, että minun pitäisi olla hiushuomautuksista kiitollinen ja ”parantaa tapani” nyt, kun minulle on kerrottu, missä olen mennyt vikaan.

Googlailin huvikseni, mitä ihmiset kirjoittavat lyhyttukkaisista ja kaljuista naisista ja löysin aika ennalta-arvattavaa settiä. Törmäsin useita kertoja ajatukseen siitä, että tukkansa lyhyeksi leikkauttava nainen haluaa itselleen ”miehen tukan” ja siis ”olla niin kuin mies”. En ihan ymmärrä tätä. En ole koskaan törmännyt ihmiseen, joka olisi sitä mieltä, että esim. hevilettihevarit näyttäisivät / yrittäisivät näyttää ”tavismiestä” feminiinisemmiltä pitkine hiuksineen, joten miten hiusten lyhyys itsessään olisi miesmäisyyttä lisäävä ominaisuus?

Toinen usein esiin nouseva väite, jota en myöskään ymmärrä, on se, ettei naista tunnista naiseksi, jos hänellä on lyhyt tukka (ja tämän ajatuksen rivien välistä on luettavissa ajatus siitä, että ihmisen pitää olla joko mies tai nainen ja hänestä pitää ulkonäön perusteella pystyä päättelemään, kumpi hän on). Naisella on siis velvollisuus näyttää ”naiselliselta” (ja miehellä vastaavasti ”miehekkäältä”). Lakkaisikohan maapallo pyörimästä, jos keskittyisimme miesmäisyyden ja naismaisuuden sijaan etsimään sellaista ulkonäköä, tyyliä ja elämäntapaa, joka tekee meidät itsemme onnellisiksi?

PS: Olen aiemmin sivunnut (erityisesti miesten) miellyttämistä tekstissä ”Velvollisuus olla kaunis”.

Laihat naiset ovat ihailtavia, mutta kumppaniksi heistä ei ole

Löysinpä itseni jälleen yllättävästä ja monella tavalla hämmentävästä tilanteesta. Olin minulle uudessa ryhmässä ja kävimme esittelykierrosta. Eräs ryhmäläinen kertoi laihtuneensa X kuukauden aikana Y kiloa ja sai aplodit. Ei siinä sinänsä mitään, mutta eräs toinen ryhmäläinen oli aiemmin kierroksen aikana kertonut olleensa Z vuotta raittiina — eikä saanut aplodeja. Ehkä arvomaailmani on jotenkin nyrjähtänyt, mutta minusta vuosien raittiina pysyminen on painonpudotusta suurempi saavutus ja ihailtavampi asia.

Ja heti perään löysin itseni toisesta hämmentävästä tilanteesta: Törmäsin pari päivää sitten Facebookissa artikkeliin, jonka otsikko on: ”Pullukka tyttöystävä on parempi kuin laiha! – tässä kuusi perustelua”. Tämä laatujournalismin elävä esimerkki on epäilemättä kirjoitettu ainakin osittain huumorimielellä, vaikka se ei minusta kovin hauska olekaan. Artikkelin mukaan ”pullukoiden” naisten parhaisiin puoliin kuuluvat mm. seuraavat ominaisuudet:

1. pullukat tykkäävät syömisestä (eivätkä varmasti tarkkaile lainkaan sitä, mitä he suuhunsa pistävät)
2. pullukoilla naisilla ei ole vientiä
3. pullukoiden tulee kompensoida ”vähemmän vetävää” ulkonäköään esimerkiksi opettelemalla olemaan parempia sängyssä
4. pullukat eivät liiemmin välitä ulkonäöstään.

Laihoja naisia sen sijaan kuvataan mm. seuraavanlaisesti:

1. laihat naiset suhtautuvat ruokaan neuroottisesti ja kituuttavat pienillä ruoka-annoksilla
2. laihat naiset ovat ylpeitä ulkonäöstään ja tämän takia he pettävät useammin kuin pullukat
3. laihat naiset ovat tottuneet saamaan, mitä haluavat
4. laihat naiset ovat ”hauraita”.

Artikkelin kieli on muutenkin asenteellista. Laihoista naisista käytetään toistuvasti sanaa ”mallikaunotar” ihan niin kuin kaikki laihat naiset olisivat ”malliainesta” ja kaikki kauniit mallit olisivat laihoja. Ja lienee turha sanoakaan, että minusta on absurdia väittää, että kehon koko ja paino olisivat potentiaalisen kumppanin olennaisimmat ominaisuudet.

PS. Minua pyydettiin kirjoittamaan Superdieetti-Jutasta, mutta arvostan omaa mielenterveyttäni sen verran, etten ainakaan nyt aio paneutua aiheeseen.

Kurittomat kilot

Olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten usein laihduttamisesta puhuttaessa käytetään sanontaa ”kilot kuriin”. Nyt olen oikein herkistynyt bongaamaan tuon fraasin ja tuntuu, että sitä käytetään ihan joka paikassa. Mutta mitä se tarkoittaa? Miksi sitä toistetaan? Minkälaista kehonkuvaa se luo?

Saan jatkuvasti kuulla puhetta siitä, kuinka lihavien ihmisten lihavuus johtuu siitä, ettei heillä ole riittävästi itsekuria. Tämä on tietenkin täyttä potaskaa. Kaikki tuntemani lihavat ihmiset asettavat itselleen tavoitteita ja työskentelevät päämäärätietoisesti niiden saavuttamiseksi. Usein he myös saavuttavat ne, jos asetetut tavoitteet ovat realistisia. Valitettavasti merkittävä painonpudotus ja saavutetun laihtumisen ylläpitäminen ei useinkaan ole realistinen tavoite.

Tuntuu, kuin tämä ”kilot kuriin” -asenne kuvaisi laajemminkin sitä, mitä naisilta odotetaan ja minkälaisia naisten tulisi olla. Naisen pitää olla hillitty, hallittu, itse itseään kurissa pitävä ja suorastaan itseään kurittava olento. Kilot kuriin, sääri- ja kainalokarvat kuriin, selluliitit kuriin, ihon epäpuhtaudet kuriin, lista jatkuu ja jatkuu. Naisen odotetaan näkevän vaivaa sen eteen, että hän itse — niin läheisten kuin naistenlehtienkin ”suosiollisella avustuksella” — tekee itsestään oikeanlaisen, muottiin sopivan ja kelvollisen.

Minulle ”kilot kuriin” -sanonta luo vastakohtamielikuvan runsaista, vapaista ja sanalla sanoen kurittomista kiloista. Näitä kiloja ei puristeta hoikentaviin alusvaatteisiin, ne eivät ole surun,  murheen ja huolen aihe, eikä niiden olemassaolo tee niiden kantajasta millään tavoin huonoa ihmistä. Kurittomat kilot ovat pehmeitä halata, ne suojaavat (sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti) elämän kolhuilta eivätkä ne pyytele olemassaoloaan anteeksi. Tätä kohti haluan itse pyrkiä. Uskon, että jos vertaisimme keskenään laihoja ja lihavia ihmisiä, joilla molemmilla on hyvä itsetunto, vertailu osoittaisi lihavien ihmisten hyvän itsetunnon olevan ”vankemmalla pohjalla” kuin laihojen ihmisten hyvän itsetunnnon. Perustan väitteeni siihen, että meidän yhteiskunnassamme lihavat ihmiset joutuvat tekemään ankarasti töitä oppiakseen hyväksymään itsensä ja saadakseen hyvän itsetunnon — ja kun työ on tehty huolella, tulokset ovat kestäviä.

Leima minun otsaani

Viime viikkoina tapahtuneet asiat ovat saaneet minut haluamaan tatuointia otsaan. Tatuoinnissa lukisi näin:

Tämän otsan omistaja ei halua kuulla olevansa laihtunut. Hän ei myöskään halua kuulla olevansa lihonut. Itse asiassa hän ei halua painoaan kommentoitavan millään tavalla. Hän ei myöskään halua kuulla muiden puhuvan negatiivisesti omasta tai jonkun muun kehosta, sen muodosta, koosta tai muista ominaisuuksista.

Todennäköisesti joutuisin ajamaan pääni kaljuksi, eikä koko teksti sittenkään luultavasti mahtuisi. Kävi kuitenkin niin, että kun aloin kirjoittaa tatuointitekstiä, en vain osannut lopettaa. Seuraavassa listassa pilkon julistukseni osiin:

• Tämän otsan omistaja ei halua kuulla olevansa laihtunut. Olen aiemmin kirjottanut siitä, kuinka pelkään laihtumista, ja varmaan siitäkin, miten tämänkokoisen ihmisen oletetaan automaattisesti iloitsevan siitä, jos onnistuu laihtumaan. Ja kysehän on tosiaan aina nimenomaan onnistumisesta. Olen kuullut jopa tapauksia, joissa sairaanaolon takia ja aikana laihtunut nainen on todennut jälkikäteen, että olipa siitäkin taudista jotain hyötyä, kun sai muutamana kilon pudotettua pois.
• Hän ei myöskään halua kuulla olevansa lihonut. Toki pyrin (ja välillä onnistunkin) pääsemään irti elämän mittaisesta aivopesusta, joka ihannoi laihuutta ja laihduttamista. Pyrin ajattelemaan painoa ihan vain painona, ominaisuutena, joka sinänsä ei ole hyvä eikä paha. Lihomiskommentit eivät kuitenkaan useinkaan tunnu neutraaliin sävyyn sanotuilta. Voi olla, että kyse on osittain omasta tunteestani, sillä olen saanut kuulla negatiivisia kommentteja kehostani niin kauan kuin muistan. Parhaan palveluksen teet siis, kun jätät kehoni kommentoimisen väliin.
• Itse asiassa hän ei halua kehoaan kommentoitavan millään tavalla. Kyllä, kehoni on (tietysti vaatteilla verhottuna) kaikkien nähtävillä. Ei, se ei tarkoita minun olevan ”vapaata riistaa”. Ihmisten odotukset lihavia kohtaan ovat hirvittävän ristiriitaisia; toisaalta lihavien tulee olla leppoisia ja toisaalta ylipaino on niin kamala asia, ettei kukaan lihava voi oikeasti olla onnellinen. Yrittäisitte päättää.
• Hän ei myöskään halua kuulla muiden puhuvan negatiivisesti omasta tai jonkun muun kehosta, sen muodosta, koosta tai muista ominaisuuksista. Ihannemaailmassani ihmiset keskittyisivät puutteidensa (tai kehonsa puutteiden) sijaan vahvuuksiinsa. Meillä kaikilla on asioita, joihin emme pysty. Vastaavasti väitän, että me pystymme asioihin, joihin kaikki muut eivät pysty. Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten itsensä rakastaminen ei ole välttämätöntä ja olen edelleen samaa mieltä. Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että jos/kun itseään rakastaa, on helpompi keskittyä itsensä hyviin puoliin (Ja kun keskittyy itsensä hyviin puoliin, on helpompi rakastaa itseään.)

Ehkä annan sittenkin tatuoida tekstin vaikka mahaani. Siinä olisi tilaa.

Mikä lihavuudessa on haitallista ja mikä hyvää?

Minulta kysyttiin Ask.fm:n puolella tuo otsikon kysymys. Lihavuuden hyviä ja huonoja puolia löytyisi paljonkin, mutta tässä nyt muutama heti mieleen pomppaava miete. Osa mietteistä on aika pinnallisia, mutta ehkä minulla vain on osittain pinnallinen mieli. Ja kyse tosiaan on minun subjektiivisesta kokemuksestani (mikä pätee toki suunnilleen kaikkiin tässä blogissa esitettyihin mielipiteisiin ja näkökantoihin). Tietääkseni ei ole olemassa minkäänlaista Kansainvälistä Lihavuuskomissiota, joka määrittelisi lihavien ihmisten kokemusmaailman meidän puolestamme. Haluan korostaa tätä seikkaa tässä yhteydessä siksi, että tiedän monia lihavia, jotka eivät todellakaan viihdy kehoissaan tai koe lihavuudella olevan muutenkaan minkäänlaisia hyviä puolia. Kyse on enemmän tai vähemmän mielipiteistä, asenteista ja muista asioista, joiden kohdalla ei ole olemassa yksiselitteistä totuutta. Mutta asiaan.

Mikä lihavuudessa on haitallista:

• On joitakin sairauksia, joille lihavuus altistaa (tosin paljon enemmän on sairauksia, joille altistavat tekijät altistavat myös lihavuudelle, eli sairaus ja lihavuus johtuvat jostain kolmannesta muuttujasta).
• Nättejä vaatteita on vaikeampi löytää. (Minusta ainakin tuntuu, että) Mitä lihavampia ihmiset ovat, sitä enemmän heidän kehojensa erimuotoisuudet korostuvat. Jotkut vaatteet näyttävät parhailta omenavartaloisen yllä, toiset tiimalasi- tai päärynävartaloisen yllä. Laihemmillakin on toki erimuotoisia vartaloita, mutta kehojen ollessa kaiken kaikkiaan pienempiä, myös erot eri vartalotyyppien välillä ovat pienempiä.
• Ihmiset kohtelevat minua kuin lihavuuteni oikeuttaisi heidät syytämään ties mitä lokaa niskaani.

Mikä lihavuudessa on hyvää:

• Se karsii pinnallisimmat ihmiset pois kuvioista varsin kätevästi.
• Koen olevani laihoja ihmisiä vastustuskykyisempi taistelussa median kauneusihanteita vastaan, ajatuksena se, että kun en kuitenkaan tule ikinä kenenkään kuvitelmissakaan näyttämään supermallilta X, niin ei minun tarvitse edes yrittää. Se on vapauttavaa.
• Viihdyn kehossani. Olen tottunut sen mittoihin, mittasuhteisiin ja fyysisiin ulottuvaisuuksiin ylipäänsä. Se on tuttu, se on turvallinen ja se on myös ainoani. Näistä viimeisen takia olen tehnyt kovasti työtä itseni hyväksymisen eteen, ja se työ on mielestäni kantanut hedelmää.

Lihavuuden hyväntahdonlähettiläs

Välillä tuntuu, että kun pidän tällaista blogia, ihmiset odottavat minun olevan jonkinlainen lihavuuden hyväntahdonlähettiläs, aina ja kaikissa tilanteissa. En luonnollisestikaan ole. En usko, että kukaan on. (Jos tätä lukee joku, joka on aina itseensä tyytyväinen, niin ilmoittautukoon kommentoimalla.)

Välillä on rankkaa olla lihava. Välillä on ikävää olla lihava. Välillä on suorastaan raivostuttavaa olla lihava. On tilanteita, joissa fyysinen isokokoisuuteni ja painavuuteni aiheuttaa ongelmia.

Maailmaa ei ole tehty meitä lihavia varten. Vähemmän lihavilla ihmisillä on monenlaisia mielipiteitä meitä koskien ja usein he haluavat tuoda mielipiteensä myös meidän tietoomme. Tämän he tekevät uskoakseni ihan vain varmuuden vuoksi, jos vaikka olisimme sattuneet unohtamaan, miten lihavia me olemme.

Me saamme (tai ainakin minä saan) kuulla usein, että koska olemme lihavia, olen jollakin tavoin huonompia. Olemme heikkotahtoisia, tyhmiä ja kaiken lisäksi vielä rumiakin (sillä rumuutta pahempaa ominaisuuttahan naisella ei voi olla). Olemme groteskeja ja vastenmielisiä mässäiijöitä.

Pitkään olin itsekin samaa mieltä, varsinkin mitä minun omaan kehooni ja omaan lihavuuteeni tuli. Ajattelin, että kun olen näin lihava, en voi ikinä olla oikeasti itseeni tyytyväinen. En voi ikinä olla oikeasti itsevarma. En voi ikinä olla oikeasti onnellinen. Ajatusmaailmaa voisi kuvata sanoin ”ilo ilman laihuutta on teeskentelyä”. Tiesin muutaman lihavan ihmisen, jotka olivat kaikin puolin mahtavia, mutta ajattelin, että ei, minä en voi koskaan olla kuin he. Minua oli kiusattu lihavuuteni takia pitkään ja olin oppinut ajattelemaan, että ansaitsin sen kiusatuksi tulemisen.

Mutta ajattelutavan muutos on mahdollinen. Sen haluan sanoa. Ajan myötä näkökulmat ja ajatukset voivat muuttua. Onnellisuus ei ole kääntäen verrannollinen painoindeksiin. Sen haluan sanoa.

Loppuun pakollinen MSM-raportti: annokseni on nyt reilu ruokalusikallinen päivässä, ja edistystä kynsien suhteen tapahtuu edelleen tasaista tahtia.

Ajatuksia syömisestä

Havahduin jälleen siihen, että minun pitäisi miettiä tarkemmin, mitä ostan, milloin ostan ja miten usein ostan. Tänäänkin tein sen virheen, että kävin kaupassa nälkäisenä. Mukaan tarttui keksipaketti, sipsipussi, vegaanista juustoa ja tuorejuustoa, hernetempeä ja tomaattikastiketta. Lisäksi ostin huomisen eväiksi vegaanijogurttia ja pari eväspatukkaa. Nyt olen syönyt pastaa tomaatti-tempe-juustokastikkeen kanssa ja jälkiruoaksi sipsejä ja keksejä. Ei ihan sitä, mitä ravitsemusterapeutti suosittelisi. Ja epäilemättä myös enemmän kuin ravitsemusterapeutti suosittelisi.

Teoriassa yritän panostaa siihen, että söisin aamuisin kunnolla, mutta kun kaupasta kantaa kotiin tuollaista ruokaa, on vaikea toteuttaa ”järkevää” syömistä. Pitäisi muistaa, että jos kauppaan menee nälkäisenä, mukana täytyy olla lista.

Kauppalistan kirjoittaminen auttaa minua miettimään, tarvitsenko ihan tosissani sekä keksejä että sipsejä. Listan lukeminen auttaa tajuamaan, että hei, tässähän ei ole mitään vihannesosastolta, sieltäkin voisi ostaa jotain.

Aikoinaan, kun kävin ravitsemusterapeutilla, teimme pienen listan tavoitteista. Se kuului seuraavasti:

1. Aamupala joka aamu ennen kello kymmentä.
2. Ostoslistan suunnittelu (muista palkokasvit, tofu, muut soijavalmisteet ym.).
3. Ruoan valmistaminen viikonloppuisin, pakastimen hyödyntäminen.

Välillä olen jaksanut yrittää pyrkiä näihin tavoitteisiin, välillä en. Aamupalan syöminen olisi helpompaa, jos minulla olisi sopivia aamupalaruokia. Ostoslistan suunnittelu olisi hyödyllistä, mutta muistan sen useimmiten vasta jälkikäteen. Pakastimen hyödyntäminen ei sekään ole oikein onnistunut.

Kyse ei mielestäni ja ymmärtääkseni ole varsinaisesti tiedon puutteesta. Ongelma on pikemminkin se, etten osaa tai jaksa tai halua tai muista soveltaa tietoani käytäntöön. Tarvitsisin jonkun, joka istuisi olkapäällä ja neuvoisi päivän mittaan, miten minun kannattaisi toimia. Mistäs sellaisen olallaistujan löytäisi?

Loppuun vielä TV-vinkki: Areenassa on katsottavissa Kauneuskupla-dokumenttisarjan ensimmäinen osa.

MSM-raportti ja ajatuksia itsensä rakastamisesta

MSM-raportti ensin:

Annokseni on edelleen ruokalusikallinen päivässä ja olen edelleen näkevinäni parempaa kynttä ongelmasormessani. Muuta muutosta en ole huomannut. Totesin, ettei jauheen makua oikein voi naamioida, joten sekoitan sen veteen ja juon sitä pitkin päivää, aina sen verran, kuin kestän kerralla juoda. Olen juonut päälle appelsiinimehua, josta saa sitä imeytymisessä auttavaa C-vitamiinia. Se myös poistaa maun suusta melko tehokkaasti.

Ja sitten niitä ajatuksia:

Surffatessani löysin Clutch-Magazinen artikkelin Self-Love Is Not an Obligation, So Stop Preaching It. Lukekaa.

Itsensä rakastamisesta puhutaan paljon, ja aika kovin sanoin: ”Jos et rakasta itseäsi, niin kuinka voit rakastaa ketään muutakaan?” Tai jopa: ” Jos et rakasta itseäsi, niin kuinka kukaan muukaan voi rakastaa sinua?” Itsensä rakastaminen on toki hieno juttu, mutta se on monelle vaikeaa erinäisistä syistä. Se on paljon helpommin sanottu kuin tehty. Välillä tuntuu, että itsensä rakastamista tarjotaan ratkaisuna ihan kaikkeen: Jos opit rakastamaan itseäsi, saat ystäviä, paremman työpaikan, elät pidempään ja ilmastonmuutoskin pysähtyy.

Siteeraan pätkän artikkelista:

Instead of telling me to love my “flaws,” stop telling me they’re bad and undesirable in the first place. My fat? Tell me that stuff’s amazing, don’t tell me to love it out of one side of your mouth and then diss women who look like me out the other side.

Ja vielä toisenkin:

We all should, if we’re concerned with acceptance, work to make a world where all bodies and states of appearance are accepted, loved and regarded with respect.

Turha varmaan erikseen sanoa, että minä haluan tuollaisen maailman, maailman, jossa kauneus ei ole tarkat kriteerit täyttävien ihmisten etuoikeus, vaan jossa me kaikki saamme olla kauniita (tai olla olematta kauniita) juuri sellaisina kuin olemme. Minä haluan maailman, jossa kaikkia kohdellaan asiallisesti, jossa kenenkään perään ei huudella törkeyksiä ja jossa kenenkään ei tarvitse tuntea painetta tietynlaiseen muottiin sopeutumisesta. Onko se liikaa pyydetty?

”Mutta se hoikentaa!”

Viime päivinä olen jälleen seikkaillut vaatteiden löytämisen ihmeellisessä viidakossa. (Päätin, että karsin komerostani ne vaatteet, joita en käytä, ja poistuvien tilalle on tietenkin hankittava uusia — ja vähintään yhtä kivoja.) Yleensä minusta on mukavaa, jos joku toimii makutuomarina, mutta voi hyvänen aika, jos kuulen vielä kerrankin, että ”tuo hoikentaa”, en tiedä, kuristanko ensin itseni vai sanojan.

Esimerkiksi tänään kokeilin mekkoa, joka roikkui ylläni kuin jätesäkki ja jonka väri oli jotain marjapuuron ja mustikkamaidon väliltä. Ei ihan minun värini, enkä halua vaatetta, jonka sisään mahtuisi minun lisäkseni joku toinenkin samaan aikaan. Ja totta kai sain kuulla, itse asiassa useammasta suusta, että mekko hoikentaa. (En osaa sanoa, miksi edes kokeilin mekkoa. Ehkä siksi, että siinä oli taskut. Voin antaa monta ominaisuutta anteeksi, jos löydän hyvän mekon, jossa on hyvät taskut.)

Yksi melko varma ”mutta se hoikentaa” -reaktioiden synnyttäjä on musta väri. Mitä enemmän mustaa, sitä hoikentavampi vaate. Yleensä näissä vaatteissa on käytetty jotakin tehosteväriä, joka korostaa tiettyjä kehonosia, ja musta sitten piilottaa katseilta kaikki ne kehonosat, joita tarvitsee hoikentaa.

Ymmärrän, että monet minun kokoiseni haluavat pukeutua vaatteisiin, jotka hoikentavat. Minusta vaatetta valittaessa pitää miettiä myös muita ominaisuuksia, jotka mielestäni ovat tärkeämpiä. Näitä tärkeitä ominaisuuksia ovat mm. vaatteen tyyli, väri, helppohoitoisuus ja se, miten voin yhdistellä sitä muihin vaatteisiin, jotka minulla jo on.

Tosiasiat tosiasioina: Minä olen lihava. Minulla on iso maha ja muutenkin hyllyvää reippaanlaisesti. Mikään vaate ei tee minusta hoikan, normaalipainoisen tai edes lievästi ylipainoisen näköistä. Minä näytän lihavalta, oli minulla vaatteita päällä tai ei. Toki haluan mieluummin vaatteita, jotka eivät ole ylläni kuin makkarankuori tai toisaalta jotka eivät ole kuin lakana, johon on tehty keskelle reikä päätä varten. Mukavan tuntuiset ja näköiset vaatteet ovat jossain näiden ääripäiden välissä.