Blogiarkistot
Kasvisherätys
Toisinaan, yleensä keväisin, havahdun siihen, että kaupoista löytyy ihan hillittömän monenlaisia hedelmiä ja vihanneksia. Kauppareissulla huomaan miettiväni, että onpas tuo munakoiso jännän näköinen, saisikohan siitä jotain syötävää? Googlaan fraaseilla ”helppo smoothie”, ”juotava salaatti” tai ”mistä tietää, että mango on kypsä”. Toisin sanoen minussa herää kokeilunhalu.
Kun asuin kotona, söimme kasviksia ja hedelmiä aika yksipuolisesti (tosin niin taisi suurin osa muistakin perheistä syödä silloin, jos nykypäivään verrataan). Salaatti tehtiin kiinankaalista silppuamalla ja siihen lisättiin tölkkiananasta ja leipäjuustokuutioita (eivät ole kasvistuote, mutta minun oli ihan pakko mainita ne, koska pelkkä salaatti kiinankaalista ja ananaksesta kuulostaisi vielä todellisuuttakin aneemisemmalta). Jäätelön kanssa syötiin joskus säilykepersikanpuolikkaita. Appelsiineja syötiin, ja banaaneja, omenoita ja satsumia (tai jotain sen näköisiä, en ole koskaan oppinut erottamaan mandariineja, satsumia, klementiinejä ja muita suunnilleen samannäköisiä ja -makuisia sitrushedelmiä toisistaan). Maalla oli mummula ja sieltä tuotiin kotipakastimeen marjoja talveksi. Niitä söimme ja söin silloin enemmän kuin nykyään.
Muutin kotoa pois ensimmäisenä opiskeluvuotenani. Olin laittanut ruokaa itse jonkin verran jo kotona asuessani, mutta muuton jälkeen minun oli opeteltava kokkaamisen lisäksi myös syömään niin, etteivät rahat loppuneet kesken. Usein kuvitellaan, että kasvissyöjät syövät, no, kasviksia, mutta kokemuksesta voin sanoa, että kaupasta kyllä löytää monenlaisia ”ateriaratkaisuja”, joissa kasvisten osuus on aika olematon. Useimmiten söin nuudeleita ja punaisia linssejä, kunnes lopulta kyllästyin niihin täysin.
Noin vuotta myöhemmin ryhdyin vegaaniksi. Luulisi, että siinä vaiheessa nyt viimeistään olosuhteiden pakosta oppisi syömään kasviksia. Toisin kävi. Yksi syy on se, että lähikaupan kasvikset olivat ”tylsiä”. Toinen syy on se, että luulin vegaaniuden tarkoittavan sitä, etten enää voisi syödä mitään ”normaalia”. Niinpä ostin vegaanisia sipsejä, vegaanisia jäätelöitä, vegaanisia hampurilaisia, ja ylipäätään kaikkea, mistä oli erikseen olemassa vegaaninen versio, todistaakseni itselleni ja muille, ettei vegaaniksi ryhtyvän tarvinnut luopua mistään.
Ensimmäinen keväthavahtumiseni tapahtui pari vuotta vegaaniksi ryhtymiseni jälkeen. Olin jostain, nyt jo unohtuneesta syystä mennyt ostoksille lähikauppaani huomattavasti isompaan kauppaan. Tämän ison kaupan hevi-osasto oli jo yksin suurempi kuin koko lähikauppani! Se teki konkreettiseksi sen, miten yksipuolisesti olin syönyt kasviksia koko elämäni ajan. Kaupassa oli tuttuja kasviksia, hämärästi tuttuja kasviksia, mutta myös kasviksia, joista en ollut ennen kuullutkaan.
Sen jälkeen näitä havahtumisia on ollut muutama. Tämän vuoden havahtumiskokeilujen toistaiseksi paras löytö on ollut inkivääri. Se on minulle entuudestaan tuttu mm. eräiden kahviloiden smoothieista, joihin se antaa potkua, mutta en muista, että olisin koskaan aiemmin ostanut inkivääriä kotiini. Nyt olen lykännyt sitä niihin googlaamiini helppoihin smootieihin ja juotaviin salaatteihin. Internet on hyvä ideoiden lähde, mutta erityisesti haluan tässä kiittää Facebookin vegaaniryhmiä, joissa jaetaan ideoita, neuvotaan ja rohkaistaan kokeilemaan uutta. Niiden ansiosta voin jopa toivoa, että tämänkertainen havahtumiseni ei hiipuisi ihan yhtä nopeasti kuin aiemmin on käynyt.
Lihavuuden piilottaminen
Tänne blogiin tullaan suhteellisen usein lihavuuden tai jonkin ruumiinosan kätkemiseen tai peittämiseen liittyvillä hakusanoilla, joten ajattelin, että yritän sanoa aiheesta jotain.
Ihan ensimmäiseksi joudun tuottamaan pettymyksen: lihavuutta ei saa piilotettua. Se nyt vain on niin, ihan samalla tavalla kuin ihminen ei yhdessä yössä kasva kymmentä senttiä lisää pituutta. Muotoilevilla alusvaatteilla kehon muotoa saa jonkin verran muutettua, mutta eivät nekään ihmeisiin pysty. (Tästä huolimatta minusta on aiheellista panostaa aluspukeutumiseen, sillä vaikkei kukaan näkisikään, mitä sinulla on vaatteidesi alla, sinä itse tiedät sen. Ainakin minulle tieto hyvin istuvista ja hyvältä näyttävistä alusvaatteista antaa aina vähän lisää itseluottamusta.)
Jos lihavuutta ei saa piilotettua, mitä sitten pitäisi tehdä? Meillä on kaikilla kehossamme alueita, joista pidämme enemmän kuin toisista, ja näitä itselle mieluisia alueita korostamalla pääsee jo pitkälle. Itse olen vartalotyypiltäni jotain omenan ja päärynän väliltä, joten vartaloni kapein kohta on rintojen alla. Tämän takia pyrin valitsemaan empire-linjaisia vaatteita, jotka sopivat minulle mielestäni parhaiten. (Tosin tässäkin pitää muistaa kohtuus: jos vaate on liian tyköistuva, näytän siltä kuin olisin raskaana.)
On tärkeää löytää itselle sopivat, mieluisen tuntuiset vaatteet, joissa viihtyy. Kun vaatteet istuvat niin kuin niiden pitääkin ja ne korostavat kantajansa parhaita puolia, sen kyllä huomaa, eikä ainoastaan, mitä vaatteisiin tulee. Kun vaatteet on valittu harkiten, niiden kantaja tietää näyttävänsä hyvältä, mikä heijastuu itseluottamuksena, joka onkin kaikista tärkein asuste.
Lopuksi haluan todeta seuraavaa: Mitä sitten, vaikka ”lihavuuden piilottaminen” ei onnistuisikaan? Kuten olen sanonut aikaisemmin ja monessa yhteydessä, lihavuudessa ei itsessään ole mitään vikaa, ei sen enempää kuin lyhyydessä tai kehon muissakaan ominaisuuksissa. Voimme olla ihania, vaikka olemme lihavia!
Tukasta asiaa
Vielä muutama kuukausi sitten hiukseni olivat pitkähköt, ne ulottuivat suunnilleen rinnan korkeudelle. Olen sen jälkeen erinäisistä syistä käynyt erinäisiä kertoja lyhentämässä tukkaani, kunnes viimein sijoitin hiustenleikkuukoneeseen ja nyt minulla on lyhyttäkin lyhyempi siilitukka.
Viimeksi minulla oli näin lyhyt tukka vuonna 2009 ja sain silloin kuulla useita kertoja, kuinka tukka on naisen kruunu ja nainen ilman tukkaa ei ole nainen laisinkaan. Useimmiten nämä mielipiteet tulivat miesten suusta, ja välillä minusta tuntui, että jotkut heistä olivat ihan rehellisen hämmentyneitä siitä, että kaikki maailman naiset eivät pidäkään elämänsä tärkeimpänä asiana ”hyvältä näyttämistä” ja miesten miellyttämistä. (Hyvältä näyttämisellä tarkoitan tässä ns. klassiseen kauneuteen pyrkimistä.) Pari kertaa sain jopa kuulla, että minun pitäisi olla hiushuomautuksista kiitollinen ja ”parantaa tapani” nyt, kun minulle on kerrottu, missä olen mennyt vikaan.
Googlailin huvikseni, mitä ihmiset kirjoittavat lyhyttukkaisista ja kaljuista naisista ja löysin aika ennalta-arvattavaa settiä. Törmäsin useita kertoja ajatukseen siitä, että tukkansa lyhyeksi leikkauttava nainen haluaa itselleen ”miehen tukan” ja siis ”olla niin kuin mies”. En ihan ymmärrä tätä. En ole koskaan törmännyt ihmiseen, joka olisi sitä mieltä, että esim. hevilettihevarit näyttäisivät / yrittäisivät näyttää ”tavismiestä” feminiinisemmiltä pitkine hiuksineen, joten miten hiusten lyhyys itsessään olisi miesmäisyyttä lisäävä ominaisuus?
Toinen usein esiin nouseva väite, jota en myöskään ymmärrä, on se, ettei naista tunnista naiseksi, jos hänellä on lyhyt tukka (ja tämän ajatuksen rivien välistä on luettavissa ajatus siitä, että ihmisen pitää olla joko mies tai nainen ja hänestä pitää ulkonäön perusteella pystyä päättelemään, kumpi hän on). Naisella on siis velvollisuus näyttää ”naiselliselta” (ja miehellä vastaavasti ”miehekkäältä”). Lakkaisikohan maapallo pyörimästä, jos keskittyisimme miesmäisyyden ja naismaisuuden sijaan etsimään sellaista ulkonäköä, tyyliä ja elämäntapaa, joka tekee meidät itsemme onnellisiksi?
PS: Olen aiemmin sivunnut (erityisesti miesten) miellyttämistä tekstissä ”Velvollisuus olla kaunis”.
Lihavuuden hirveydestä
Seuraan PostSecretiä kohtalaisen säännöllisesti. Tämänpäiväisistä salaisuuksista yksi liippaa blogin aihetta, joten ajattelin kirjoittaa siitä. Kortissa on kuva naisesta ja teksti ”I’d much rather be dead than fat”.
Pikainen Google-haku tuotti mm. seuraavat tulokset:
- I’d rather be dead than fat.
- I’d rather be blind than fat.
- I’d rather be sad than fat.
- I’d rather be ugly than fat.
- I’d rather be stupid than fat.
- I’d rather be bald than fat.
- I’d rather be poor than fat.
- I’d rather be crazy than fat.
- I’d rather be anorexic than fat.
Ja löytyy näitä suomeksikin:
- mieluummin syömishäiriöinen kuin lihava.
- mieluummin psykooottinen kuin lihava.
- mieluummin kuollut kuin lihava.
- mieluummin holhottu kuin lihava.
- mieluummin ainaisesti ahdistunut kuin lihava.
Ilmeisesti mikään ei siis ole niin kauheaa kuin lihavuus. Ehkä näiden ajatusten kirjoittajilla on vääristynyt kuva siitä, mitä on olla lihava. Se, että on lihava, ei tarkoita, että koko elämä pyörisi oman lihavuuden ympärillä. Esimerkiksi kun kuljen kaupungilla, ajatukseni harhailevat ja saatan vaikka miettiä myöhässä olevia kirjaston kirjoja, tehdä mielessäni kauppalistaa ja harmitella sitä, että myöhästyin bussista aamulla. Ajatukseni eivät ole jatkuvaa ”olen lihava, olen lihava, voi, kun olen liiihaavaa!!” -kehää. Totta, olen lihava. Ei, se ei kovin usein dominoi ajatuksiani.
Kun luen noita yllä olevia listoja, mietin, missä lihavuus näiden ihmisten mielestä alkaa. Mikä on se paino/painoindeksi/vaatekoko/vyötärönympärys, josta alkaen on niin lihava, että haluaisi mieluummin olla sokea — tai kuollut?
Googlaa, googlaa tyttönen ja muita sekalaisia ajatuksia ja havaintoja
Ajattelin jakaa kanssanne jälleen otteita viimeaikaisista hakutuloksista:
- hömppä runo: toivottavasti jokin runoista oli riittävän hömppäpitoinen.
- painaa sata kiloa: kumpi painaa enemmän, sata kiloa rautaa vai sata kiloa höyheniä?
- todella lyhyt kirja: nyt ei tule yhtäkään todella lyhyttä mieleen. Marenkikeiju oli lyhyehkö.
- maailman lihavia naisia: tästä haluaisin itsekin lukea lisää!
- tupakoijan kunnon kohentaminen: tupakoinnin lopettaminen olisi hyvä alku.
Lisäksi tänne on päädytty aikuisviihdeaiheisilla hakusanoilla, mutta niitä en laita tähän. Ymmärtänette.
Testasin muuten Lovicen lakritsijäätelön, kun sain puskaradion kautta kuulla sitä olevan myynnissä lähiseudulla. Laittaisin tähän kuvan tuotteesta tai linkin nettisivulle, mutten löytänyt netistä mitään. (Googlesta ei tällä kertaa ollut apua, se kysyi vain, oliko tarkoitukseni hakea sanoilla ”love lyrics”.) Jäätelö maistui ihan hyvältä, mutta lakritsia olisi saanut olla paljon enemmän. Nyt siitä jäi melkeinpä pettynyt mieli, sillä se lakritsi, jota jäätelössä oli, oli oikein hyvää.
Ihmettelen myös tätä myyntiin tulemisen ajankohtaa; eikö olisi loogisempaa tuoda jäätelö markkinoille keväällä tai alkukesästä? Sisäinen salaliittoteoreetikkoni miettii, onko kyse siitä, että tuodaan tuote myyntiin sille huonona ajankohtana, ja kun se ei silloin mene kaupaksi, voidaan väittää, ettei tuotetta kannata pitää myynnissä, kun sitä ei selvästikään osteta.
Lopuksi vielä luultavasti viimeinen MSM-raportti: Kätteni iho alkoi oireilla MSM:n käytön myötä. Ajattelin ensin, että kyse on vain yhteensattumasta, mutta nyt, kun jätin MSM:n kokeeksi pois, kätten iho on taas paljon paremmassa kunnossa. Minulle tämä tuote ei siis sopinut (mikä ei tietenkään tarkoita, ettei se ikinä ja missään tilanteessa sopisi kenellekään).
Mun läskit on läskimpiä kuin sun läskit
Joku löysi tämän blogin haulla ”kuinka lihava pitää olla ollakseen lihava”. En tiedä, kuinka tosissaan googlaaja oli ja mitä hän mietti, mutta rupesin pohtimaan tuota itsekin. Onko painoindeksi se luku, jota meidän tulisi tuijottaa? Onko ihminen lihava, jos hän joutuu ostamaan vaatteensa xl-mallistoista? Onko potentiaalisesti lihavan ihmisen itse pidettävä itseään lihavana, jotta hän olisi ”oikeasti” lihava? Tai vastaavasti, onko potentiaalisesti lihavan ihmisen lähipiirin pidettävä häntä lihavana?
Mitä lihavuus loppujen lopuksi on? Aiheesta puhuttaessa törmää valitettavan usein ”kärsimyskilpailuun”. Tarkoitan tällä ajatusta siitä, että jos olet, sanotaan vaikka kymmenen kiloa kevyempi, kuin minä, et mitenkään voi ymmärtää, miltä minusta tuntuu ja minkälaisessa todellisuudessa elän. Aina löytyy myös niitä, jotka ovat sen kymmenen kiloa painavampia ja joiden todellisuutta tai arkea minä en voi mitenkään ymmärtää.
Luen parhaillaan erästä kirjaa (josta kirjoitan luultavasti myöhemmin lisää), jonka kirjoittaja kertoo jojottelevansa 60 ja 90 kilon välillä. Huomaan omassa ajattelussakin tämän ”et mitenkään voi ymmärtää minua” -ajatuksen. Meillä on kirjan kirjoittajan kanssa merkittävä painoero, ja epäilemättä on asioita, jotka koemme eri tavoin erikokoisuudestamme johtuen.
Toisaalta, kun pysähdyn ja yritän analysoida tilannetta, huomaan myös vastaavasti, että minä en mitenkään voi ymmärtää hänen todellisuuttaan. Minulla on äärimmäisen vähän kokemusta jojo-laihduttamisesta ja ajatus siitä, että olisin painon heilahtelujen mukaan enemmän tai vähemmän hyväksytty, on minulle vieras. Lihavuuteni ei ole ohitse menevä vaihe, vaan kiinteä (fyysisesti tosin kaikkea muuta kuin kiinteä, heh heh) osa minua. En joudu elämään sen huolen kanssa, että minusta pidettäisiin vähemmän, jos lihoisin jälleen entisiin mittoihini, sillä minulla ei ole olemassa mitään ”entisiä mittoja”, ellemme mene monen, monen vuoden päähän menneisyyteen.
Kaiken tämän ”emme mitenkään voi ymmärtää toisiamme” -jankutuksen lopuksi haluan kuitenkin sanoa, että uskon meillä olevan, erilaisuuksistamme huolimatta, enemmän kokemuksia, joita voimme jakaa ja joihin voimme samastua, kuin kokemuksia, joiden kanssa joudumme olemaan yksin koko maailmassa.
Luettavaa vailla ja vielä vähän vaatteista
Tykkäisin seurata blogeja ja muita nettijuttuja, joissa käsitellään lihavuutta, kehollisuutta ja muita mielenkiintoisia asioita. Valitettavasti olen huomannut, että minulle mieleisten sivujen löytäminen googlaamalla on vaikeaa. En halua lukea laihdutusblogeja, niiden lukeminen ei auta minua itseni hyväksymisen matkalla. Kaipaan niiden sijaan positiivisuutta ja edellisessä tekstissäni mainittua lempeämpää asennetta itseä ja muita kohtaan. Suosituksia ja linkkejä otetaan vastaan. Erityisesti minua kiinnostavat suomalaiset blogit.
Mutta aiheesta toiseen, palaan hetkeksi vielä vaate- ja pukeutumisteemaan. Kaikki varmaan tietävät sen tunteen, kun huomaa jossain tilanteessa pukeutuneensa samaan vaatteeseen kuin joku toinen paikallaolija. En tiedä, miten muut sen kokevat, mutta minusta se on tilanteesta riippuen enemmän tai vähemmän kiusallista.
Saatavilla olevien kivojen vaatteiden määrä on rajallinen, varsinkin kun mennään isoihin kokoihin. Vaatekauppojen valikoima on loppujen lopuksi varsin niukka. Itse en käytä housuja, ja olen tottunut siihen, että isonkin vaatekaupan tarjonnasta minulle jää vahtoehdoiksi yksi tai kaksi hametta ja pari samalla kaavalla tehtyä mekkoa, joiden malli on minulle huonosti sopiva. Näille sanon ei kiitos.
Yksi tapa selvitä pukeutumisen ongelmasta on kirpputorien kiertäminen, mutta se vaatii aikaa, viitseliäisyyttä ja kykyä olla ahdistumatta ja turhautumatta, kun puolen tunnin kierroksen saaliina on kaksi T-paitaa. Toinen — ja minusta paljon mieluisampi — tapa on etsiä vaihtoehtoisia paikkoja ostaa vaatteita. Itse olen löytänyt oman ”hovihankkijan”, joka tuo itse vaatteita maahan pieninä erinä. Vielä en ole törmännyt samanlaisiin vaatteisiin muiden päällä. Ostamani mekot ovat aika hintavia, mutta en katso maksavani pelkästä vaatteesta, vaan sen lisäksi erinomaisesta asiakaspalvelusta. (Voisin oikeasti hehkuttaa tätä vaatteita myyvää naista vaikka kuinka, mutta se nyt menee vähän ohi aiheen.)
Olen lihonut
Kuten otsikossa sanoinkin, olen lihonut. Vaa’attomana en osaa sanoa, paljonko, mutta sen verran kuitenkin, että se näkyy vaatteiden istuvuudessa.
Itsensä hyväksyminen on monimutkainen prosessi. Olin kuvitellut olevani kohtalaisen sinut kehoni kanssa, mutta ilmeisesti olinkin sitten sinut vain aiemman painoni kanssa. Tämä ajatus on ristiriidassa sen kanssa, miten katson muita vartaloita. Näen niissä kauneutta, myös huomattavasti minua lihavammissa vartaloissa. Näköjään olen kuitenkin asettanut itselleni ehtoja, joiden pitää täyttyä, jotta kelpaisin. (Kelpaisin kenelle?)
Mutta aiheesta aivan toiseen: Olen seurannut mielenkiinnolla, minkälaisilla hakusanoilla tähän blogiin on päädytty. Ajattelin jakaa kanssanne niistä muutaman:
- tosi videot: Ei aavistustakaan, mitä tällä on etsitty, mutta epäilen, ettei sitä löytynyt täältä.
- voiko läski: Kyllä! Läski voi mitä vain!
- lihavuus blogi: Olen varsin iloinen, että tällainen haku päätyy tänne.
- sadepäivän ruokaa: Nyt jäin miettimään, olisiko minun pitänyt linkittää se ruokaohje, jonka koin ongelmalliseksi.
- miksi tunnen itseni lihavaksi: En valitettavasti tiedä.
- ihminen joka syö tosi paljon: Tämä haku meni aika nappiin.
Oikein tosi lihava 
