Blogiarkistot
Velvollisuuksia
Tietokoneeni työpöydällä on muistilappu, jossa lukee ”sirkuslihavat ihmiset eivät löydä vaatteita kirpparilla”, ja toinen, jossa lukee ”voisit hyvin voida paremminkin”. Ensimmäinen lausahdus on Talent Suomessa esiintyneen stand-up koomikon suusta ja toinen on Suomalaisen kirjakaupan mainoksesta. Olen aikoinaan katsonut tarpeelliseksi kirjata lauseet muistiin, jotta voisin myöhemmin kirjoittaa niistä tänne. (Ja ehkä joskus kirjoitankin, mutta en tällä kertaa.)
Kuten aiemmassa postauksessa sanoin, minusta tuntuu silloin tällöin (okei, aika usein), että törmään asiohin, joista minun kuuluisi muodostaa mielipide. Asioihin, joista minun pitäisi ottaa perinpohjaisesti selvää ja joihin minun lihavana ihmisenä pitäisi ottaa kantaa.
Tämä ajatus on osaksi sisäsyntyinen. Olen kiinnostunut asioista, jotka tavalla tai toisella liittyvät lihavuuteen ja kehollisuuteen ja siihen, miten ihmiset ne näkevät. Suurempi osa ajatuksesta kuitenkin johtuu siitä, että minua ympäröivä maailma tuntuu odottavan minulta viiltävää analyysia, jonka avulla ja kautta perustelen muille ihmisille sen radikaalin ajatuksen, että minullakin on oikeus olla olemassa tällaisena kuin olen.
Samaan ilmiöön törmään (ja varmasti monet muutkin törmäävät) myös muilla sellaisilla elämän osa-alueilla, joilla poikkean valtaväestöstä. Kun kerron olevani vegaani, minulta odotetaan laajaa ravitsemustieteen asiantuntemusta (vaikka minua tenttaava sekaani ei kenties osaa nimetä lehmänmaidon lisäksi yhtä ainutta kalsiumin lähdettä tai tiedä tehotuotannon todellisuudesta mitään).
Aina en jaksaisi olla Kärsivällinen Valistaja tai Lihavuuden Hyväntahdonlähettiläs Suomen Kansalle. Välillä vaikka hakkaisi päätään seinään mieluummin kuin alkaisi tuhannetta kertaa vääntää rautalangasta sitä, miten on asioita, jotka jokainen ihminen ansaitsee jo ihan vain siksi, että on olemassa. Tai että henkilön kehon koko ja muoto ei mitenkään vaikuta hänen ihmisarvoonsa. Tai että ihminen voi elää mielestään oikein hyvää elämää, vaikka ei harrastaisi liikuntaa / näyttäisi klassisen kauniilta / täyttäisi jonkun muun asettamia kriteerejä sille, minkälainen elämä on hyvää.
Silloin, kun en jaksa vääntää, tunnen syyllisyyttä. Valtaosa syyllisyydestä kumpuaa siitä, että tunnen tällaisissa kohtaamistilanteissa edustavani kaikkia maailman lihavia ihmisiä (tai vegaaneja tai milloin mitäkin tilanteesta riippuen), mistä johtuen minun pitäisi pyrkiä luomaan hyvä ensivaikutelma ja vakuuttaa keskustelukumppanini siitä, että olen ainakin suhteellisen täysipäinen. Toinen syyllisyyttä tuottava asia on ajatus siitä, että mielestäni asioista pitäisi puhua enemmän, suorempaan ja niiden oikeilla nimillä ja jos minä en tee sitä, niin kuka sitten? Lisäksi tunnen syyllisyyttä siksi, että koen vaikenemalla tekeväni väärin myös itseäni kohtaan. Ajatuksissani minun pitäisi nousta barrikadeille ja julistaa sieltä käsin omaa totuuttani. Toisin sanoen koen itselläni olevan velvollisuuden pitää omia puoliani ja tehdä itse itselleni tilaa (niin konkreettista kuin kuvainnollistakin) maailmassa.
On kuitenkin itsestään selvää, että aina ei voi olla parhaimmillaan ja jaksaa ja pystyä. Tässä suhteessa toivonkin oppivani itseäni kohtaan armollisemmaksi, enhän odota muidenkaan toimivan parhaalla kuviteltavissa olevalla tavalla aina ja kaikissa tilanteissa.
Läski liikkuu…
… junalla. Kävin kuun alussa toisella paikkakunnalla asuvan ystävän luona. Yleisesti ottaen matkustan todella vähän ja esimerkiksi junassa olin tätä ennen ollut viimeksi vuonna 2008. Siitä on monta vuotta ja myös monta kiloa. Oman koon asteittaisen muuttumisen havaitseminen on vaikeaa, joten voi sanoa, että vaikka (ainakin omasta mielestäni) hahmotan kokoni esimerksiksi arkeeni kuuluviin ihmisiin verrattuna, oman koon hahmottaminen suhteessa muihin asioihin on vaikeampaa. Siksi mietin etukäteen junalla matkustamisessa mahdollisesti eteen tulevia ongelmia; ovatko penkit minulle epämiellyttävän ahtaat, pystynkö käyttämään junan ”perusvessaa”?
Otin ennen matkalle lähtöä yhteyttä VR:n neuvontaan ja sain oikein asiallisia ohjeita ja neuvoja mieltäni askarruttaviin kysymyksiin. Tällä tarinalla on onnellinen loppu, mahduin penkkiin oikein hyvin ja vessassakin selvisin. (Tosin pyrin luultavasti vastedes valitsemaan paikan sellaisesta vaunusta, jossa on inva-WC, sillä asioita ei minusta tarvitse aina tehdä vaikeimman kautta.)
Siltä varalta, että blogin lukijoissa on muita, joille on väliä, missä päin junaa he matkansa taittavat, kerrottakoon, että paikan vapaa valitseminen onnistuu rautatieasemien lippuautomaateilla, ja tietysti myös, jos lipun ostaa vanhanaikaisesti lipunmyyjältä. Itse istun mieluummin käytäväpaikalla kuin ikkunapaikalla, ja (ehkä joustamattomuudestani ja mukautumisvaikeuksistani johtuen) näinkin pienillä asioilla on minulle merkitystä.
PS: Olin pitkään haudutellut ajatusta postauksesta, jossa kirjoittaisin selviytymistarinoiden hehkuttamisen ongelmallisuudesta. Kävi kuitenkin niin, että Radikaalia mielenterveyttä -blogin pitäjät ehtivät ensin. Suosittelen linkittämäni postauksen lisäksi blogia muutenkin.
Kaksoset
Alkuviikosta koin ehkä elämäni omituisimman läskikohtaamisen (kyllä, omituisemman kuin nainen, joka oli salaa lihava, tai mies, joka halusi tietää, olenko omasta mielestäni lihava).
Eräs tukevassa humalassa oleva nainen käveli luokseni tuijottaen mahaani ja kysyi: ”Kaksosiako sä odotat?”
Vastasin, kuten tapoihini kuuluu, että ei, olen vain lihava. Yleensä se vastaus tappaa keskustelun aika lyhyeen, korkeintaan saan kommentteja siitä, kuinka pilaan terveyteni ja olen kaikin tavoin vääränlainen. Mutta ei. Nainen astui lähemmäs ja alkoi huitoa sormellaan minua kohti ja huutaa, että hänelle ei kyllä valehdella. Hän ehti huutaa jonkin aikaa, kunnes paikan vahtimestari saapui, pyysi häntä poistumaan ja palaamaan selvin päin. Tämä sai naisen huomion suuntautumaan pois minusta ja ennen pitkää nainen lähtikin, kovan metelin ja kirosanojen saattamana.
Naisen päissään oleminen teki kohtaamisesta minulle henkilökohtaisesti entistäkin pelottavamman. Suhtaudun juopuneisiin ihmisiin yleisesti ottaen hyvin varovaisesti, kuten muutenkin ihmisiin, joiden voin olettaa olevan arvaamattomia ja jääräpäisiä.
Olen pyöritellyt tätä tapaamista mielessäni paljon, mutten vieläkään tiedä, miten minun olisi pitänyt toimia. Jos olisin taipunut ja sanonut, että kyllä, olen raskaana, hän olisi luultavasti saanut siitä vain lisää vettä myllyynsä, koska olisin ”paljastanut olevani valehtelija”. Toisaalta en usko, että nainen olisi antanut asian olla, jos olisin pitäytynyt linjassani ja kieltänyt olevani raskaana. Fiksuinta olisi tietysti olltu poistua tilanteesta, mutta nainen oli sen verran kiihtynyt, että hän olisi todennäköisesti seurannut minua.
Ehkä tämä on niitä tilanteita, joissa mikään vaihtoehto ei ole oikea ja hyvä.
Viisi kiloa
Voi kuulostaa kummalta, mutta välillä jokin ympäristössäni muistuttaa minua siitä, että olen muuten aika valtava. Normaalisti en pahemmin pohdi asiaa. Tällä kertaa asiasta minua muistutti löytämäni blogi, jota pitää lihavuusleikkauksessa ollut nainen. Hänen aloituspainonsa oli viisi (5!) kiloa enemmän kuin mitä itse painan nyt. Viisi kiloa, sehän ei ole paljon mitään. Olen painavimmillani painanut enemmän kuin kyseinen henkilö. En hurjan paljon enemmän, mutta kuitenkin.
TV-dokumentit ja muu media ovat luoneet minulle tietynlaisen kuvan lihavuusleikkaukseen menevistä ihmisistä. Dokumenttien ihmiset pystyvät hädin tuskin liikkumaan ja usein he ovat kotiensa vankeja. En koe samaistuvani näihin ihmisiin enkä ajattele dokumentteja katsellessa, että tuo voisin jonain päivänä olla minä (niin liikuntakyvyttömyyden kuin leikkauksenkaan osalta). Tähän viisi kiloa minua enemmän painaneeseen naiseen sen sijaan voin hyvinkin samaistua, ainakin mitä lihavuuden fyysisiin ulottuvuuksiin tulee. On tosin sanomattakin selvää, että hän on lihavuudesta(an) varsin voimakkaasti eri mieltä kuin minä olen lihavuudesta(ni).
Totta, painoindeksini on suunnilleen 40, eli se vaihtelee ”vaikean” ja ”sairaalloisen” lihavuuden välillä. Kenties on olemassa joku lääkäri, joka olisi valmis suosittelemaan minulle lihavuusleikkausta. (Maallikon taholtahan sitä on jo suositeltukin minulle, mutta se jääköön omaan arvoonsa.) Kenties saavuttaisin leikkkauksella pysyviä tuloksia (siitä huolimatta, että olen saanut lukea paljon leikatuista ihmisistä, jotka ovat vuosien mittaan lihoneet laihtumansa kilot takaisin). Kenties minulle ei tulisi vakavia komplikaatioita (vaikka monelle tulee). Kenties olisi asioita, jotka sujuisivat helpommin, jos painaisin vähemmän ja olisin fyyysisesti pienempikokoinen (vaikka ainoat tässä na nyt mieleen tulevat ovatkin portaiden kiipeäminen ja vaatteiden ostaminen). Kenties olisin siis hoikempi, ja jonkun mielestä jopa kauniimpi.
Mutta olisinko onnellisempi?
Joka päivä karkkipäivä
Tämä teksti on osa Syömishäiriöliiton Älä laihduta -päivän blogikampanjaa. Päivää vietetään 6.5. ja linkit blogikampanjan teksteihin löytyvät SALT-hankkeen blogista. Syömishäiriöliiton sivuilta voit lukea painorauhan julistuksen (PDF).
Kerran, kun olin pieni, olimme kioskilla ostamassa nallekarkkeja. Kioskin myyjä sanoi, että kiltellä tytöillä on joka päivä karkkipäivä. Minä katsoin myyjää ja vastasin: ”Minulla on lauantaina.” Voisin lähteä spekuloimaan, mitä tuo pieni minä ajatteli itsestään, mutta rehellisyyden nimissä tunnustan, etten enää muista. Oletan, että ajatus joka päivä olevasta karkkipäivästä oli minulle vieras ja (ainakin lähes) mahdoton.
Loikkaamme ajassa eteenpäin, kuvitteelliseen kahvipöytään, jonka ääressä istun ystävän kanssa. Minulla on edessäni berliininmunkki (tässä kuvitteellisessa kahvilassa saa vegaanisia berliininmunkkeja), ystävälläni vain kivennäisvesipullo. Haluaisin mieluusti jakaa munkin tuoman nautinnon ystäväni kanssa, mutta hän on laihdutuskuurilla. ”Munkeista pitävillä ihmisillä on joka päivä Älä laihduta -päivä”, sanon. Ystävä katsoo minua ja vastaa: ”Minulla on 6.5.” Tämä kuvitteellinen ystävä lienee yhtä kyvytön kuvittelemaan laihduttamattomuutta joka päivään kuuluvana asiana kuin itse olin pienenä kuvittelemaan kaikkia päiviä karkkipäiviksi.
Kummassakin kohtaamisessa on kyse jostain sellaisesta, mikä ravistelee maailmankuvaamme. Voiko joku todella saada tehdä mitä ja milloin itse haluaa? En tarkoita sanoa, että meidän tulee syödä berliininmunkkeja joka päivä, jotta voimme vastustaa laidutuskuurikulttuuria. Sen sijaan yritän sanoa, että se, minkä verran arvostamme itseämme, vaikuttaa siihen, minkälaisia asioita miellämme ”ansaitsevamme”.
Ehkä mielsin itseni vähemmän kiltiksi ja siksi sanoin karkkipäiväni olevan lauantai. Ehkä tartuin faktaan; karkkipäiväni on lauantai, ja koska kilteillä tytöillä on karkkipäivä joka päivä, pidin itseäni vähemmän kilttinä muihin tyttöihin verrattuna. Itsensä mieltäminen väärän kokoiseksi vaikuttaa käytökseen (tällä kertaa kuvitteellisesta munkista kieltäytymiseen) ja käytöksemme vaikuttaa siihen, mitä mieltä me itse olemme itsestämme. En tiedä, kumpi oli ensin, muna vai kana.
Aikuisena saan itse päättää, onko minulla karkkipäivä lauantaisin vai joka päivä. Aikuisena saan itse päättää, onko minulla Älä laihduta -päivä kerran vuodessa vai joka päivä. Aikuisena olen myös oppinut sen, että oma itse on se ihminen, jonka kanssa joutuu viettämään enemmän aikaa kuin kenenkään muun kanssa. Itsestään huolehtiminen voi saada monia muotoja. Jonain päivänä se tarkoittaa sitä ihanaa vegaanista berliininmunkkia (kyllä, olen tätä kirjoittaessani nälkäinen), jonain toisena päivänä se voi olla kävelylle lähtemistä ystävän kanssa. Minun maailmassani itsestään huolehtiminen ei tarkoita grammojen pakkomielteistä punnitsemista ja kaloritaulukkojen ulkoa opettelua. Pikemminkin pyrin etsimään lempeitä ja hyvältä tuntuvia tapoja hoitaa itseäni ja opetella arvostamaan sitä, mihin tämä yksi, ainoa ja ainutkertainen kehoni pystyy.
Itseään saa rakastaa,
ei syytä häpeään!
Elämä on parempaa,
kun pitää itsestään.
Shakespeare
Elämään mahtuuu kaikenlaista kummallista. Tällä kertaa kummastuksen lähteenä on mies, jonka käytöksestä en vieläkään osaa sanoa, miten minun pitäisi tulkita sitä. Kyseisellä miehellä on hyvä yleissivistys ja hän tuntuu muutenkin tietävän paljon asioita.
Mutta tämän tekstin kannalta olennaisinta on, etttä tämä mies on ottanut tavakseen siteerata minulle Shakespearen näytelmästä Julius Caesar pätkää, joka menee näin:
Ma seurahani lihavia tahdon,
Sileäpäitä, jotka yönsä nukkuu.
Nälkäinen, ontto Cassion on katse:
Hän liiaks miettii: moiset ovat vaaraks.
En löytänyt netistä sitä nimenomaista käännöstä, jota mies siteeraa. Se ei juuri eroa ylläolevasta, paitsi että Cassiota kutsutaan siinä kiilusilmäksi. Siteerattuaan mies sanoo usein jotain sensuuntaista, että hän itse — kiilusilmänä — miettii liikaa.
En ikinä tiedä, miten vastata. Minun korvissani sitaatti on kuin Shakespearen ajan versio sanonnasta ”lihavat on lepposia”. Ensikuulemalta voi vaikuttaa, että sitaatti sanoisi lihavuudesta ja lihavista ihmisistä jotain positiivista. Minulta meni muutama kuuntelukerta tajuta, että näin ei tosiaankaan ole. Sitaatin lihavat sileäpäät, jotka nukkuvat yönsä, ovat vaarattomia ja helposti vietävissä eivätkä juuri mieti asioita. Minun korviini nämä ominaisuudet eivät ole kovin imartelevia tai arvostettuja.
Täytyykö minun ottaa nämä ominaisuudet kantaakseni vain siksi, että satun olemaan lihava? Onko oikein, että minusta tehdään kokoni perusteella mollaamisen kohde? Ei tietenkään. Miten minun sitten pitäisi toimia tällaisissa tilanteissa? Ei aavistustakaan. En halua aiheuttaa tarpeettomia konflikteja, mutta minun ei myöskään tarvitse ruveta kynnysmatoksi, johon jokainen halukas voi pyyhkiä jalkansa. Kunpa löytäisinkin sen kultaisen keskitien, kunpa oppisin olemaan jämäkämpi. Ja kunpa lakkaisin ajattelemasta liikaa sitä, mitä muut minusta ajattelevat.
Pieniä palasia
Mielessä on muutama aihe, mutta ei ole sellainen olo, että saisin niistä ainuttakaan jalostettua tekstiksi asti. Niiden sijasta ajattelin kertoa pari sattumusta viime päiviltä.
Viime viikolla sain kuulla, että minua saa vaikka potkaista, koska olen ”saatanan läski”. Olen vakuuttunut siitä, että tästä asiasta maininneella henkilöllä on vaikeampaa kuin minulla, mutta jäin miettimään, voisiko Saatanan läskit olla vähän niin kuin Helvetin enkelit, jos moottoripyörät korvaisi leivonnaisilla. Olen tosin mieluummin ihan itsenäinen läski kuin jonkun muun läski.
Eilen ajattelin itsenäisyyspäivän kunniaksi tehdä mannapuuroa, sillä se on hyvää ja helppoa. Ensimmäinen takaisku: minulla ei ole mannasuurimoita. Muokkaan suunnitelmaa ja päädyn riisipuuroon, joka on melkein yhtä hyvää. Sitä paitsi puuroriisiä minulla on olemassa. Päätän siis tehdä riisipuuroa soijamaitoon, koska makeutettu soijamaito on (yllättäen) makeaa ja sopii puuroihin mainiosti. Toinen takaisku: soijamaitoakaan ei ole. Onneksi löydän kaapista mantelimaitotölkin, jonka olen joskus ostanut, kun olen sattunut kauppaan uteliaalla päällä. Pelkiltään maistettuna se ei ole kummoista, mutta toivon, ettei mantelisuus maistuisi puurossa. Siispä ryhdyn tekemään riisipuuroa mantelimaitoon. Kolmas takaisku: riisi on mennyt vanhaksi ajat sitten. (Tiedän, että se olisi luultavasti ollut ihan kunnollista, mutta en mielelläni käytä tuotteita, joiden päiväys on umpeutunut.) Tutkin kuiva-ainekaappeja etsien jotain millä korvata puuroriisin, jolla mannasuurimot oli tarkoitus korvata. Löydän kaapista kolmen viljan helmiä ja alan keittää puuroa. Siitä tuli jopa ihan syötävää. Ei kuitenkaan niin syötävää, että tekisin sitä itse toiste. Ainakaan itselleni.
Tänään kaupat olivat jo onneksi auki. On se kumma, miten ennen pärjättiin ihan hyvin, vaikka kaupat olivat välillä kiinni. (Tai enhän minä, nuoren ikäni takia, joutunut silloin huolehtimaan pärjäämisestä ja ruoan riittämisestä. Mutta kuitenkin.)
Hyvää myöhästynyttä itsenäisyyspäivää kaikille itsenäisille lukijoille!
”Yksi tavallinen”
On eräs ravintola, jossa käyn kohtalaisen usein (minulle ”kohtalaisen usein” on tässä kontekstissa suunnilleen pari kertaa kuussa). Joko käyn siellä huomiotaherättävän usein tai sitten minut on helppo muistaa. Kenties sekä-että.
Tilaan aina saman annoksen. Ei hyvään kyllästy, varsinkin kun tietää sen hyvän olevan vegaanista. Tässä kyseisessä ravintolassa on hiukeat kaksi vegaanista annosta ja olen jo ehtinyt testata molemmat ja valita niistä maukkaamman. Nykyään minun ei tarvitse juuri edes avata suutani, vaan tarjoilija sanoo tilaukseni puolestani ja kysyy, ”eikö niin?” Minä vastaan: ”Juuri niin.” ja me molemmat olemme tyytyväisiä.
Aina ei ollut näin. Julkisilla paikoilla syöminen oli pitkään minulle kiusallista, vaivaannuttavaa ja muutenkin vaikeaa. Jos satuin huomaamaan, että jossain muistetaan minut ja minun tilaukseni, en enää voinut käydä siinä paikassa syömässä. (Tilasin nuorempanakin usein aina samaa joka käynnillä, vaikken vegaani ollutkaan. Ei hyvään kyllästynyt silloinkaan.) Niinpä minun oli etsittävä uusia paikkoja ja mietittävä, missä milloinkin käyn, jotten kävisi samassa paikassa liian usein.
Julkisesti syömiseen liittyi monia (enimmäkseen perusteettomia) pelkoja. Ensimmäinen oli luonnollisesti se, että joku saattoi nähdä minut syömässä ruokaa. Salaa syöminen tuntui turvallisemmalta, silloin tiesin, ettei kukaan tule kuittailemaan siitä, miten minun kokoiseni ihmisen pitäisi syödä vain ituja, kurkkua ja porkkanaraastetta. Toinen pelko oli, että muiden oli mahdollista nähdä, miten paljon ja miten nopeasti söin. Olen aina syönyt paljon ja nopeasti, ja minulle on aina sanottu, että minun pitäisi syödä vähemmän ja hitaammin. Suurin osa peloista liittyi tavalla tai toisella koulukiusaamiskokemuksiin, esimerkiksi seuraavantyylisiin teatterikuiskattuihin keskusteluihin:
”Luuleeko toi läski, että se laihtuu, jos ei syö lihaa?”
”Sen pitäisi olla syömättä ollenkaan, ehkä se sitten laihtuisi.”
”Joo, ehkä.”
On niitä ”originelleja” toki aikuisissakin, ja joidenkin kohdalla kyse ei ehkä ole edes ilkeilystä. Eräässä ravintolassa tilaukseni vastaan ottanut henkilö tuli pöytäni vierelle, kun olin lopettelemassa, ja sanoi kehuvalla äänensävyllä: ”Sinäpäs söit nopeasti — ja ihan kaiken!”
Isoja ihmisiä
Viime aikoina olen löytänyt itseni keskustelemasta lihavuudesta ei-lihavien ihmisten kanssa. Olen aiemminkin kirjoittanut jonkin verran lihavuutta kuvaavista sanoista, sanavalinnoista ja kiertoilmauksista, mutta kirjoitan jälleen, sillä olen huomaavinani muutosta kielenkäytössä. Joillekin olen edelleen suuremmoinen nainen tai tuhti tai jotain vastaavaa, mutta sana, jolla minua nykyään kuvataan eniten, on ehdottomasti ”iso”. Minusta se on sanana melkein hyvä.
Olenhan minä iso. Sitä ei voi kiistää. Toisaalta itse voisin kuvailla esimerkiksi hyvin pitkää (ja mahdollisesti laihaa) ihmistä isoksi. Yksi on leveä, toinen on pitkä ja molemmat ovat isoja. Ja sitten on vielä ne, jotka ovat leveitä ja pitkiä, ja jotka ovat sitten kai kaksin verroin isoja. Iso on melkein hyvä sana. Lihava on minusta edelleen parempi, mutta iso-sanan käyttäminen on kuitenkin suuri harppaus suuremmoisista naisista ja muista vastaavista.
Olisi mielenkiintoista tietää, mikä on aiheuttanut tämän muutoksen ihmisten kielenkäytössä. Osansa on varmasti Pekka HIltusen kirjalla ”Iso”, mutta en usko sen olevan ainoa syy. (Voi, kuinka olisinkaan ollut onnellinen, jos kirjan nimi olisi ollut vaikkapa ”Lihava” ja jos ihmiset olisivat ottaneet sen sanan käyttöön!)
Olen kyllä ajautunut keskusteluihin myös sellaisten ihmisten kanssa, joita ei voisi vähempää kiinnostaa, minkälaisilla sanoilla joku läski laardi lyllerö haluaa itseään kutsuttavan. Minun pitäisi opetella jämäkkyyttä ja muistaa, että minun osani keskustelussa ei ole toimia ämpärinä, johon saa kipata mitä tahansa.
Esimerkiksi tänään tapasin niin ihmeellisen tapauksen, etten itsekään oikein meinaa uskoa sellaisia ihmisiä olevan olemassa. Sain kuulla täysin tuntemattomalta mieheltä, että hänellä on oikeus kutsua minua läskiksi ja ruotia elämäntapojani, sillä joku — niin ikään minulle täysin tuntematon — nainen oli sanonut, että tällä miehellä on pieni penis. Jos joku löytää tästä päättelykejusta logiikkaa, niin selittäköön ihmeessä minullekin!
PS: Tuumasta taiteeseen -blogissa julkaistiin sunnuntaina kirjoittamani teksti.
Oikein tosi lihava 