”Yksi tavallinen”

On eräs ravintola, jossa käyn kohtalaisen usein (minulle ”kohtalaisen usein” on tässä kontekstissa suunnilleen pari kertaa kuussa). Joko käyn siellä huomiotaherättävän usein tai sitten minut on helppo muistaa. Kenties sekä-että.

Tilaan aina saman annoksen. Ei hyvään kyllästy, varsinkin kun tietää sen hyvän olevan vegaanista. Tässä kyseisessä ravintolassa on hiukeat kaksi vegaanista annosta ja olen jo ehtinyt testata molemmat ja valita niistä maukkaamman. Nykyään minun ei tarvitse juuri edes avata suutani, vaan tarjoilija sanoo tilaukseni puolestani ja kysyy, ”eikö niin?” Minä vastaan: ”Juuri niin.” ja me molemmat olemme tyytyväisiä.

Aina ei ollut näin. Julkisilla paikoilla syöminen oli pitkään minulle kiusallista, vaivaannuttavaa ja muutenkin vaikeaa. Jos satuin huomaamaan, että jossain muistetaan minut ja minun tilaukseni, en enää voinut käydä siinä paikassa syömässä. (Tilasin nuorempanakin usein aina samaa joka käynnillä, vaikken vegaani ollutkaan. Ei hyvään kyllästynyt silloinkaan.) Niinpä minun oli etsittävä uusia paikkoja ja mietittävä, missä milloinkin käyn, jotten kävisi samassa paikassa liian usein.

Julkisesti syömiseen liittyi monia (enimmäkseen perusteettomia) pelkoja. Ensimmäinen oli luonnollisesti se, että joku saattoi nähdä minut syömässä ruokaa. Salaa syöminen tuntui turvallisemmalta, silloin tiesin, ettei kukaan tule kuittailemaan siitä, miten minun kokoiseni ihmisen pitäisi syödä vain ituja, kurkkua ja porkkanaraastetta. Toinen pelko oli, että muiden oli mahdollista nähdä, miten paljon ja miten nopeasti söin. Olen aina syönyt paljon ja nopeasti, ja minulle on aina sanottu, että minun pitäisi syödä vähemmän ja hitaammin. Suurin osa peloista liittyi tavalla tai toisella koulukiusaamiskokemuksiin, esimerkiksi seuraavantyylisiin teatterikuiskattuihin keskusteluihin:

”Luuleeko toi läski, että se laihtuu, jos ei syö lihaa?”
”Sen pitäisi olla syömättä ollenkaan, ehkä se sitten laihtuisi.”
”Joo, ehkä.”

On niitä ”originelleja” toki aikuisissakin, ja joidenkin kohdalla kyse ei ehkä ole edes ilkeilystä. Eräässä ravintolassa tilaukseni vastaan ottanut henkilö tuli pöytäni vierelle, kun olin lopettelemassa, ja sanoi kehuvalla äänensävyllä: ”Sinäpäs söit nopeasti — ja ihan kaiken!”

 

Advertisement

Isoja ihmisiä

Viime aikoina olen löytänyt itseni keskustelemasta lihavuudesta ei-lihavien ihmisten kanssa. Olen aiemminkin kirjoittanut jonkin verran lihavuutta kuvaavista sanoista, sanavalinnoista ja kiertoilmauksista, mutta kirjoitan jälleen, sillä olen huomaavinani muutosta kielenkäytössä. Joillekin olen edelleen suuremmoinen nainen tai tuhti tai jotain vastaavaa, mutta sana, jolla minua nykyään kuvataan eniten, on ehdottomasti ”iso”. Minusta se on sanana melkein hyvä.

Olenhan minä iso. Sitä ei voi kiistää. Toisaalta itse voisin kuvailla esimerkiksi hyvin pitkää (ja mahdollisesti laihaa) ihmistä isoksi. Yksi on leveä, toinen on pitkä ja molemmat ovat isoja. Ja sitten on vielä ne, jotka ovat leveitä ja pitkiä, ja jotka ovat sitten kai kaksin verroin isoja. Iso on melkein hyvä sana. Lihava on minusta edelleen parempi, mutta iso-sanan käyttäminen on kuitenkin suuri harppaus suuremmoisista naisista ja muista vastaavista.

Olisi mielenkiintoista tietää, mikä on aiheuttanut tämän muutoksen ihmisten kielenkäytössä. Osansa on varmasti Pekka HIltusen kirjalla ”Iso”, mutta en usko sen olevan ainoa syy. (Voi, kuinka olisinkaan ollut onnellinen, jos kirjan nimi olisi ollut vaikkapa ”Lihava” ja jos ihmiset olisivat ottaneet sen sanan käyttöön!)

Olen kyllä ajautunut keskusteluihin myös sellaisten ihmisten kanssa, joita ei voisi vähempää kiinnostaa, minkälaisilla sanoilla joku läski laardi lyllerö haluaa itseään kutsuttavan. Minun pitäisi opetella jämäkkyyttä ja muistaa, että minun osani keskustelussa ei ole toimia ämpärinä, johon saa kipata mitä tahansa.

Esimerkiksi tänään tapasin niin ihmeellisen tapauksen, etten itsekään oikein meinaa uskoa sellaisia ihmisiä olevan olemassa. Sain kuulla täysin tuntemattomalta mieheltä, että hänellä on oikeus kutsua minua läskiksi ja ruotia elämäntapojani, sillä joku — niin ikään minulle täysin tuntematon — nainen oli sanonut, että tällä miehellä on pieni penis. Jos joku löytää tästä päättelykejusta logiikkaa, niin selittäköön ihmeessä minullekin!

PS: Tuumasta taiteeseen -blogissa julkaistiin sunnuntaina kirjoittamani teksti.

Laihtumista ja ahmimista

Tapasin tällä viikolla ystävän, jota en ollut nähnyt kuukausiin. En meinannut tunnistaa häntä. Sitten viime näkemän hän oli laihtunut lähes kolmanneksen painostaan. Ystävä vaikutti hurjan tyyytyväiseltä painonsa putoamiseen ja kertoi, millä tavoin hän nykyään seurasi painoaan ja syömisiään. Omien syömistapojeni ollessa mitä ne ovat, en osaa arvioida, missä terveiden elämäntapojen ja epäterveen kyttäämisen raja menee. Tämän ystävän tuntien en kuitenkaan olisi kovin huolissani.

Jokin kohtaamisessa herätti Leppoisan Lihavan ja Koomisen Läskin unestaan. Huomasin jälleen heittäväni vähättelevää läppää omasta kehostani, omasta painostani ja omista elämäntavoistani. Huomasin jälleen ajattelevani, että ystävän täytyy olla ihmisenä minua parempi, koska hän laihtuu/laihduttaa ja minä en. Huomasin jälleen myös ahdistuvani, koska tilanne toi mieleen vastaavanlaisia tilanteita, joissa minua oli verrattu johonkuhun lihavaan ihmiseen, joka oli saanut laihdutettua. En toki usko, että ystävällä oli tällaisia taka-ajatuksia, pikemminkin uskon, että nämä ajatukset kumpuavat omasta epävarmuudestani.

Noista kolmesta huomaamisesta minua mietityttävin on tuo viimeinen. Jos tunnesyöjä ahdistuu, niin miten hän käsittele/pakenee ahdistusta? Syömällä tietenkin. Ja mitä jos ahdistuksen lähteenä on oma lihavuus? Jätän tämän lukijan pääteltäväksi. Tunnesyöjän laulu voisi mennä Juicea mukaillen vaikka näin: ”Mä ilooni ahmin, mä suruuni ahmin, mä ahmin, ja joskus muuten vaan.” (Itse en ole viime aikoina juurikaan varsinaisesti ahminut, ainakaan omien määritelmieni mukaan. Minun sanastossani ahmiminen on sellaista syömistä, josta tulee fyysisesti ylitäysi olo ja josta tuntee syyllisyyttä. Ahmimisen sijaan syön kohtuullisia määriä, mutta syön usein. Enkä varsinaisesti ole jaksanut panostaa ruoan terveellisyyteen. Ja mikäköhän minua nyt vaivaa, kun tunnen tarvetta ripittäytyä teille syömisistäni? En taida olla vieläkään kokonaan ”toipunut” kohtaamisesta.)

Vaikka kohtaaminen ystävän kanssa toi mukanaan ahdistusta, se oli kokemuksena tärkeä. Kun tuollaisia tilanteita tulee eteen ja kun vähitellen opin, etteivät kaikki maailman ihmiset ole olemassa vain, jotta he voisivat lytätä minut lihavuuteni takia, opin vähitellen myös olemaan sinut itseni kanssa erilaisissa tilanteissa. Kiloineni kaikkineni.

Haaste

Bamiella haastoi minut seuraavanlaiseen haasteeseen:

• Jokaisen haastetun tulee kertoa 11 asiaa itsestään.
• Jokaisen haastetun pitää vastata 11 kysymykseen, jotka haastajasi on valinnut.
• Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
• Haastajan tulee valita 11 blogia joissa on alle 200 lukijaa.
• Sinun tulee kertoa, kuka sinut on haastanut ja kenet sinä haastat. 
• Ei takaisin haastamista.

Minä sain seuraavat kysymykset:

1. Miksi aloitit bloggaamaan?
Mielestäni maailmassa ei ollut tarpeeksi suomenkielisiä läskiblogeja.

2. Mitä et tekisi, vaikka siitä maksettaisiin?
Tappaisi.

3. Mikä saa sukat pyörimään jaloissasi?
Vegaaniset leivonnaiset.

4. Ketä ihailet?
Yleisesti ottaen ihmisiä, jotka ovat rohkeasti omia itsejään.

5. Mihin/kehen uskot?
Uskon Jumalaan. Yritän uskoa myös itseeni.

6. Mitä inhoat?
Haisevia viemäreitä.

7. Mikä ihastuttaa sinua?
Kauneus.

8. Onko sinulla lemmikkieläin/-eläimiä? Mikä eläin/eläimiä?
Ei ole, ei tule.

9. Masentaako sinua koskaan? Mikä masentaa?
Masentaa. Yleensä elämä, joskus jokin pienempi asia.

En haasta ketään henkilökohtaisesti, mutta jos joku haluaa ottaa haasteen vastaan, tässä on sellaista henkilöä varten yksitoista kysymystä:

1. Mikä on parasta maailmassa?
2. Mikä saa sinut itkemään?
3. Mistä ominaisuudestasi olet ylpein?
4. Kuka on lempikirjailijasi? Miksi?
5. Onko jotain asiaa, jota teet vain ollessasi ihan yksin?
6. Mitä haluat tulevaisuudelta?
7. Mitä olet oppinut menneisyydeltä?
8. Mitä et pelkää?
9. Onko olemassa jotain aatetta tai ideologiaa tms., jonka vuoksi olisit valmis kuolemaan?
10. Minkälainen on unelmakotisi?
11. Mikä kysymys minun olisi vielä pitänyt esittää?

Jos vastaat näihin kysymyksiin, linkitäthän vastaukset kommenttiin, jotta saan lukea vastauksesi.

Miten hyväksyä oma lihavuus?

Kuten edellisenkin tekstin aihe, myös tämä on tullut Google-haun kautta. Aihe on mielestäni oman postauksensa arvoinen. En tosin tiedä, paljonko minulla on aiheesta annettavaa, mutta annan nyt ainakin sen verran, kuin voin. Olen kirjoittanut aiheesta jonkin verran aiemminkin, mutta kysymys ei missään nimessä ole vielä loppuunkäsitelty.

Hyväksymistä ei tarvitse (ja tuskin edes voi) oppia yhdessä yössä. Olisi toki kiva, jos jonain aamuna vain voisi herätä ja huomata, että hei, minähän olen kaikin puolin mahtava, mutta harvalle käy näin. Ainakin omalla kohdallani oman lihavuuden hyväksymisen tie oli/on mutkikas ja kuljin — kuten kuljen edelleenkin — hyvin pieniltä tuntuvin askelin.

Muun muassa seuraavat asiat ovat auttaneet minua hyväksymään oman lihavuuteni:

1. Muiden lihavien vartaloiden näkeminen. Minun on monessa suhteessa ollut helpompi hyväksyä muiden vartalot. Niitä on ollut helpompi pitää kauniina kuin omaa vartaloani, vaikka katselisin jotakuta, joka on suunnilleen minun kokoiseni ja jonka ruumiinrakenne on samantapainen kuin minun. Kauneuden huomaaminen muissa on askel hyvään suuntaan, ja siitä toivottavasti seuraa kauneuden huomaaminen itsessä, kun aika on sille kypsä.
2. Liikuntaharrastuksen etsiminen ja löytäminen. On ollut hienoa huomata, että kehoni pystyy tekemään muutakin kuin nyhjöttämään kumarassa istuma-asennossa ensin töissä ja töiden jälkeen tietokoneella. Pystyn tanssimaan, tai vähintäänkin hetkumaan rytmikkäästi musiikin mukana ja se on hauskaa.
3. Kauniisiin vaatteisiin pukeutuminen. Kauniiden vaatteiden käyttäminen antaa ainakin minulle viestin siitä, että kehoni on kauneuden arvoinen. Kuulostanee pinnalliselta, mutta minusta kauniit vaatteet tekevät päivästä aina pikkuriikkisen paremman.
4. Kaikkinainen itsestä huolehtiminen. Tämä on jatkoa edelliselle kohdalle, ja kyse on tässäkin siitä, että itsestä huolehtiminen antaa itselle (ja muille!) sen viestin, että ”on ansainnut” tämän huolenpidon.
5. Lukeminen, sekä tietokirjojen että kaunokirjallisuuden. Tietokirjat ovat auttaneet ymmärtämään lihavuuden syitä ja vaikutuksia, kun taas kaunokirjallisuuden rooleina on ollut esim. toimia vertaistukena ja silmien avaajana, vaikka kaunokirjallisuuden hahmot ovatkin fiktiivisiä. Joku ne hahmot on kuitenkin keksinyt, joku on ajatellut, että tällaisiakin ihmisiä voi olla.

Toivottavasti tästä on jollekulle jotain hyötyä. Jos jollakulla on sanottavaa aiheesta, kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.

Missä vaiheessa tietää, että on lihava?

Tuolla otsikon kysymyksellä on päädytty tähän blogiin ja minusta se ansaitsee ihan oman postauksensa, sillä kysymys on hyvä.

Lihavuutta mitataan monella tavalla, ja toiset mittaustavat ovat minusta parempia kuin toiset. Monelle varmasti tulee ensimmäisenä mieleen painoindeksi (eli paino (kg) jaettuna pituuden (m) neliöllä). Tätä mittaria käytetään paljon, sillä se on helppo ja nopea: tarvitsee vain päättää, missä ylipainon raja menee, ja kaikki, joiden painoindeksi on yli tämän rajan, ovat ylipainoisia. Painoindeksin yhteydessä ei käytetä sanaa lihavuus, mutta keskustelujeni perusteella lihavuuden raja mielletään suunnilleen samaksi kuin ”merkittävän ylipainon”, eli  se vastaa noin painoindeksiä 30.

Se, mihin normaalipainon ja ylipainon raja vedetään, ei kuitenkaan ole yksioikoista. Esimerkiksi Yhdysvalloissa normaalipainon raja oli vuoteen 1998 asti 27,8, josta se alennettiin 25:een. Tämän seurauksena suuri joukko ihmisiä muuttui yhdessä yössä ”normaaleista” ”ylipainoisiksi”. Voisin avautua painoindeksistä ja sen käytöstä aika paljonkin, mutta se ei ehkä ole tarpeen eikä hyödyllistä.

Toinen mieleen tuleva tapa mitata lihavuutta on vaatetus, toisin sanoen se, minkä kokoiset vaatteet sopivat. Itse miellän ihmisen lihavaksi, jos hän joutuu ostamaan merkittävän osan vaatteistaan joko erikoisliikkeistä tai kauppojen plussakokoisista erityismallistoista. (Se, että ostaa jotain vaatteita ”lihavien mallistoista” ei vielä sano mitään. Muistelisin, että Seppälän Great Girls -mallisto alkaa suunnilleen koosta 40.)

Yksi (valitettava) tapa saada tietää, että on lihava, on se, että joku siitä sinulle avuliaasti huomauttaa. Tämä huomauttaja voi olla lapsi tai teini-ikäinen, tai hän voi olla aikuinen, jolla on lapsen tai teini-ikäisen käytöstavat. Näissä tilanteissa kannattaa tosin muistaa, että ”lihavuus” on suhteellista ja että maailma on täynnä idiootteja, jotka ovat lahjakkaita valitsemaan sanansa niin, että ne loukkaisivat mahdollisimman monia. Ja lihavaksi sanominen loukkaa monia. Kyse ei siis ole todellisuudessa sinusta, vaan tästä ohikulkijasta ja hänen omasta pätemisentarpeestaan.

Oman lihavuuden huomaaminen voi olla rankkaa, varsinkin, jos kiloja on kertynyt paljon ja nopeasti. Tällaisessa tilanteessa oleville ihmisille haluaisin sanoa seuraavaa: Sinä olet edelleen se hieno ja arvokas ihminen, joka olet tähänkin asti ollut. Nyt sinua vain on enemmän.

(Mitä tulee siihen, milloin itse sain tietää olevani lihava, olen kirjoittanut aiemmin otsikolla ”Lihavuushistoriani”.)

PS: Blogiin on tultu usein myös haulla ”miten hyväksyä oma lihavuus”. Yritän kirjoittaa lähiaikoina siitäkin, sillä se on aiheena vähintään yhtä tärkeä kuin tämä tämänpäiväinen. Jos jollakulla on kommentoitavaa jompaan kumpaan teemaan, kommentit ovat tervetulleita, kuten aina.

Googlaa, googlaa tyttönen ja muita sekalaisia ajatuksia ja havaintoja

Ajattelin jakaa kanssanne jälleen otteita viimeaikaisista hakutuloksista:

• hömppä runo: toivottavasti jokin runoista oli riittävän hömppäpitoinen.
• painaa sata kiloa: kumpi painaa enemmän, sata kiloa rautaa vai sata kiloa höyheniä?
• todella lyhyt kirja: nyt ei tule yhtäkään todella lyhyttä mieleen. Marenkikeiju oli lyhyehkö.
• maailman lihavia naisia: tästä haluaisin itsekin lukea lisää!
• tupakoijan kunnon kohentaminen: tupakoinnin lopettaminen olisi hyvä alku.

Lisäksi tänne on päädytty aikuisviihdeaiheisilla hakusanoilla, mutta niitä en laita tähän. Ymmärtänette.

Testasin muuten Lovicen lakritsijäätelön, kun sain puskaradion kautta kuulla sitä olevan myynnissä lähiseudulla. Laittaisin tähän kuvan tuotteesta tai linkin nettisivulle, mutten löytänyt netistä mitään. (Googlesta ei tällä kertaa ollut apua, se kysyi vain, oliko tarkoitukseni hakea sanoilla ”love lyrics”.) Jäätelö maistui ihan hyvältä, mutta lakritsia olisi saanut olla paljon enemmän. Nyt siitä jäi melkeinpä pettynyt mieli, sillä se lakritsi, jota jäätelössä oli, oli oikein hyvää.

Ihmettelen myös tätä myyntiin tulemisen ajankohtaa; eikö olisi loogisempaa tuoda jäätelö markkinoille keväällä tai alkukesästä? Sisäinen salaliittoteoreetikkoni miettii, onko kyse siitä, että tuodaan tuote myyntiin sille huonona ajankohtana, ja kun se ei silloin mene kaupaksi, voidaan väittää, ettei tuotetta kannata pitää myynnissä, kun sitä ei selvästikään osteta.

Lopuksi vielä luultavasti viimeinen MSM-raportti: Kätteni iho alkoi oireilla MSM:n käytön myötä. Ajattelin ensin, että kyse on vain yhteensattumasta, mutta nyt, kun jätin MSM:n kokeeksi pois, kätten iho on taas paljon paremmassa kunnossa. Minulle tämä tuote ei siis sopinut (mikä ei tietenkään tarkoita, ettei se ikinä ja missään tilanteessa sopisi kenellekään).

Perun puheeni

Mietin pitkään ja hartaasti, mikä olisi paras tapa toimia tilanteessa, josta löysin itseni. Pohdintani perusteella poistin edellisen tekstini valokuvineen ja perun puheeni ruokakuvaprojektin suhteen. Tälle päätökselle on muutama syy, joista tärkein on se, että en halua tästä blogista tulevan mitään Tosi Lihava nainen mässää — Katso kuvat! -blogia. Toinen tärkeä syy on, että haluan suhtautua ruokaan neutraalisti, ja jotta voisin tehdä niin, minun on opeteltava suhtautumaan syömiseenikin neutraalisti. Sitä tavoitetta taas en voi saavuttaa, jos miellän syömiseni uutisoimisen arvoiseksi.

Voin kenties joskus kirjoittaa jotain syömisistäni. Voin kenties joskus jopa laittaa blogiin kuvia syömisistäni. Voin kenties jopa tehdä sen tyyliin ”viime aikojen ykkösherkku” tai ”viime aikojen paras löytö”, sillä haluan jakaa vegaaniuden ja vegaaniherkkujen ilosanomaa myös tämän blogin kautta. Tunnollisesti pidettävää ruokapäiväkirjaa blogista ei kuitenkaan tule.

Ehkä vielä yksi, se jääköön viimeiseksi

Nyt tämä syömiskuvio ei oikein toimi. Olen kirjoittanut asiasta ennenkin, mutta kirjoitan uudestaan, sillä tilanteet eivät koskaan ole samanlaiset ja asia on jälleen(/yhä?) ajankohtainen.

Ruoka on hyvää. Tykkään syödä. Näitä kahta tosiasiaa en pysty muuttamaan enkä totta puhuen haluakaan muuttaa niitä. Silti olen sitä mieltä, että minun pitäisi muuttaa ruokailutottumuksiani.

Teoriassa tiedän, että pitäisi syödä kunnollinen aamupala ja pieniä aterioita pitkin päivää. Käytännössä syön kuitenkin riittämättömän aamiaisen, jotain sekalaista päivän aikana ja illalla olen valmis syömään nälkääni vaikka lentotukialuksen. Tämä korostuu varsinkin tilanteissa, joissa yritän dokumentoida sitä, mitä todellisuudessa syön.

Minun piti aloittaa syötyjen ruokien kuvaaminen ja julkaiseminen tänään. Itse asiassa aloitin kuvaamisen jo (yhden sämpylän tosin unohdin kuvata), mutta nyt, kun mietin mitä kaikkea olen tänään lappanut suuhuni, alan epäröidä, uskallanko sittenkään jakaa kanssanne sitä ruoan määrää. Näin siitä huolimatta, että blogin nimi on ”Oikein tosi lihava” ja jostainhan sen lihavuuden täytyy johtua. Uskon, että omalla kohdallani lihavuus johtuu ihan rehellisesti siitä, että ruoka on hyvää ja tykkään syödä. (Perintötekijöillä ja kasvuympäristöllä on toki varmasti ollut myös osuutensa.)

Kuvaamisen ja dokumentoimisen ideahan olisi nimen omaan juuri se, että ihmiset (minä itse mukaan luettuna) saisivat jonkinlaisen esimerkin siitä, mitä oikein tosi lihava ihminen syö. Lihavuus on toki monimuotoista ja moni muu lihava ihminen varmasti syö eri tavoin, erilaisia ruokia ja eri määriä kuin minä.

Mutta otsikkoon. Kuvaamisen ja kirjaamisen keskellä huomaan jatkuvasti ajattelevani milloin mistäkin epäterveellisestä ruoasta, että otan ehkä vielä yhden, mutta se saa luvan olla viimeinen, ja sitten aloitan kuvausprojektin oikein tosissani. Toimin siis täysin päin vastoin kuin pyrkimykseni ja aikomukseni on. Siitä, mitä todella syön, saa realistisen kuvan vain kuvaamalla ensimmäisen pienen, viho viimeiseksi jäävän ja kaikki ne, mitkä niiden välillä olen ehtinyt nauttia.

Mitä sitten pelkään? Jos joku nyt sattuisi näkemään, paljonko syön päivässä/viikossa/jne. ja haluaisi avautua minulle ruokailutottumusteni epäterveellisyydestä/epäekologisuudesta/jne. niin mitä sitten? Kaikille en voi kelvata, ja jos en jollekulle internet-ihmiselle kelpaa, niin maailma ei ehkä lopu siihen. Ja jos joku sattuu kommentoimaan, että eipä ole ihme, että olet noin lihava, kun tuolla lailla syöt, niin mitä sitten? Jos joku sanoo minua lihavaksi, se ei itsessään tee minusta lihavampaa, eikä kyllä laihempaakaan.

Ehkä yritän rohkaista itseäni ja jakaa huomenna kuvat siitä, mitä tänään söin ja minkälaisia tuntemuksia (muutakin kuin nälkää ja kylläisyyttä) se herätti. Katsotaan.

Aiheiden etsintää

Kuten ehkä olette huomanneet, bloggaamisen rutiini on ikään kuin hukassa. Tämän asian korjaamista silmälläpitäen olen miettinyt, minkälaiseen kelkkaan seuraavaksi hyppään ja miten tästä kelkkailusta raportoisin. Jokin syömisteemainen juttu tai sitä läheltä liippaava aihe se varmaan olisi. Nyt kysynkin teiltä lukijoilta, kiinnostaisiko teitä lukea jostakin seuraavista aiheista:

1. Tekstejä aiheesta ”mitä vegaani syö?” (esim. ”mitä vegaani syö, kun laiskottaa?”, ”mitä vegaani syö ulkona?”, ”mitä vegaani tarjoaa sekaaneille?”) Ainakin tämänsuuntaisilla hauilla päädytään tähän blogiin.

2. Syömiseni ja juomiseni vaikka viikon ajalta sanoin ja huonoin valokuvin esitettynä. Tämä voisi saada minut taas miettimään syömisiäni. Viime aikoina en ole kauheasti jaksanut miettiä.

3. Syömishistoriani. Tämä voisi auttaa minua uskomaan, että tilanteeni on itse asiassa parempi kuin se tuntuu olevan.

4. Jotain mielenkiintoisempaa, mitä?

Tarkoitukseni olisi kirjottaa myös vaatteiden itse ompelemisesta ja siihen liittyvistä asioista, mutta sitä en voi tehdä, ennen kuin opin itse jotain kertomisen arvoista.

Vastata saa, ja jos ette vastaa, en vastaa sisällöstä.