Blogiarkistot
Menneisyyden taakka
Haluaisin kirjoittaa blogiin useammin ja nyt olen yrittänyt keksiä, mitkä asiat hankaloittavat bloggaamistani. Yhden olen jo keksinytkin, ja siitä kirjoitan tänään lyhyesti. Olen selannut blogia jonkin verran inspiraatiota etsiessäni ja törmännyt kirjoituksiin, joita en tässä ja nyt kysyttäessä enää allekirjoittaisi. Todettakoon siis tässä seuraavaa: olen ihmisenä keskeneräinen eivätkä mielipiteeni ole lopullisia totuuksia edes minulle, vaan voin muuttaa mieltäni, kun opin asioista lisää ja tietämykseni syvenee. Ajattelin yrittää palata osaan postauksistani ja päivittää mielipiteeni niissä käsittelemiäni asioita koskien, mutta koko blogia en aio käydä läpi, ainakaan kovin systemaattisesti.
Vaikka mielipiteeni ovat muuttuneet, ”vanhentuneet” tekstit ovat olleet todellisuuttani siinä hetkessä, kun olen ne kirjoittanut ja siksi en halua niitä kokonaan poistaa. Toivon, että suotte minulle keskeneräisyyteni. Yritän itsekin suoda sen itselleni.
Olen super(suuri)!
Seuraan Tumblrissa lihavuusteemaisia juttuja postaavia tyyppejä, joista osa lähinnä kirjoittaa ja osa postaa kuvia monennäköisistä lihavista ihmisistä. Vähän aikaa sitten törmäsin feedissäni kuvaan suunnilleen minun kokoisestani naisesta. Yksi kuvan tageista oli ”supersized fat woman”. Se pysäytti. Toki lihavuus on suhteellista, ja yhden ihmisen supersized voi olla toiselle ihmiselle jotain muuta. En katsonut hyödylliseksi alkaa googlata, onko tälle supersize-koolle jotain ”virallista” tai yhteistä määritelmää ja jos on, täytänkö minä kriteerit. Jos minulta olisi ennen tämän kuvan näkemistä kysytty, minkä kokoisen ihmisen itse määrittelisin supersize-lihavaksi, olisin varmaan sanonut, että pitäisin supersizena sellaista ihmistä, jonka lihavuus vaikeuttaa hänen elämäänsä huomaavasti. Tarkoitan tässä siis ihmisiä, jotka eivät esimerkiksi pysty liikkumaan ilman apua, en sellaisia ihmisiä, jotka hengästyvät joutuessaan kiipeämään portaita.
Koska en käytä vaakaa ja vaatteeni ovat enimmäkseen joustavia, en oikein hahmota kokoni muuttumista. Näen itseni toki peilistä joka päivä, mutta kun itsensä näkee peilistä joka päivä, muutosta ei huomaa. Vaikka tiedostan, että olen tällä hetkellä isompi kuin koskaan, en tunne itseäni samalla tavalla ”ennen kaikkea lihavaksi” kuin joskus nuorempana, mikä johtuu varmasti suurimmaksi osaksi siitä, että nykyään en saa kuulla päivittäin, kuinka lihava ja ällöttävä olen ja kuinka minua ei tarvitse kohdella hyvin, koska olen niin lihava ja ällöttävä. Tämä lähinnä ala-asteella tapahtunut kiusaaminen on toki jättänyt jäljet ja vaikuttaa varmasti yhä siihen, mitä mieltä olen kehostani ja itsestäni muutenkin, mutta näitäkin haavoja aika on parantanut. Haavojen paranemista on edesauttanut hyväksytyksi tuleminen, muiden lihavien ja lihavuutensa kanssa sinut olevien ihmisten tapaaminen, lihavuudesta ja kehollisuudesta lukeminen — ja tietysti myös tämä bloggaaminen.
Kasvisherätys
Toisinaan, yleensä keväisin, havahdun siihen, että kaupoista löytyy ihan hillittömän monenlaisia hedelmiä ja vihanneksia. Kauppareissulla huomaan miettiväni, että onpas tuo munakoiso jännän näköinen, saisikohan siitä jotain syötävää? Googlaan fraaseilla ”helppo smoothie”, ”juotava salaatti” tai ”mistä tietää, että mango on kypsä”. Toisin sanoen minussa herää kokeilunhalu.
Kun asuin kotona, söimme kasviksia ja hedelmiä aika yksipuolisesti (tosin niin taisi suurin osa muistakin perheistä syödä silloin, jos nykypäivään verrataan). Salaatti tehtiin kiinankaalista silppuamalla ja siihen lisättiin tölkkiananasta ja leipäjuustokuutioita (eivät ole kasvistuote, mutta minun oli ihan pakko mainita ne, koska pelkkä salaatti kiinankaalista ja ananaksesta kuulostaisi vielä todellisuuttakin aneemisemmalta). Jäätelön kanssa syötiin joskus säilykepersikanpuolikkaita. Appelsiineja syötiin, ja banaaneja, omenoita ja satsumia (tai jotain sen näköisiä, en ole koskaan oppinut erottamaan mandariineja, satsumia, klementiinejä ja muita suunnilleen samannäköisiä ja -makuisia sitrushedelmiä toisistaan). Maalla oli mummula ja sieltä tuotiin kotipakastimeen marjoja talveksi. Niitä söimme ja söin silloin enemmän kuin nykyään.
Muutin kotoa pois ensimmäisenä opiskeluvuotenani. Olin laittanut ruokaa itse jonkin verran jo kotona asuessani, mutta muuton jälkeen minun oli opeteltava kokkaamisen lisäksi myös syömään niin, etteivät rahat loppuneet kesken. Usein kuvitellaan, että kasvissyöjät syövät, no, kasviksia, mutta kokemuksesta voin sanoa, että kaupasta kyllä löytää monenlaisia ”ateriaratkaisuja”, joissa kasvisten osuus on aika olematon. Useimmiten söin nuudeleita ja punaisia linssejä, kunnes lopulta kyllästyin niihin täysin.
Noin vuotta myöhemmin ryhdyin vegaaniksi. Luulisi, että siinä vaiheessa nyt viimeistään olosuhteiden pakosta oppisi syömään kasviksia. Toisin kävi. Yksi syy on se, että lähikaupan kasvikset olivat ”tylsiä”. Toinen syy on se, että luulin vegaaniuden tarkoittavan sitä, etten enää voisi syödä mitään ”normaalia”. Niinpä ostin vegaanisia sipsejä, vegaanisia jäätelöitä, vegaanisia hampurilaisia, ja ylipäätään kaikkea, mistä oli erikseen olemassa vegaaninen versio, todistaakseni itselleni ja muille, ettei vegaaniksi ryhtyvän tarvinnut luopua mistään.
Ensimmäinen keväthavahtumiseni tapahtui pari vuotta vegaaniksi ryhtymiseni jälkeen. Olin jostain, nyt jo unohtuneesta syystä mennyt ostoksille lähikauppaani huomattavasti isompaan kauppaan. Tämän ison kaupan hevi-osasto oli jo yksin suurempi kuin koko lähikauppani! Se teki konkreettiseksi sen, miten yksipuolisesti olin syönyt kasviksia koko elämäni ajan. Kaupassa oli tuttuja kasviksia, hämärästi tuttuja kasviksia, mutta myös kasviksia, joista en ollut ennen kuullutkaan.
Sen jälkeen näitä havahtumisia on ollut muutama. Tämän vuoden havahtumiskokeilujen toistaiseksi paras löytö on ollut inkivääri. Se on minulle entuudestaan tuttu mm. eräiden kahviloiden smoothieista, joihin se antaa potkua, mutta en muista, että olisin koskaan aiemmin ostanut inkivääriä kotiini. Nyt olen lykännyt sitä niihin googlaamiini helppoihin smootieihin ja juotaviin salaatteihin. Internet on hyvä ideoiden lähde, mutta erityisesti haluan tässä kiittää Facebookin vegaaniryhmiä, joissa jaetaan ideoita, neuvotaan ja rohkaistaan kokeilemaan uutta. Niiden ansiosta voin jopa toivoa, että tämänkertainen havahtumiseni ei hiipuisi ihan yhtä nopeasti kuin aiemmin on käynyt.
Joka päivä karkkipäivä
Tämä teksti on osa Syömishäiriöliiton Älä laihduta -päivän blogikampanjaa. Päivää vietetään 6.5. ja linkit blogikampanjan teksteihin löytyvät SALT-hankkeen blogista. Syömishäiriöliiton sivuilta voit lukea painorauhan julistuksen (PDF).
Kerran, kun olin pieni, olimme kioskilla ostamassa nallekarkkeja. Kioskin myyjä sanoi, että kiltellä tytöillä on joka päivä karkkipäivä. Minä katsoin myyjää ja vastasin: ”Minulla on lauantaina.” Voisin lähteä spekuloimaan, mitä tuo pieni minä ajatteli itsestään, mutta rehellisyyden nimissä tunnustan, etten enää muista. Oletan, että ajatus joka päivä olevasta karkkipäivästä oli minulle vieras ja (ainakin lähes) mahdoton.
Loikkaamme ajassa eteenpäin, kuvitteelliseen kahvipöytään, jonka ääressä istun ystävän kanssa. Minulla on edessäni berliininmunkki (tässä kuvitteellisessa kahvilassa saa vegaanisia berliininmunkkeja), ystävälläni vain kivennäisvesipullo. Haluaisin mieluusti jakaa munkin tuoman nautinnon ystäväni kanssa, mutta hän on laihdutuskuurilla. ”Munkeista pitävillä ihmisillä on joka päivä Älä laihduta -päivä”, sanon. Ystävä katsoo minua ja vastaa: ”Minulla on 6.5.” Tämä kuvitteellinen ystävä lienee yhtä kyvytön kuvittelemaan laihduttamattomuutta joka päivään kuuluvana asiana kuin itse olin pienenä kuvittelemaan kaikkia päiviä karkkipäiviksi.
Kummassakin kohtaamisessa on kyse jostain sellaisesta, mikä ravistelee maailmankuvaamme. Voiko joku todella saada tehdä mitä ja milloin itse haluaa? En tarkoita sanoa, että meidän tulee syödä berliininmunkkeja joka päivä, jotta voimme vastustaa laidutuskuurikulttuuria. Sen sijaan yritän sanoa, että se, minkä verran arvostamme itseämme, vaikuttaa siihen, minkälaisia asioita miellämme ”ansaitsevamme”.
Ehkä mielsin itseni vähemmän kiltiksi ja siksi sanoin karkkipäiväni olevan lauantai. Ehkä tartuin faktaan; karkkipäiväni on lauantai, ja koska kilteillä tytöillä on karkkipäivä joka päivä, pidin itseäni vähemmän kilttinä muihin tyttöihin verrattuna. Itsensä mieltäminen väärän kokoiseksi vaikuttaa käytökseen (tällä kertaa kuvitteellisesta munkista kieltäytymiseen) ja käytöksemme vaikuttaa siihen, mitä mieltä me itse olemme itsestämme. En tiedä, kumpi oli ensin, muna vai kana.
Aikuisena saan itse päättää, onko minulla karkkipäivä lauantaisin vai joka päivä. Aikuisena saan itse päättää, onko minulla Älä laihduta -päivä kerran vuodessa vai joka päivä. Aikuisena olen myös oppinut sen, että oma itse on se ihminen, jonka kanssa joutuu viettämään enemmän aikaa kuin kenenkään muun kanssa. Itsestään huolehtiminen voi saada monia muotoja. Jonain päivänä se tarkoittaa sitä ihanaa vegaanista berliininmunkkia (kyllä, olen tätä kirjoittaessani nälkäinen), jonain toisena päivänä se voi olla kävelylle lähtemistä ystävän kanssa. Minun maailmassani itsestään huolehtiminen ei tarkoita grammojen pakkomielteistä punnitsemista ja kaloritaulukkojen ulkoa opettelua. Pikemminkin pyrin etsimään lempeitä ja hyvältä tuntuvia tapoja hoitaa itseäni ja opetella arvostamaan sitä, mihin tämä yksi, ainoa ja ainutkertainen kehoni pystyy.
Itseään saa rakastaa,
ei syytä häpeään!
Elämä on parempaa,
kun pitää itsestään.
Ruokamuistoja
Keitin eilen illalla helmipuuroa itselleni. Tietääkseni en ole syönyt sitä aiemmin muualla kuin mummolassa enkä kenenkään muun kuin mummon keittämänä. Minun versiostani ei tullut aivan täsmälleen sen makuista kuin mummon tekemästä, mutta pääsin mielestäni aika lähelle ”alkuperäistä”.
Minusta on mielenkiintoista, miten yksi muisto johtaa toiseen ja miten asiat liittyvät kokonaisuudeksi. Helmipuuro toi mieleen valkoiset vihreäkuvioiset teemukit, iltateen ja siihen lisätyn runsaan hunajan. Iltapalaleivät, sekä kylmiltään syötyinä että mikrossa lämmitettyinä. Ja leivän päälle juustoa, erityisesti lämpimissä leivissä sitä piti olla paljon.
Jostain syystä muistan parhaiten kyläilyreissujen ensimmäiset illat. Ehkä siksi, että ero kodin ja mummolan olojen välillä oli monella tapaa suuri. Olen näissä muistoissa lähes poikkeuksetta lapsi. Tuntuu, että lapsena kaikki oli mieleenpainuvampaa, intensiivisempää ja jotenkin enemmän kuin nykyään.
Joulunaika on — ainakin minulle — (myös) syömisen ja ruokamuistojen aikaa. Olen elämäni aikana viettänyt ”perinteisiä” jouluja kaameine etukäteisstressaamisineen ja ennakko-odotuksineen. Olen viettänyt myös toisenlaisia jouluja. Tosin on toki totta, että myös vähemmän perinteiset tavat voivat ajan oloon muodostua perinteiksi. Kun asuin vielä kotona ja vietimme joulua perheen kesken, jouluaterianamme oli joulupizza. Mummolan joulut olivat tietysti aivan eri maailmasta. Mutta jos minun pitäisi nyt valita, viettäisinkö perinteistä joulua, vai vähemmän valmisteluja vaativaa ja vähemmän stressiä aiheuttavaa joulua, valitsisin ehdottomasti vähästressisen pizzajoulun.
Nykyään vietän jouluni yleensä itsekseni, ja pöydän kruunaa useimmiten muumimureke, joka on siis muumin muotoisessa vuoassa paistettu pähkinämureke tai jotain vastaavaa. Seitankinkuista en vielä ole löytänyt versiota, josta pitäisin. Katsotaan nyt, mitä jaksan tällä kertaa kantaa kaupasta tai laittaa itse.
”Yksi tavallinen”
On eräs ravintola, jossa käyn kohtalaisen usein (minulle ”kohtalaisen usein” on tässä kontekstissa suunnilleen pari kertaa kuussa). Joko käyn siellä huomiotaherättävän usein tai sitten minut on helppo muistaa. Kenties sekä-että.
Tilaan aina saman annoksen. Ei hyvään kyllästy, varsinkin kun tietää sen hyvän olevan vegaanista. Tässä kyseisessä ravintolassa on hiukeat kaksi vegaanista annosta ja olen jo ehtinyt testata molemmat ja valita niistä maukkaamman. Nykyään minun ei tarvitse juuri edes avata suutani, vaan tarjoilija sanoo tilaukseni puolestani ja kysyy, ”eikö niin?” Minä vastaan: ”Juuri niin.” ja me molemmat olemme tyytyväisiä.
Aina ei ollut näin. Julkisilla paikoilla syöminen oli pitkään minulle kiusallista, vaivaannuttavaa ja muutenkin vaikeaa. Jos satuin huomaamaan, että jossain muistetaan minut ja minun tilaukseni, en enää voinut käydä siinä paikassa syömässä. (Tilasin nuorempanakin usein aina samaa joka käynnillä, vaikken vegaani ollutkaan. Ei hyvään kyllästynyt silloinkaan.) Niinpä minun oli etsittävä uusia paikkoja ja mietittävä, missä milloinkin käyn, jotten kävisi samassa paikassa liian usein.
Julkisesti syömiseen liittyi monia (enimmäkseen perusteettomia) pelkoja. Ensimmäinen oli luonnollisesti se, että joku saattoi nähdä minut syömässä ruokaa. Salaa syöminen tuntui turvallisemmalta, silloin tiesin, ettei kukaan tule kuittailemaan siitä, miten minun kokoiseni ihmisen pitäisi syödä vain ituja, kurkkua ja porkkanaraastetta. Toinen pelko oli, että muiden oli mahdollista nähdä, miten paljon ja miten nopeasti söin. Olen aina syönyt paljon ja nopeasti, ja minulle on aina sanottu, että minun pitäisi syödä vähemmän ja hitaammin. Suurin osa peloista liittyi tavalla tai toisella koulukiusaamiskokemuksiin, esimerkiksi seuraavantyylisiin teatterikuiskattuihin keskusteluihin:
”Luuleeko toi läski, että se laihtuu, jos ei syö lihaa?”
”Sen pitäisi olla syömättä ollenkaan, ehkä se sitten laihtuisi.”
”Joo, ehkä.”
On niitä ”originelleja” toki aikuisissakin, ja joidenkin kohdalla kyse ei ehkä ole edes ilkeilystä. Eräässä ravintolassa tilaukseni vastaan ottanut henkilö tuli pöytäni vierelle, kun olin lopettelemassa, ja sanoi kehuvalla äänensävyllä: ”Sinäpäs söit nopeasti — ja ihan kaiken!”
Laihtumista ja ahmimista
Tapasin tällä viikolla ystävän, jota en ollut nähnyt kuukausiin. En meinannut tunnistaa häntä. Sitten viime näkemän hän oli laihtunut lähes kolmanneksen painostaan. Ystävä vaikutti hurjan tyyytyväiseltä painonsa putoamiseen ja kertoi, millä tavoin hän nykyään seurasi painoaan ja syömisiään. Omien syömistapojeni ollessa mitä ne ovat, en osaa arvioida, missä terveiden elämäntapojen ja epäterveen kyttäämisen raja menee. Tämän ystävän tuntien en kuitenkaan olisi kovin huolissani.
Jokin kohtaamisessa herätti Leppoisan Lihavan ja Koomisen Läskin unestaan. Huomasin jälleen heittäväni vähättelevää läppää omasta kehostani, omasta painostani ja omista elämäntavoistani. Huomasin jälleen ajattelevani, että ystävän täytyy olla ihmisenä minua parempi, koska hän laihtuu/laihduttaa ja minä en. Huomasin jälleen myös ahdistuvani, koska tilanne toi mieleen vastaavanlaisia tilanteita, joissa minua oli verrattu johonkuhun lihavaan ihmiseen, joka oli saanut laihdutettua. En toki usko, että ystävällä oli tällaisia taka-ajatuksia, pikemminkin uskon, että nämä ajatukset kumpuavat omasta epävarmuudestani.
Noista kolmesta huomaamisesta minua mietityttävin on tuo viimeinen. Jos tunnesyöjä ahdistuu, niin miten hän käsittele/pakenee ahdistusta? Syömällä tietenkin. Ja mitä jos ahdistuksen lähteenä on oma lihavuus? Jätän tämän lukijan pääteltäväksi. Tunnesyöjän laulu voisi mennä Juicea mukaillen vaikka näin: ”Mä ilooni ahmin, mä suruuni ahmin, mä ahmin, ja joskus muuten vaan.” (Itse en ole viime aikoina juurikaan varsinaisesti ahminut, ainakaan omien määritelmieni mukaan. Minun sanastossani ahmiminen on sellaista syömistä, josta tulee fyysisesti ylitäysi olo ja josta tuntee syyllisyyttä. Ahmimisen sijaan syön kohtuullisia määriä, mutta syön usein. Enkä varsinaisesti ole jaksanut panostaa ruoan terveellisyyteen. Ja mikäköhän minua nyt vaivaa, kun tunnen tarvetta ripittäytyä teille syömisistäni? En taida olla vieläkään kokonaan ”toipunut” kohtaamisesta.)
Vaikka kohtaaminen ystävän kanssa toi mukanaan ahdistusta, se oli kokemuksena tärkeä. Kun tuollaisia tilanteita tulee eteen ja kun vähitellen opin, etteivät kaikki maailman ihmiset ole olemassa vain, jotta he voisivat lytätä minut lihavuuteni takia, opin vähitellen myös olemaan sinut itseni kanssa erilaisissa tilanteissa. Kiloineni kaikkineni.
Syömisestä ja selittelystä
Olin tässä eräänä päivänä saunomassa ja grillaamassa. Olin syönyt päivän aikana aika huonosti ja minulla oli nälkä. Kun söimme, huomasin syöväni nopeammin ja enemmän kuin muut ja tämä käynnisti minussa välittömästi puolustelu- ja selittelyryöpyn. ”Töissä oli huonot ruoat.” ”En ole tänään ehtinyt syödä kunnolla.” Ja viimeisenä se kuuluisa: ”jos kukaan muu ei tuota syö, niin minä syön, ettei mene hukkaan.”
Ihan niin kuin olisin jollekulle tilivelvollinen jokaisesta suupalastani. Tykkään syödä ja ruoka on hyvää (ainakin useimmiten). Päässä kummittelevat aikaa sitten sanotut asiat, lähinnä nämä ”mitä vain sille antaa, niin aina se syö” -jutut, jotka herättävät minussa tunteen siitä, että tapani syödä on vääränlainen.
Tykkään syödä ja ruoka on hyvää. ”Julkisesti syöminen” on aikoinaan ollut todella vaikeaa, ja vieläkin se aiheuttaa toisinaan ongelmia. Soluasunnossa asumiseni alkuaikoina en voinut mennä keittiöön, kun kämppis oli kotona. Hänhän olisi voinut nähdä, että minä syön. Olin jo silloin saanut kuulla paljon siitä, mitä ja miten minun pitäisi syödä, tai pikemminkin mitä ja miten minun pitäisi olla syömättä, jotta laihtuisin ja jotta minusta tulisi muutenkin parempi ihminen.
Kun syön omassa rauhassani, syöminen on paljon mutkattomampaa kuin syödessäni julkisesti. Jokin, epäilemättä aiempiin kommentointeihin liittyvä, nostaa julkisesti syödessä pintaan ajatuksia siitä, että minun pitäisi syödä jotenkin eri tavalla kuin todellisuudessa syön. Todellisuudessa syön usein nopeasti ja paljon, sillä ruoka on hyvää ja tykkään syödä.
Ei kai syömisestä tykkäämisessä sinänsä ole mitään väärää. Jotkut harrastavat viinejä, jotkut juustoja, jotkut gourmet-ruokaa. Riittäähän näitä. Jotenkin vain tuntuu, että syömisen ”korkeakulttuuri” on erillään ”tavallisesta” syömisestä ja jollain tavalla ”hienompaa”. (Vähän niin kuin on ”hienompaa” tykätä oopperasta kuin jääkiekosta.)
Tuntematon tyttö
Olen viime aikoina käynyt läpi tavaroitani ja löysin sekalaisten paperien joukosta valokuvia. Yksi kuvista on otettu mummun äidin hautajaisissa. Tunnistan kuvasta serkkuja ja tätejä, mutta yksi kuvan henkilöistä näyttää vieraalta. Kuvan tytöllä on tummat housut ja tumma anorakki ja hetken katseltuani tajuan totuuden: Nuo vaatteet ovat minun vaatteeni. Minä olen tuo tyttö noiden vaatteiden sisällä.
Kuvan tyttö ei ole lihava. Ei hän ole hoikkakaan, mutta ei todellakaan missään mielessä lihava. Olen tästä hämmentynyt, sillä muistan, kuinka vastenmieliseksi koin oman kehoni ja kuinka luotaantyöntävä mielestäni olin. Ilmeisesti lihavuus on siis suhteellista. En ollut kuvan ottohetkellä lihava, mutta olin lihavampi. Lihavampi kuin muut sukulaiset ja lihavampi kuin minä itse aiemmin.
Lapsuuden ja varhaisnuoruuden selkeimmät vaatemuistoni käsittelevät ”makkarankuorivaatteita”, siis vaatteita, jotka olivat minulle liian tiukkoja ja joissa olin ”kuin makkara kuoressa” (näin sanoivat kiusaajat). En tiedä, miksei minulle ostettu riittävän isoja vaatteita, ehkä vaateostoksilla käyminen oli minusta jo silloin yhtä vastenmielistä kuin muistan sen lukioaikana olleen. Olen tainnut jo mainitakin, että kuljin lukioaikani melko epämääräisissä rytkyissä. Näin jälkeenpäin ajatellen itsetunnolleni olisi voinut tehdä hyvää etsiä paremmin istuvia ja miellyttävämmän näköisiä vaatteita. Olin muistaakseni kuitenkin sitä mieltä, että niin vastenmielisestä kehosta ei voi saada viehättävän näköistä, joten yrittäminenkin olisi turhaa.
Palaan vielä tuohon kuvan tyttöön, tyttöön, joka on omasta mielestään vastenmielisen lihava. Haluaisin palata ajassa takaisin ja kertoa hänelle, että hän on kaunis omana itsenään. Hän ei ole millään lailla vastenmielinen. Hän ansaitsee hyviä ja kauniita asioita. Haluaisin kertoa, että kaikenkokoiset ihmiset ovat yhtä arvokkaita ja ne, jotka muuta väittävät, eivät ole tytön huomion arvoisia.
En tiedä, olisiko näiden asioiden kertomisesta apua, luultavasti minun pitäisi päästä ajassa vielä kauemmas taaksepäin. Periaatteessa näitä aikamatkustuskuvioita on turha miettiä. Mietin siitä huolimatta ja yritän muistuttaa, että kaikki yllä mainitsemani pätee minuun (ja sinuun!) edelleen.
Oikein tosi lihava 