Ristiriitojen ihminen

Olen aloittanut tämän postauksen kirjoittamisen monta kertaa, mutta aina on tullut tunne siitä, että ei, tämän aika ei vielä ole. Tuntuu, että tilanne on kesken ja ajatukseni hakevat vielä muotoaan. Tästä tekstistä tuskin tulee kovin hiottua ja viimeisen päälle kiillotettua, mutta haluan kirjoittaa aiheesta siitä huolimatta nyt, osittain siitä syystä, että tuntuu, etten voi kirjoittaa blogiin mistään muusta, ennen kuin olen kirjoittanut tästä.

Tapahtumaketju alkoi siis viime vuoden huhtikuussa ravitsemusterapeutin vastaanotolla. Olin alun perin hakeutunut ravitsemusterapeutille mm. siksi, että halusin selvittää minua vaivaavan uupumuksen syitä. Perussairauteni takia minun on usein vaikea syödä riittävän monipuolisesti ja ”terveellisesti”, ja tiedän kyllä senkin, että vegaanius vaatii vähän sekaruokavaliota enemmän huomiota. (Ei mielestäni siksi, että vegaanius itsessään olisi sen vaikeampaa kuin sekaruokavaliolla eläminen, vaan esimerkiksi siksi, että vegaaniruokavaliota noudattavan on usein itse etsittävä tieto ruokavalionsa toteuttamisesta, kun taas tasapainoisen sekaruokavalion koostamisesta tietoa on tarjolla paljon.)

Olin siis ravitsemusterapeutin vastaanotolla. Olin ollut aiemmin muutaman kerran saman henkilön juttusilla, ensimmäiset käynnit jokunen vuosi sitten ja viimeisimmät käynnit kuluneen vuoden aikana. Olin pitänyt ruokapäiväkirjoja ja nähnyt varmaan miljoona monistetta, joiden tehtävänä oli (vaihtelevalla menestyksellä) saada minut ymmärtämään, mikä toiminnassani toimi ja mitä siinä pitäisi muuttaa. Kun käynti alkoi olla lopuillaan, ravitsemusterapeutti pani paperit syrjään, katsoi minua ja sanoi: ”Sinun kannattaisi selvittää, voisiko sinulla mahdollisesti olla syömishäiriö.”

Olin hämmentynyt. Joo, tykkään syömisestä, ja joo, ruoka on hyvää. Joskus ruoka on niin hyvää, että syön sitä tarpeettoman paljon (siis fyysiseen ylitäyteyden tunteeseen asti), ja joo, joskus syön tietynlaisia ruokia kun olen ahdistunut, surullinen, iloinen, kärsimätön, väsynyt, tai kun tunnen jotain muuta voimakasta tunnetta.

Mutta syömishäiriö? Minulla? En mielestäni ollut sellainen kuin tapaamani ja tuntemani syömishäiriöiset ihmiset. Kyllä, ajattelen ruokaa ja syömistä paljon, mutta jotkut ajattelevat kalastusta paljon ja puhuvat siitä jatkuvasti, eikä heillä diagnosoida mitään. Heitä pidetään vain harrastukseensa vihkiytyneinä ja ehkä hieman omalaatuisina. Kyllä, mietin paljon lihavuuttani ja sitä, miten se vaikuttaa asioihin, mutta mielestäni näin lihavan on syytäkin miettiä, miten kehon koko vaikuttaa erinäisiin seikkoihin, jotka eivät koske pienikehoisempia. Kuten vaikka sitä, onko paikassa, jonne menen, sen verran leveitä tuoleja, että mahdun niihin mukavasti. Mitä ruumiinkuvaani tulee, siitä ja sen mahdollisesta vääristymisestä on vaikea sanoa mitään objektiivista. Pidän itseäni lihavana, ja niin pitävät kaikki muutkin. Kyse ei siis ole siitä, olenko lihava vai en, vaan korkeintaan siitä, kuinka lihava olen.

Sain ravitsemusterapeutilta mukaan nipun papereita ja tietolehtisiä ja kehoituksen ottaa selvää Syömishäiriöliiton toiminnasta lähiseuduilla. Minä otin selvää. Sain tietää, että meillä päin Sylillä on erilaisia ryhmiä ja ryhmien lisäksi sellaisia tilaisuuksia, joihin kaikki ovat tervetulleita taustastaan riippumatta. Ennen kuin uskaltauduin paikalle, luin kaiken netistä löytämäni tiedon moneen kertaan ja tässä lausunkin kiitoksen myös toiminnasta internetissä tiedottaville tahoille, jotka tekivät fyysisesti paikalle tulemisen kynnyksen loppujen lopuksi varsin matalaksi.

Niinpä minä sitten menin. Tuntui turvalliselta istuskella sohvalla ja juoda teetä (johon sivumennen sanoen sai myös soijamaitoa). Välillä kuuntelin enemmän, välillä puhuin. Olin yllättynyt siitä, miten erilaisia ihmiset olivat, omat stereotypiani olivat vahvat ja paljolti todellisuuden vastaiset. Jo se oli arvokas tieto.

Kuuntelemalla opin myös, ettei ihmisen ulkoisesta olemuksesta useinkaan voi suoraan päätellä, onko hänellä jonkinlaisia ongelmia syömiseen liittyen, ja jos on, miten ne ilmenevät. Kävin kahvihetkissä ja jonkin verran muussakin toiminnassa ja annoin aivojen raksuttaa rauhassa. Tunsin, että minä ymmärsin muita ja vastavuoroisesti tunsin myös tulevani ymmärretyksi. Ei, mahdollinen syömishäiriö ei tarkoittaisi, että lihavuuteni olisi yhtäkkiä jotenkin pahaa ja vääränlaista, ei, tarkoituksenmukaisempien (jotkut käyttäisivät sanaa ”terveempien”) toimintatapojen oppiminen ei muuttaisi radikaalisti sitä, kuka olen, ja ei, jos saisin syömishäiriödiagnoosin, se ei olisi ainoa minua määrittävä asia.

Lyhyesti sanottuna: Sylin toiminnassa tunsin olevani normaali. Se on minulle harvinaista herkkua.

Sylin kautta kuulin myös eräästä terapeuttiopiskelijasta, joka etsi harjoituspotilaita (vai asiakkaiksiko heitä sanotaan, en ole ihan perillä siitä, mikä on asiallista ja korrektia). Aloin käydä hänen luonaan ja joitain solmuja saimme aukikin. Tämän terapian hyödyllisyydellä oli kuitenkin rajansa, sillä terapeutti edusti ratkaisukeskeistä koulukuntaa. Se sopii hyvin ongelmien ratkomiseen tässä ja nyt, mutta sen avulla on vaikea pureutua toimintamalleihin, joiden kehittyminen on vienyt kymmeniä vuosia.

Kävin edelleen Sylin toiminnassa ja sain muutaman lisäkäynnin ravitsemusterapeutille. Jossain vaiheessa ravitsemusterapeutti nosti kädet kuvaannollisesti pystyyn ja sanoi, ettei mielestään ole oikea henkilö minua auttamaan. Hänen mielestään minä tarvitsin apua, jota hänellä ei ole resursseja antaa.

Kuka sitä apua sitten voisi antaa? Sylin väki ei, sillä siellä tarjotaan (vertais)tukea, ei hoitoa. Ravitsemusterapeutti oli luvallani yhteydessä lääkäriini (johon minulla on siis perussairauden takia kontakti) ja he pohtivat asiaa. Erinäisistä syistä hoitoani ei voitu tiivistää tai uudelleenräätälöidä siellä, missä kävin, eikä siellä varsinaisesti ole edes syömishäiriöiden hoidossa tarvittavaa tietotaitoa. Minulle myönnettiin muutaman viikon pätkä tehostettua avohoitoa, jonka puitteissa tapasin psykologia ja lääkäriä, joka hoidon lopuksi vahvisti syömishäiriödiagnoosin tietoihini. (Tätä ennen olin vähän hassussa tilanteessa, sillä teknisesti ottaen olin syömishäiriön hoidossa ilman syömishäiriödiagnoosia.)

Tämä hoitojakso päättyi viime viikolla. Sen aikana saatiin aikaan paljon, mutta paljon on vielä edessä. Nyt odotan tietoa siitä, minkälaista jatkohoitoa minulle tarjotaan.

Advertisement

Laihtumista ja ahmimista

Tapasin tällä viikolla ystävän, jota en ollut nähnyt kuukausiin. En meinannut tunnistaa häntä. Sitten viime näkemän hän oli laihtunut lähes kolmanneksen painostaan. Ystävä vaikutti hurjan tyyytyväiseltä painonsa putoamiseen ja kertoi, millä tavoin hän nykyään seurasi painoaan ja syömisiään. Omien syömistapojeni ollessa mitä ne ovat, en osaa arvioida, missä terveiden elämäntapojen ja epäterveen kyttäämisen raja menee. Tämän ystävän tuntien en kuitenkaan olisi kovin huolissani.

Jokin kohtaamisessa herätti Leppoisan Lihavan ja Koomisen Läskin unestaan. Huomasin jälleen heittäväni vähättelevää läppää omasta kehostani, omasta painostani ja omista elämäntavoistani. Huomasin jälleen ajattelevani, että ystävän täytyy olla ihmisenä minua parempi, koska hän laihtuu/laihduttaa ja minä en. Huomasin jälleen myös ahdistuvani, koska tilanne toi mieleen vastaavanlaisia tilanteita, joissa minua oli verrattu johonkuhun lihavaan ihmiseen, joka oli saanut laihdutettua. En toki usko, että ystävällä oli tällaisia taka-ajatuksia, pikemminkin uskon, että nämä ajatukset kumpuavat omasta epävarmuudestani.

Noista kolmesta huomaamisesta minua mietityttävin on tuo viimeinen. Jos tunnesyöjä ahdistuu, niin miten hän käsittele/pakenee ahdistusta? Syömällä tietenkin. Ja mitä jos ahdistuksen lähteenä on oma lihavuus? Jätän tämän lukijan pääteltäväksi. Tunnesyöjän laulu voisi mennä Juicea mukaillen vaikka näin: ”Mä ilooni ahmin, mä suruuni ahmin, mä ahmin, ja joskus muuten vaan.” (Itse en ole viime aikoina juurikaan varsinaisesti ahminut, ainakaan omien määritelmieni mukaan. Minun sanastossani ahmiminen on sellaista syömistä, josta tulee fyysisesti ylitäysi olo ja josta tuntee syyllisyyttä. Ahmimisen sijaan syön kohtuullisia määriä, mutta syön usein. Enkä varsinaisesti ole jaksanut panostaa ruoan terveellisyyteen. Ja mikäköhän minua nyt vaivaa, kun tunnen tarvetta ripittäytyä teille syömisistäni? En taida olla vieläkään kokonaan ”toipunut” kohtaamisesta.)

Vaikka kohtaaminen ystävän kanssa toi mukanaan ahdistusta, se oli kokemuksena tärkeä. Kun tuollaisia tilanteita tulee eteen ja kun vähitellen opin, etteivät kaikki maailman ihmiset ole olemassa vain, jotta he voisivat lytätä minut lihavuuteni takia, opin vähitellen myös olemaan sinut itseni kanssa erilaisissa tilanteissa. Kiloineni kaikkineni.

Lainattuja kirjoja

Olen tänä viikonloppuna saanut loppuun kaksi lihavuuskirjaa, Eila Jaatisen Iloiset kilot (en valitettavasti löytänyt parempaa linkkiä) ja Pekka Hiltusen Ison. Kumpikin oli omalla tavallaan mielenkiintoinen lukukokemus.

Iloiset kilot on vaikeasti määriteltävissä oleva sekametelisoppa, josta luultavasti löytyy jokaiselle jotakin, mikä kolahtaa, mutta jossa on toisaalta myös varmasti jokaiselle jotain sellaista, mikä tökkii. Kirjassa on runoja, proosaa, faktaa, sitaatteja, välikevennyksiä ja paljon muuta. Itse luokittelisin kirjan ”taukokirjaksi”, siis sellaiseksi kirjaksi, josta voi lukea pieniä kokonaisuuksia, kun haluaa pitää taukoa jostain muusta tekemisestä. Kirjan tekstit ovat lyhyitä ja enimmäkseen niin itsenäisiä kokonaisuuksia, että kirjan voi avata vaikka sattumanvaraiselta sivulta ja ryhtyä lukemaan ilman, että tarvitsee miettiä kärryille pääsemistä tai niiltä putoamista.

Iso oli kirjana varsin erilainen. Kun luin sitä, mieleni teki jatkuvasti ottaa kynä tai paperinpala tai jokin merkintäväline, jolla voisin merkitä mielestäni osuvimmat sanavalinnat ja juonenkäänteet, jotta löytäisin ne myöhemminkin. Loppujen lopuksi jätin merkinnät tekemättä, mutta jos olisin tehnyt niitä, olisin saanut tehdä niitä paljon.  Koin lukiessani monia samastumisen hetkiä, ja en voi kuin ihailla sitä, miten hyvin Hiltunen on päässyt lihavan naisen nahkoihin. Mielenkiintoisen juonen lisäksi nautin kovasti Hiltusen käyttämästä kielestä. Iso on selkeästi ahmittava kirja, ja ainakin minusta oli vaikeaa laskea kirjaa käsistäni, kun halusin jatkaa vielä yhden luvun, ja sen jälkeen vielä toisen.

Molemmissa kirjoissa pidin siitä, miten lihavuutta lähestyttiin. Suoraan, ilman kiertelyjä ja anteeksipyytelyjä. Minulle ainakin jäi kummastakin kirjasta se vaikutelma, että ongelma on nimenomaan siinä, minkälainen maailma on, ei niissä ihmisissä, jotka tämän maailman mielestä ovat liian painavia. Tätä lisää, kiitos!

Huonoa ahdistuksen hallintaa

Ahdistaa. Internet ahdistaa. Internetin ulkopuolinen maailma ahdistaa. Hengittäminen ahdistaa. Viikonloppu ahdistaa. Oleminen ahdistaa. Tulevaisuus ahdistaa. Menneisyys ahdistaa. Ja aika moni muukin asia. Ja koska olen tunnetusti aivan sanoinkuvaamattoman fiksu ja kypsä, hoidan näitä ahdistuksia syömällä pullaa. Kun sitä kerran on, niin kai sitä sitten pitää syödä.

Nyt olen oikein rehellinen: jos minua ei ahdistaisi, mutta minulla olisi silti pullaa, söisin sitä jonkin toisen tekosyyn varjolla.

Ei pullansyönti — tai syöminen ylipäänsä — ole ainoa ahdistuksenhallintakeinoni, mutta se on usein se keino, johon tartun ensimmäisenä. Syöminen on toimintona helppo eikä se vaadi muuta kuin että löydän jostain jotain syömäkelpoista. Ja onhan minulla kaapissa useimmiten jotain. Muita keinoja olisi esimerkiksi kävely tai muu ulkona pistäytyminen, mutta se vaatii jo paljon enemmän Pitäisi pukeutua, etsiä avaimet, valmistautua henkisesti siihen, että joku naapuri haluaa jutella hetken, tätäkin listaa voisi jatkaa. Tai voisin kirjoittaa päiväkirjaa tai runoa tai muuta, mutta viime aikoina kirjoittaminen on ollut varsinaista itsesäälissä rypemistä eikä siitä siis olisi juuri apua.

Siispä syön, ja se toimii. Enhän minä söisi, jos en saisi siitä jotain, edes hetkellistä, mielihyvää, turvallista oloa tai muuta positiiviseksi kokemaani tunnetta. Syömällä saavutetut tunteet vain eivät valitettavasti kestä kuin syömisen ajan, jonka jälkeen niitä seuraa täyteys ja ähky. Nämä jälkimmäiset ovat sikäli mielenkiintoisia tuntemuksia, että ne tuntuvat samaan aikaan hyviltä ja pahoilta. On fyysisesti tukalaa, kun vatsa on oikein pinkeimmillään, mutta henkisesti olo on turvallinen. Voisi jopa käyttää sanaa ”lohdutettu”.

Ilmeisesti syömisessä on ainakin osittain kyse siitä, että syön, koska oloni on turvaton ja lohdunkipeä enkä jaksa tai halua tai osaa käsitellä näitä tunteita rakentavammin. Ruoka ei sano, etten ole tarpeeksi hyvä. Sille kelpaan aina.

 

Tunteiden syöminen

Tänään olen syönyt paljon. Todella paljon. Moni voisi sanoa jopa, että liikaa. Olen oikein ahminut. En varsinaisesti ole syönyt mitään, mitä pitäisin ”tyypillisinä” ahmimisruokina, vaan ihan normaaleja ruokia, kuten aamulla puuroa ja lounaalla perunoita ja valkokastiketta. Ongelma ei ole pelkästään vääränlaisissa ruoissa, vaan myös siinä määrässä, jonka lapan suuhuni.

Tiedän ja tiedostan olevani tunnesyöjä. Tänään olen ollut poikkeuksellisen ahdistunut. Syiden löytäminen on vaikeaa. Niiden tunnistaminen vaatisi rehellisyyttä itseä kohtaan ja valmiutta kohdata itseä ja todellisuutta. Syöminen ei vaadi mitään sellaista. Se vaatii vain ruokaa.

Ahdistus ei toki ole ainoa tunne, jota yritän hallita syömisellä. Syön pelkoon, syön suruun, syön turvattomuuteen, syön moneen negatiiviseen tunteeseen. Toisaalta syön myös tyytyväisyyteen, iloon, onnellisuuteen ja moniin positiivisiinkin tunteisiin. Toisin sanoen syön aina, kun jokin tunne tuntuu (liian) suurelta. Kun syön (tai ollaksemme rehellisiä, ahmin) tunne menee hetkeksi vähän kauemmas minusta ja tulee helpommaksi käsitellä.

Prosessi ei tietenkään ole tietoinen. Syön, koska ihmisen pitää syödä. Sitten vain huomaan yhtäkkiä, että hups, olenpa taas syönyt enemmän kuin riittävästi. Syönyt niin paljon, että olo on tukala. Olen todella nopea syömään, ja tämän takia en huomaa olevani kylläinen ennen kuin olen suorastaan yltäkylläinen. Olen kyllä yrittänyt opetella syömään hitaammin, mutta se ei ole oikein onnistunut.

Yksi ongelma, joka vaikeuttaa ”tietoista syömistä” on, etten osaa syödä ilman jotain muuta samanaikaista tekemistä. Kun syön, minulla pitää olla vähintään musiikkia taustalla, mieluummin kirja ja vielä mieluummin jokin TV-ohjelma, jota katsella. Syöminen ilman jotain muuta samanaikaista tekemistä tuntuu ajanhukalta, vaikka tiedän ihan hyvin, että syömiseen keskittyminen vähentäisi ahmimista ja auttaisi myös syömään hitaammin. Ahmimisen väheneminen ja hitaammin syöminen puolestaan voisi johtaa siihen, että nauttisin syömisestä enemmän. Ainakaan olo ei olisi niin tukala.

Yksi osa ongelmaa on, että tunnen usein syyllisyyttä syömisestä. Mielessä jyskyttävät kaikki kommentit siitä, miten noin lihavan ihmisen ei todellakaan pitäisi syödä mitään tuollaista. Kun sellaisia kommentteja on saanut kuulla koko ikänsä, niitä alkaa toistaa itsekin. Syöminen aiheuttaa syyllisyyttä, syyllisyys ahdistusta ja ahdistus ahmintaa. Eikä se, että tämän ymmärtää tiedon tasolla, valitettavasti juurikaan vaikuta käytökseeni.

Voisin kuitenkin ottaa itselleni tavoitteen. Yritän seuraavan viikon ajan syödä joka päivä edes jonkin aterian ilman musiikkia, kirjaa, TV:tä tai muuta oheistoimintoa. Kerron sitten, oliko kokeilusta mitään hyötyä ja mitä se opetti, jos opetti.

Ensimmäinen pieni, eli kuinka vaikea on tyytyä yhteen

Muistan, kuinka olin erään kerran kuuntelemassa elävää runoutta ja kuulin runon nälästä ja tyhjyyden tunteesta, joka ei lähde millään. Tämän runon kuulemisesta on jo noin vuosi ja muistan edelleen, kuinka esittäjä liikkui lavalla ja otti yleisön haltuunsa. Vielä paremmin muistan, mitä hän sanoi.

Eräs kohta runosta kuului: ”Syön keksin. Syön toisen keksin. Syön kaikki keksit.” Se painui mieleen, koska tilanne on enemmän kuin tuttu. Jos minulla on (paljon) herkkuja, en osaa ajatella, että yksi rivi suklaata riittäisi aivan hyvin tyydyttämään makeanhimon, ja että jos söisin vain sen yhden rivin, minulla olisi suklaata huomennakin.

Muistan lapsuudesta sadun pupusta nimeltä Punni. Koko satua en muista, mutta tämän tekstin kannalta olennaisen kuitenkin. Punni oli lihava pupu, joka piti porkkanoista. Koska Punni oli lihava, sitä käskettiin syömään vain ”ensimmäinen pieni”. Punni oli kuitenkin porkkanoidensa kanssa samanlainen kuin minä suklaan kanssa, ja niinpä Punni sanoi vielä kuudettatoista porkkanaa aloittaessaan, että tämä on se ”ensimmäinen pieni”.

Sitäkin voisi tietysti miettiä, että minkälainen aikuinen kasvaa lapsesta, joka on aina pitänyt itseään lihavana ja joka kuulee saduissakin, miten lihavuus on pahasta. Voi olla, että saan kehotuksen ottaa asiat vähän vähemmän vakavasti, mutta kirjoitan ja lähetän tämän tekstin nyt silläkin uhalla.

(Olen muuten tässä tekstiä kirjoittaessani napostellut juureslastuja, joissa on mm. sitä porkkanaa. Kivaa vaihtelua sipseille.)