Blogiarkistot

Ajatuksia Vaarallista laihdutusta? -dokumentista

Sain nyt vihdoin katsottua YLEn Vaarallista laidutusta? -dokumentin. Sillä on enää muutama päivä katseluaikaa jäljellä ja minusta se oli katsomisen arvoinen, joten katsokaa nyt, kun vielä voitte. Tiivistettynä dokumentin sanoman voi kiteyttää seuraaviin kolmeen sitaattiin:

Ohjelmassa haastateltu professori Björn Richelsen toteaa sen, minkä moni meistä jo tietääkin:

Suuri painonpudotus on vaikea saavuttaa ja säilyttää pysyvästi. — — Joidenkin vuosien päästä useimmat painavat saman verran kuin aloittaessaan tai enemmän.

Dokumentin päähenkilö Suzette Witthöft summaa:

Osa lääkäreistä on pannut kaikki vaivani ylipainon syyksi. Ei ole kovin tehokasta jankuttaa, että pitäisi laihduttaa. Aivan kuin ihmiset eivät ymmärtäisi, että laihduttamaan patistavia löytyy kyllä aivan riittävästi.
Kun ylipainoinen näkee itsensä peilistä, suurin osa sanoo itselleen: ”Pitäisi laihtua.” Psyykkaamme jo itse itseäme vuorokauden ympäri. Ei lääkärin tarvitse enää tehdä sitä.

Kim Overvad puhuu laihdutuksen yhteydestä kuolleisuuteen:

Kuolleisuus kohoaa, jos terve ylipainoinen laihduttaa verrattuna siihen, että paino pysyy vakaana. Kymmenkunta kansainvälistä tutkimusta päätyy siihen, että laihduttajien kuolleisuus on korkeampi. Saatavilla on yksiselitteisiä tuloksia siitä, että terveen ylipainoisen vaara kuolla kasvaa laihdutuksen vuoksi.

Minusta tässä kyllä vähän vedetään mutkia suoriksi. Ensinnäkin puhe ”terveistä ylipainoisista”. Minkälaisesta terveydestä tässä on kyse? Onko ihminen terve, jos hänellä on hoitotasapainossa oleva diabetes? Entä onko mielenterveysongelmainen ihminen tässä yhteydessä terve?

Toisekseen minusta on ongelmallista väittää kaikkien laihdutuskuurien/laihtumistapojen olevan tasa-arvoisia vaarallisuudessaan. Kasvisten lisääminen ruokavalioon ja omalle keholle ja mielelle sopivan liikuntamuodon harrastamisen aloittaminen tuskin ovat pahoja asioita, vaikka ne usein aiheuttavatkin laihtumista.

Mutta eteenpäin: Eniten pidin dokumentissa sitä, miten siinä kuvattiin lihavien ihmisten liikunnanharrastusmahdollisuuksia ja heidän suhtautumistaan niihin. Hanne Bruun kertoo kokemuksistaan ylipainoisille suunnatusta tanssiryhmästä:

Kokemukseni muista treenipaikoista on sellainen, että tunnen muiden katsovan ja arvostelevan minua. — — Täällä treenaaminen on paljon rennompaa. Olemme samalla viivalla.

Suzettella ei ole mahdollisuutta vastaavanlaiseen ”turvalliseen” liikuntaympäristöön, mutta hän käy zumbaamassa.

On mukava päästä liikkumaan. Se on ihanaa. En silti voi välttyä ajattelemasta, keitä mahtaa olla paikalla ja katsooko joku ikävästi.

Lopun sanoma on kuitenkin tärkein. Suzette jättää mietittäväksemme seuraavan ajatuksen:

Ellei ylipainoani olisi tuomittu ja ellei siitä olisi pidetty niin paljon meteliä, ei syömishäiriöni ehkä olisi koskaan äitynyt niin pahaksi. En ehkä olisi ajatunut ahmimishäiriöön, jos minut olisi hyväksytty sellaisena kuin olen.

PS. Oli jännä bongata ”tuttu” vaatekauppa, kun Suzette asioi Zizzillä. Sehän on alun perin tanskalainen ketju.

Liikunnan ikävyydestä ja ikävyden selättämisestä

Aloitan tämänkertaisen tekstini luettelemalla muutamia ajatuksia, joita olen kuullut, kun puhe on kääntynyt liikuntaan:

  • Liikunnan tulee olla tavoitteellista ja tavoitteiden toteutumisesta tulee pitää kirjaa.
  • Tavoitteellisen liikunnan ei kuulukaan olla mukavaa tai tuntua hyvältä — no pain, no gain!
  • Jos olet lihava ja harrastat liikuntaa, teet sen laihtuaksesi.

Arvaatte varmaan, mitä mieltä olen listan väitteistä. Jos ette arvaa, niin minäpä kerron: Sontaa! Täyttä sontaa! Juuri tuollaiset väitteet johtavat siihen, että liikuntaharrastuksen aloittamisen tai etsimisen kynnys kasvaa. Ne antavat liikunnan harrastamisesta täysin vääristyneen kuvan. Ainakin voin sanoa asian olleen näin omalla kohdallani.

Myönnän olevani kovin mukavuudenhaluinen eikä minua saisi millään tekemään säännöllisesti yhtään mitään, mikä tuntuisi minusta pahalta. Sitä sain tarpeeksi koulun liikuntatunneilla, joilla sivumennen sanoen oli suuri rooli prosessissa, joka sai minut karttamaan ihan kaikkea liikuntaa vuosiksi. Juuri (perus)koulun liikuntatunneilla opin vertaamaan itseäni (ja ”huonouttani”) muihin (ja ”parempiin”) ja sisäistin mm. ajatusmallit, jotka listasin tämän tekstin alussa. Nyt haluan nostaa niiden vastapainoksi pintaan seuraavat ajatukset:

  • Jokaiselle on olemassa sopiva laji (tai jopa useampi), se täytyy vain löytää.
  • Liikunta hoitaa sekä kehoa että mieltä.
  • Liikunta saa olla hauskaa ja sen tulee tuntua hyvältä.
  • Liikkuessa pitää muistaa kuunnella kehoaan ja kunnioittaa sen rajoja.

Noista tärkein on tietysti tuo viimeinen. Toivon liikunnan iloa ihan kaikille tätä lukeville!

Miten hyväksyä oma lihavuus?

Kuten edellisenkin tekstin aihe, myös tämä on tullut Google-haun kautta. Aihe on mielestäni oman postauksensa arvoinen. En tosin tiedä, paljonko minulla on aiheesta annettavaa, mutta annan nyt ainakin sen verran, kuin voin. Olen kirjoittanut aiheesta jonkin verran aiemminkin, mutta kysymys ei missään nimessä ole vielä loppuunkäsitelty.

Hyväksymistä ei tarvitse (ja tuskin edes voi) oppia yhdessä yössä. Olisi toki kiva, jos jonain aamuna vain voisi herätä ja huomata, että hei, minähän olen kaikin puolin mahtava, mutta harvalle käy näin. Ainakin omalla kohdallani oman lihavuuden hyväksymisen tie oli/on mutkikas ja kuljin — kuten kuljen edelleenkin — hyvin pieniltä tuntuvin askelin.

Muun muassa seuraavat asiat ovat auttaneet minua hyväksymään oman lihavuuteni:

  1. Muiden lihavien vartaloiden näkeminen. Minun on monessa suhteessa ollut helpompi hyväksyä muiden vartalot. Niitä on ollut helpompi pitää kauniina kuin omaa vartaloani, vaikka katselisin jotakuta, joka on suunnilleen minun kokoiseni ja jonka ruumiinrakenne on samantapainen kuin minun. Kauneuden huomaaminen muissa on askel hyvään suuntaan, ja siitä toivottavasti seuraa kauneuden huomaaminen itsessä, kun aika on sille kypsä.
  2. Liikuntaharrastuksen etsiminen ja löytäminen. On ollut hienoa huomata, että kehoni pystyy tekemään muutakin kuin nyhjöttämään kumarassa istuma-asennossa ensin töissä ja töiden jälkeen tietokoneella. Pystyn tanssimaan, tai vähintäänkin hetkumaan rytmikkäästi musiikin mukana ja se on hauskaa.
  3. Kauniisiin vaatteisiin pukeutuminen. Kauniiden vaatteiden käyttäminen antaa ainakin minulle viestin siitä, että kehoni on kauneuden arvoinen. Kuulostanee pinnalliselta, mutta minusta kauniit vaatteet tekevät päivästä aina pikkuriikkisen paremman.
  4. Kaikkinainen itsestä huolehtiminen. Tämä on jatkoa edelliselle kohdalle, ja kyse on tässäkin siitä, että itsestä huolehtiminen antaa itselle (ja muille!) sen viestin, että ”on ansainnut” tämän huolenpidon.
  5. Lukeminen, sekä tietokirjojen että kaunokirjallisuuden. Tietokirjat ovat auttaneet ymmärtämään lihavuuden syitä ja vaikutuksia, kun taas kaunokirjallisuuden rooleina on ollut esim. toimia vertaistukena ja silmien avaajana, vaikka kaunokirjallisuuden hahmot ovatkin fiktiivisiä. Joku ne hahmot on kuitenkin keksinyt, joku on ajatellut, että tällaisiakin ihmisiä voi olla.

Toivottavasti tästä on jollekulle jotain hyötyä. Jos jollakulla on sanottavaa aiheesta, kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita.

Hengissä ollaan

Kuulumiset lyhyesti:

  • Tupakoimattomuus on edelleen kivaa.
  • Tanssiminen on edelleen kivaa.
  • MSM on edelleen pahaa.
  • Järkevästi syöminen on edelleen vaikeaa.
  • Olen edelleen pöllähtänyt reissun jäljiltä.
  • Töissä ruoka on edelleen välillä vähän mitä sattuu. (Parannusta aiempaan on tosin tapahtunut.)

Ensi kerralla enemmän sisältöä ja vähemmän listoja.

Makeaa hikeä

Olen muistaakseni aiemminkin joskus kirjoittanut siitä, kuinka haluaisin löytää jonkin itselleni sopivan liikkumistavan ja kuinka se ehkä saattaisi olla jonkinlainen tanssi. No nyt on käynyt niin onnekkaasti, että taisin löytää lajini, tai ainakin yhden erinomaisen vaikutuksen tehneen lajin. Sain nimittäin tietää ryhmästä, jossa tanssitaan puolella nopeudella. Siinäkin tuntuu välillä olevan puolet liikaa, mutta yritän tsempata itseäni ja ajatella, että kun en ole ennen harrastanut tanssia, olisi kohtuutonta odottaa, että osaisin kaiken heti täydellisesti. (Vakuuttelu ei estä minua odottamasta itseltäni täydellisyyttä, mutta helpottaa hieman painetta.)

Erityisesti pidän siitä, että paikassa, jossa tunnit pidetään, ei ole peilejä. Kyllä, peileistä on hyötyä, sillä niiden avulla näkee helpommin, tekeekö liikkeet oikein. Niiden olemassaolo voi kuitenkin lannistaa, kun näkee kuinka pahasti väärin liikkeet tekee. Ehkä peilen aika tulee sitten myöhemmin, kun pysyn edes jotenkin kärryillä, kuka tietää?

Toinen asia, joka on minulle tärkeä, on se, että ryhmässä on muitakin, jotka ovat yhtä pihalla kuin minä, ja jotka näyttävät siitä huolimatta nauttivan liikkumisesta ja musiikin tahdissa heilumisesta.

Kerrankin tunnen olevani kohderyhmää. Olen kömpelö, rytmitajuni on huono, olen fyysisesti huonossa kunnossa ja vaikka mitä vielä. Tuossa ryhmässä en ole ainoa. Jo tuollaisen ryhmän olemassaolo on minusta mullistavaa, kun tuntuu, että useimmat liikuntajutut on suunnattu jo valmiiksi liikunnallisille ihmisille, ei meille, jotka olemme vasta aloittelijoita. Kun tanssit oli tanssittu, eräs ryhmäläinen totesi, että tämä on hyvä tapa liikkua ja että tunnilla hikoiltu hiki oli ikään kuin ”makeaa hikeä”, veren maku suussa hikoiltun hien vastakohtana.

Tanssi on liikkumista, mutta se ei tunnu minusta liikunnalta. Näin saan huijattua itseäni liikkumaan ilman, että liikuntatuntien aiheuttamat traumat nousisivat pintaan. Toivottavasti sama linja pysyy jatkossakin.

Mainontaa ja tavoitteita

Onko sinulla tavoite, jonka haluat saavuttaa? Sinun täytyy vain tehdä päätös – ja onnistut.

Näin sanoo siis mainos, joka pyörii ainakin Nelosen netti-TV:ssä jatkuvasti. Kyse ei tietenkään ole siitä, että ihmisiä haluttaisiin herätellä unelmien toteuttamiseen yleisellä tasolla, vaan kyse on laihdutusvalmistemainoksesta. Mainoksessa naiset kokeilevat farkkuja ja ovat onnesta soikeita, kun huomaavat niiden olevan oikeaa kokoa. (Epäilemättä kyse on tavoitevaatteista.)

Mainos sai huonoudestaan ja vastenmielisyydestään huolimatta miettimään, minkälaisia tavoitteita minä itse haluan saavuttaa. Totesin haluavani mm:

  • oppia ompelemaan hyvännäköisiä vaatteita
  • pysyä tupakattomana
  • oppia huolehtimaan kodista paremmin
  • oppia syömään järkevästi ja oppia sen niin hyvin, että siitä tulee rutiinia
  • löytää jonkin hyvältä tuntuvan ja lempeän liikuntaharrastuksen.

Tuon viimeisen tavoitteen saavuttaminen on itse asiassa nytkähtänyt hitusen eteenpäin. Sain kuulla tanssitunneista, joissa tanssitaan puolella tempolla ja jotka on suunnattu ihmisille, jotka syystä tai toisesta haluavat liikkua  rauhalliseen tahtiin. Toivon, että tällainen voisi sopia minulle, koska olen tosiaan huonokuntoinen enkä ole koskaan harrastanut tanssia. Tanssia taas en ole harrastanut lähinnä sen takia, että olen huonokuntoinen. Näin nämä ajatukset pyörivät ympyrää ja jahtaavat toisiaan.

Näillä näkymin menen siis ensi viikolla kokeilemaan, miltä tuollainen tanssi ja liikkuminen tuntuu. Tunnit alkoivat jo viime viikolla, mutta tiedonkulussa olleiden ongelmien takia sain tietää ryhmästä vasta toissapäivänä.

Jännittää.

Loppuun vielä MSM-raportti: Huomasin, että jauheen ”nauttimisen” yhteydessä on tärkeää nauttia myös jotain C-vitamiinipitoista, sillä kynsien kunnosta päätellen MSM ei imeydy kunnolla, jos sen ottaa pelkiltään.

Sekalaista sälää

Tänään tarjoan pientä naposteltavaa, toisin sanoen pikkujuttuja, joista minulla ei ole niin paljoa sanottavaa, että niistä saisi aikaiseksi kokonaisen tekstin.

1. Jos tunnet palavaa halua kysyä jotain anonyymisti, voit tehdä sen nyt osoitteessa http://ask.fm/tosilihava.

2. Otan vastaan vinkkejä seuraavista:

  • hyvät smoothieohjeet
  • helpot huoneenlämmössä säilyvät eväät
  • huonokuntoiselle keholle lempeät liikuntalajit (jooga ja vesijuoksu/-jumppa eivät käy)
  • nopeat vierasvarat, joita varten ei tarvitse mitään kovin eksoottisia aineksia
  • lihavuusteemaiset kirjat, musiikki, elokuvat, dokumentit, Youtube-videot, podcastit jne.

3. Ja lopuksi haluan jakaa kanssanne jotain kaunista: Tällä kertaa olen löytänyt netistä varsinaisen helmen: ”A Beautiful Body” Project. (Varoitan: linkki vie sivulle, jolla on kuvia vähäpukeisista ihmisistä.) Projektin tavoite on pähkinänkuoressa seuraava: ”The project is intended to redefine beautiful. Our bodies. Ourselves. Our World. Our families. We are beautiful.”

Pari artikkelia laihtumisesta ja kunnon kohentamisesta

Olen viime aikoina käynyt (ja seurannut vierestä) keskusteluja painonpudotuksen ja kunnon kohentamisen suhteesta toisiinsa (miettien siis kulkevatko ne käsi kädessä vai voiko olla toista ilman toista). Tiede-lehden artikkelissa Lopeta laihduttaminen sanotaan kunnon kohenemisesta/kohentamisesta mm. seuraavaa:

Edestakaisin jojoileva ikuislaihduttaja voisikin tänä vuonna tehdä paremman päätöksen kuin aloittaa uuden laihdutuskuurin: lopettaa laihduttamisen, keskittyä syömään terveellisesti ja harrastaa liikuntaa.

– Melko roimastikin lihavien kohdalla on todettu, että jos onnistutaan muuttamaan ruokatottumuksia ja lisäämään liikuntaa, terveys paranee erittäin paljon, vaikka paino ei muutu, sanoo Fogelholm, joka nykyisin johtaa Suomen Akatemian terveyden tutkimuksen yksikköä.

Kuulostaa minusta järkeenkäyvältä, siis tämä että terveelliset elämäntavat yleisesti ottaen tuottavat parempaa terveyttä. Mutta miten näitä terveempiä elämäntapoja voisi opetella ja ottaa osaksi arkea? Tähän Google löytää vastauksen Kauneus & Terveys lehden artikkelista Lopeta laihdutus ja laihdu. Siinä kirjoitetaan intuitiivisesta syömisestä:

Intuitiivinen dieetti on ratkaisu ikuisiin dieetteihin kyllästyneille, sillä se hylkää ne kaikki. Kiellot ja rajoitukset unohdetaan. Niiden ja loputtoman kieltäytymisen sijaan ruokaan ja syömiseen opetellaan suhtautumaan myönteisesti. Saa syödä, saa nauttia.

Järkeenkäypää edelleen.

Miksen sitten jo pane toimeksi? Siihen on pari (huonoa) syytä. Järkevän ateriarytmin ylläpito on minulle melkoinen haaste. Osittain tämä johtuu siitä, että olen tottunut oppimaan asioita nopeasti ja turhaudun, jos näin ei tapahdu. Asiat pitää kuitenkin panna oikeisiin mittasuhteisiin: jos suhteeni ruokaan on ollut vääristynyt vuosikausia, niin uusia tapoja ei opi viikossa tai kahdessa.

Toinen haaste on Kauneuden & Terveyden artikkelin listan viimeinen kohta: ”liiku mielihyvällä.” En ole löytänyt omaa lajiani, en omaa tapaani harrastaa liikuntaa ilman ahdistumista (ehkä sellaista ei olekaan?). Vinkkejä ”lempeistä” liikuntamuodoista otetaan vastaan suurella kiitollisuudella. (Jooga on kokeiltu, se ei sopinut.)

 

PS: Sadas teksti on jo lähellä. Tahtoisin tehdä sen kunniaksi jotain erityistä, mutta pää lyö tyhjää. Ehdotukset ovat tervetulleita.

Hyvää tarkoittavia ihmisiä

”Laihduttaisit. Edes vähän.” Olen kuullut nämä sanat monesta suusta, ja usein sen sanojat ovat  hyvää tarkoittavia ihmisiä. Kehotuksen ongelmana on se, etten koe lihavuuteni olevan ongelma, se ei ole minulle tila, josta pitäisi pyrkiä pois. Toinen ongelma on se, ettei laihuuden ja terveyden väliin voi asettaa yhtäsuuruusmerkkiä.

Jotkut läheisistäni pitävät oikeutenaan kommentoida kehoani ja elämäntapojani kärkevään sävyyn. Tällaisissa tilanteissa yritän käyttäytyä kohteliaasti (taas tätä lihavuuden hyväntahdonlähettiläänä oloa) ja sanoa, että arvostan kyseisen henkilön halua auttaa minua, mutta en halua kuulla vastaavanlaisia kommentteja jatkossa, ellen erikseen niitä pyydä. Tätä ei tarvitse tehdä kovinkaan montaa kertaa ennen kuin viesti menee perille.

Tiedänhän minä, että liikun liian vähän ja syön välillä vähän mitä ja miten sattuu. En nuku tarpeeksi ja olen huono pesemään hampaita. Ja niin edelleen. Tunnen myös minua huomattavasti laihempia ihmisiä, joihin kaikki sanomani pätee. Tiedän, että olisi hyvä liikkua enemmän, syödä tasapainoisemmin, nukkua riittävästi, pestä hampaat ja muutenkin pitää itsestään parempaa huolta.

Myönnän, että olen automaattisesti ainakin osin puolustuskannalla, myös hyvää tarkoittavien ihmisten seurassa. Olen kuullut liian monta ”sun kyllä pitäisi…” -alkuista lausetta, jotka sisältävät kehotuksen muuttaa tapojani suuntaan, joka sanojan mielestä olisi minulle parempi: ”sun kyllä pitäisi ottaa itseäsi niskasta kiinni.” Tai jotain tarkemmin määriteltyä: ”sun kyllä pitäisi kokeilla karppausta.”

Osittain tämä puolustuskannalla oleminen johtuu siitä, että mielestäni elämäntavoissani tosiaan on parantamisen varaa. Vaikka kuinka yritän suhtautua itseeni neutraalisti (jos se nyt on edes mahdollista), ajaudun usein ajattelemaan, että jos elämäntapani olisivat paremmat, minä olisin parempi ihminen. En olisi, en yhtään tämän parempi, sillä ihmisarvo ei yksinkertaisesti ole kiinni elämäntavoista, vaan me olemme yksilöinä kaikki yhtä arvokkaita. (Toistan tätä ajatusta eri muodoissaan aika usein, mutta teen sen, koska se on minusta tärkeä pitää mielessä, niin lukijoiden kuin minun itsenikin.)

Omat epävarmuudet ja se, mitä ”ansaitsen”

Olen nyt yrittänyt ottaa tavaksi kävellä viikonloppuisin reilun puolen tunnin kävelymatkan päässä olevaan vähän isompaan ruokakauppaan. Luonnossa liikkuminen tekee hyvää, samoin ajan viettäminen poissa tietokoneen ääreltä.

Jokin kuitenkin vaivaa. Käveleminen ei ole mitenkään erikoisen tehokasta liikuntaa, mutta ilmeisesti se kuitenkin muistuttaa pääni sisällä ”oikeaa” liikuntaa sen verran, että vanhat ikävät ajatusmallit heräävät henkiin. Ajatukset siitä, miten maukkaat ruoat on ”ansaittava”, ja jos niitä ei ole itselleen jollain tavalla ansainnut, pitää ostaa jotain vähemmän houkuttelevaa, mutta mahdollisesti terveellisempää. Kerta toisensa jälkeen muistutan itseäni siitä, että ei, arvoni ihmisenä ei ole kääntäen verrannollinen painooni.

Toinen asia, josta joudun usein muistuttamaan itseäni, on se, että minä en varmaan ole muiden ihmisten mielestä niin mielenkiintoinen kuin miltä minusta tuntuu. Kaupan kassa tuskin katsoo hyväksyvästi, kun puran korista hihnalle kotimaisia vihanneksia, ja vastaavasti hän tuskin paheksuu nähdessään ostamani karkkipussin. Hän tuskin kertoo kotona perheelleen, kuinka hänellä oli asiakkaana sellainen oikein tosi lihava nainen, joka osti sitä ja tätä.

Mutta hetkeksi vielä tuohon ”ansaitsemiseen”. Kuka sen loppujen lopuksi määrää, mitä minä ansaitsen (tai joku muu ansaitsee)? Naistenlehtien kirjoittajat? Ravitsemusterapeutit? Lääkärit? Huolestuneet läheiset? Vai olisiko sittenkin mahdollista, että voisimme itse päättää, oman itsemme asiantuntijoina, mikä on meille parasta, ilman että alamme miettiä, mitä se kassaneiti tai kauppakassit näkevä kyttääjänaapuri ajattelee meistä ja meidän valinnoistamme? Itsehän me kehomme omistamme.