Laihtumista ja ahmimista

Tapasin tällä viikolla ystävän, jota en ollut nähnyt kuukausiin. En meinannut tunnistaa häntä. Sitten viime näkemän hän oli laihtunut lähes kolmanneksen painostaan. Ystävä vaikutti hurjan tyyytyväiseltä painonsa putoamiseen ja kertoi, millä tavoin hän nykyään seurasi painoaan ja syömisiään. Omien syömistapojeni ollessa mitä ne ovat, en osaa arvioida, missä terveiden elämäntapojen ja epäterveen kyttäämisen raja menee. Tämän ystävän tuntien en kuitenkaan olisi kovin huolissani.

Jokin kohtaamisessa herätti Leppoisan Lihavan ja Koomisen Läskin unestaan. Huomasin jälleen heittäväni vähättelevää läppää omasta kehostani, omasta painostani ja omista elämäntavoistani. Huomasin jälleen ajattelevani, että ystävän täytyy olla ihmisenä minua parempi, koska hän laihtuu/laihduttaa ja minä en. Huomasin jälleen myös ahdistuvani, koska tilanne toi mieleen vastaavanlaisia tilanteita, joissa minua oli verrattu johonkuhun lihavaan ihmiseen, joka oli saanut laihdutettua. En toki usko, että ystävällä oli tällaisia taka-ajatuksia, pikemminkin uskon, että nämä ajatukset kumpuavat omasta epävarmuudestani.

Noista kolmesta huomaamisesta minua mietityttävin on tuo viimeinen. Jos tunnesyöjä ahdistuu, niin miten hän käsittele/pakenee ahdistusta? Syömällä tietenkin. Ja mitä jos ahdistuksen lähteenä on oma lihavuus? Jätän tämän lukijan pääteltäväksi. Tunnesyöjän laulu voisi mennä Juicea mukaillen vaikka näin: ”Mä ilooni ahmin, mä suruuni ahmin, mä ahmin, ja joskus muuten vaan.” (Itse en ole viime aikoina juurikaan varsinaisesti ahminut, ainakaan omien määritelmieni mukaan. Minun sanastossani ahmiminen on sellaista syömistä, josta tulee fyysisesti ylitäysi olo ja josta tuntee syyllisyyttä. Ahmimisen sijaan syön kohtuullisia määriä, mutta syön usein. Enkä varsinaisesti ole jaksanut panostaa ruoan terveellisyyteen. Ja mikäköhän minua nyt vaivaa, kun tunnen tarvetta ripittäytyä teille syömisistäni? En taida olla vieläkään kokonaan ”toipunut” kohtaamisesta.)

Vaikka kohtaaminen ystävän kanssa toi mukanaan ahdistusta, se oli kokemuksena tärkeä. Kun tuollaisia tilanteita tulee eteen ja kun vähitellen opin, etteivät kaikki maailman ihmiset ole olemassa vain, jotta he voisivat lytätä minut lihavuuteni takia, opin vähitellen myös olemaan sinut itseni kanssa erilaisissa tilanteissa. Kiloineni kaikkineni.

Advertisement

Ehkä vielä yksi, se jääköön viimeiseksi

Nyt tämä syömiskuvio ei oikein toimi. Olen kirjoittanut asiasta ennenkin, mutta kirjoitan uudestaan, sillä tilanteet eivät koskaan ole samanlaiset ja asia on jälleen(/yhä?) ajankohtainen.

Ruoka on hyvää. Tykkään syödä. Näitä kahta tosiasiaa en pysty muuttamaan enkä totta puhuen haluakaan muuttaa niitä. Silti olen sitä mieltä, että minun pitäisi muuttaa ruokailutottumuksiani.

Teoriassa tiedän, että pitäisi syödä kunnollinen aamupala ja pieniä aterioita pitkin päivää. Käytännössä syön kuitenkin riittämättömän aamiaisen, jotain sekalaista päivän aikana ja illalla olen valmis syömään nälkääni vaikka lentotukialuksen. Tämä korostuu varsinkin tilanteissa, joissa yritän dokumentoida sitä, mitä todellisuudessa syön.

Minun piti aloittaa syötyjen ruokien kuvaaminen ja julkaiseminen tänään. Itse asiassa aloitin kuvaamisen jo (yhden sämpylän tosin unohdin kuvata), mutta nyt, kun mietin mitä kaikkea olen tänään lappanut suuhuni, alan epäröidä, uskallanko sittenkään jakaa kanssanne sitä ruoan määrää. Näin siitä huolimatta, että blogin nimi on ”Oikein tosi lihava” ja jostainhan sen lihavuuden täytyy johtua. Uskon, että omalla kohdallani lihavuus johtuu ihan rehellisesti siitä, että ruoka on hyvää ja tykkään syödä. (Perintötekijöillä ja kasvuympäristöllä on toki varmasti ollut myös osuutensa.)

Kuvaamisen ja dokumentoimisen ideahan olisi nimen omaan juuri se, että ihmiset (minä itse mukaan luettuna) saisivat jonkinlaisen esimerkin siitä, mitä oikein tosi lihava ihminen syö. Lihavuus on toki monimuotoista ja moni muu lihava ihminen varmasti syö eri tavoin, erilaisia ruokia ja eri määriä kuin minä.

Mutta otsikkoon. Kuvaamisen ja kirjaamisen keskellä huomaan jatkuvasti ajattelevani milloin mistäkin epäterveellisestä ruoasta, että otan ehkä vielä yhden, mutta se saa luvan olla viimeinen, ja sitten aloitan kuvausprojektin oikein tosissani. Toimin siis täysin päin vastoin kuin pyrkimykseni ja aikomukseni on. Siitä, mitä todella syön, saa realistisen kuvan vain kuvaamalla ensimmäisen pienen, viho viimeiseksi jäävän ja kaikki ne, mitkä niiden välillä olen ehtinyt nauttia.

Mitä sitten pelkään? Jos joku nyt sattuisi näkemään, paljonko syön päivässä/viikossa/jne. ja haluaisi avautua minulle ruokailutottumusteni epäterveellisyydestä/epäekologisuudesta/jne. niin mitä sitten? Kaikille en voi kelvata, ja jos en jollekulle internet-ihmiselle kelpaa, niin maailma ei ehkä lopu siihen. Ja jos joku sattuu kommentoimaan, että eipä ole ihme, että olet noin lihava, kun tuolla lailla syöt, niin mitä sitten? Jos joku sanoo minua lihavaksi, se ei itsessään tee minusta lihavampaa, eikä kyllä laihempaakaan.

Ehkä yritän rohkaista itseäni ja jakaa huomenna kuvat siitä, mitä tänään söin ja minkälaisia tuntemuksia (muutakin kuin nälkää ja kylläisyyttä) se herätti. Katsotaan.