Blogiarkistot

Velvollisuuksia

Tietokoneeni työpöydällä on muistilappu, jossa lukee ”sirkuslihavat ihmiset eivät löydä vaatteita kirpparilla”, ja toinen, jossa lukee ”voisit hyvin voida paremminkin”. Ensimmäinen lausahdus on Talent Suomessa esiintyneen stand-up koomikon suusta ja toinen on Suomalaisen kirjakaupan mainoksesta. Olen aikoinaan katsonut tarpeelliseksi kirjata lauseet muistiin, jotta voisin myöhemmin kirjoittaa niistä tänne. (Ja ehkä joskus kirjoitankin, mutta en tällä kertaa.)

Kuten aiemmassa postauksessa sanoin, minusta tuntuu silloin tällöin (okei, aika usein), että törmään asiohin, joista minun kuuluisi muodostaa mielipide. Asioihin, joista minun pitäisi ottaa perinpohjaisesti selvää ja joihin minun lihavana ihmisenä pitäisi ottaa kantaa.

Tämä ajatus on osaksi sisäsyntyinen. Olen kiinnostunut asioista, jotka tavalla tai toisella liittyvät lihavuuteen ja kehollisuuteen ja siihen, miten ihmiset ne näkevät. Suurempi osa ajatuksesta kuitenkin johtuu siitä, että minua ympäröivä maailma tuntuu odottavan minulta viiltävää analyysia, jonka avulla ja kautta perustelen muille ihmisille sen radikaalin ajatuksen, että minullakin on oikeus olla olemassa tällaisena kuin olen.

Samaan ilmiöön törmään (ja varmasti monet muutkin törmäävät) myös muilla sellaisilla elämän osa-alueilla, joilla poikkean valtaväestöstä. Kun kerron olevani vegaani, minulta odotetaan laajaa ravitsemustieteen asiantuntemusta (vaikka minua tenttaava sekaani ei kenties osaa nimetä lehmänmaidon lisäksi yhtä ainutta kalsiumin lähdettä tai tiedä tehotuotannon todellisuudesta mitään).

Aina en jaksaisi olla Kärsivällinen Valistaja tai Lihavuuden Hyväntahdonlähettiläs Suomen Kansalle. Välillä vaikka hakkaisi päätään seinään mieluummin kuin alkaisi tuhannetta kertaa vääntää rautalangasta sitä, miten on asioita, jotka jokainen ihminen ansaitsee jo ihan vain siksi, että on olemassa. Tai että henkilön kehon koko ja muoto ei mitenkään vaikuta hänen ihmisarvoonsa. Tai että ihminen voi elää mielestään oikein hyvää elämää, vaikka ei harrastaisi liikuntaa / näyttäisi klassisen kauniilta / täyttäisi jonkun muun asettamia kriteerejä sille, minkälainen elämä on hyvää.

Silloin, kun en jaksa vääntää, tunnen syyllisyyttä. Valtaosa syyllisyydestä kumpuaa siitä, että tunnen tällaisissa kohtaamistilanteissa edustavani kaikkia maailman lihavia ihmisiä (tai vegaaneja tai milloin mitäkin tilanteesta riippuen), mistä johtuen minun pitäisi pyrkiä luomaan hyvä ensivaikutelma ja vakuuttaa keskustelukumppanini siitä, että olen ainakin suhteellisen täysipäinen. Toinen syyllisyyttä tuottava asia on ajatus siitä, että mielestäni asioista pitäisi puhua enemmän, suorempaan ja niiden oikeilla nimillä ja jos minä en tee sitä, niin kuka sitten? Lisäksi tunnen syyllisyyttä siksi, että koen vaikenemalla tekeväni väärin myös itseäni kohtaan. Ajatuksissani minun pitäisi nousta barrikadeille ja julistaa sieltä käsin omaa totuuttani. Toisin sanoen koen itselläni olevan velvollisuuden pitää omia puoliani ja tehdä itse itselleni tilaa (niin konkreettista kuin kuvainnollistakin) maailmassa.

On kuitenkin itsestään selvää, että aina ei voi olla parhaimmillaan ja jaksaa ja pystyä. Tässä suhteessa toivonkin oppivani itseäni kohtaan armollisemmaksi, enhän odota muidenkaan toimivan parhaalla kuviteltavissa olevalla tavalla aina ja kaikissa tilanteissa.

Mainokset

Ajatuksia vaaoista ja kapinoista

Törmäsin Facessa (kai?) linkkiin Ylen Vaakakapinasta. Alaotsikkona on ”Lopeta laihdutus, aloita elämä – mitä ihmettä?!” Kuulostaa hyvältä, eikö vain? Tiedän, että on paljon ihmisiä, joille tämä ajatus tulee ihan puskista. On varmasti paljon ihmisiä, joiden voi jopa olla vaikea hyväksyä ajatusta siitä, että laihduttaminen, varsinkin jojottelu, on terveydelle haitallista.

Jotenkin minulle vain tulee sitä lannistuneempi olo, mitä enemmän tutustun asiaan. Tuntuu, että lihavana ihmisenä minun pitäisi olla tietoinen tällaisista mediassa tapahtuvista asioista ja että minulla pitäisi olla niistä selkeästi muotoiltu ja monin lähtein perusteltu mielipide. Ilman tätä ajatusta mielipiteeni välttämättömyydestä antaisin varmaan koko vaakakapinan olla, niin kuin tein Jennylle ja läskimyytinmurtajille aikoinaan. Tällä hetkellä, tässä ja nyt, minusta kuitenkin tuntuu vahvasti siltä, että juuri minä olen niitä ihmisiä, joiden kuuluu muodostaa tästä mielipide. Tässä kampanjassa puhutaan minusta. Tässä kampanjassa puhutaan meistä. Lihavista ihmisistä, joiden elämän suurin tavoite ei ole laihtuminen, jotka viihtyvät kehoissaan enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi, ja joista tuntuu usein siltä kuin he hakkaisivat päätä seinään, sillä heidän tietonsa ja mielipiteensä eivät käy yksiin yleisesti hyväksyttyjen ajatusten ja näkemysten kanssa, mitä kehoihin ja niiden erilaisuuteen tulee.

Alkaa väkisinkin käydä mielenterveyden päälle, kun luulee, että nyt oikeasti on tulossa jotain erilaista, mutta se onkin sitä ainaista samaa vähän eri näkökulmasta. Minulle on ihan yksi ja sama, puhutaanko laihduttamisesta, remontista vai elämänmuutoksesta, kyse on aina samasta asiasta: Syökää terveellisesti, liikkukaa, ”pitäkää itsestänne huolta”, ja jos te teette kaiken tämän, me hyväksymme teidät, sillä te edes yritätte. (Jos termeillä laihduttaminen, remontti ja elämänmuutos on jotain eroa, minua saa mielellään oikaista. Tunnustan, etten ole kovin syvällisesti tutustunut aiheeseen.)

Minun ihmisarvoani ei mitata painoindeksillä eikä sillä, montako kertaa viikossa käyn vesijuoksemassa.

Pakosta hyvään

Kuulin hiljattain käsitteestä itsemyötätunto. En ole vielä ehtinyt tutustua asiaan kovin syvällisesti, mutta se, mitä olen antanut itselleni kertoa, on vaikuttanut oikein lupaavalta. Juttelin itsemyötätunnosta erään ihmisen kanssa, joka ainakin ulkoapäin katsottuna vaikuttaa itselleen ihanan armolliselta ja itsestään huolta pitävältä, siis sanalla sanoen itsemyötätuntoiselta.

Eräs käytännön tapa toteuttaa itsemyötätuntoa on kiinnittää huomiota käyttämäänsä kieleen. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, itsemyötätuntoon liittyy se, ettei juuri puhuta pakosta, siis että minun on nyt pakko tehdä näin ja sen jälkeen minun on pakko tehdä noin. Sen sijaan keskittyminen suunnataan siihen, minkälaiset tekemiset ovat itselle hyväksi. Hyvin harvat asiat ovat sellaisia, jotka on ihan ehdottomasti pakko tehdä, mutta on paljon asioita, joiden tekeminen on meille hyväksi. Esimerkkeinä vaikka seuraavat:

  • ”Nyt minun on hyvä levätä.”
  • ”Nyt minun on hyvä syödä.”
  • ”Nyt minun on hyvä lopettaa syöminen.”

Jotenkin tämä, sinänsä pieni asia on ollut minulle ihan käänteentekevä. Voin tehdä arjessani konkreettisia asioita, joilla pidän huolta itsestäni. Tähän asti olen mieltänyt itsestä huolehtimisen itseni kohdalla olevan sitä, että teen ihmisten tyypillisestä arjesta poikkeavia asioita. (”Huolehdin itsestäni käyttämällä minulle määrättyä lääkitystä.” ”Huolehdin itsestäni käymällä tukiryhmissä.”) Nyt koko arki on tulvillaan asioita, jotka ovat minulle hyväksi. Kaiken lisäksi näistä asioista osa on sellaisia, joiden tekeminen ei vaadi juurikaan suunnittelua, ennakointia tai erityisiä voimanponnistuksia.

Toinen merkittävä asia, johon olen itsemyötätuntoon liittyen törmännyt, on se, että itsestään ihan totta saa pitää huolta aivan niin kuin pitäisi huolta jostakusta (muusta ihmisestä), jonka hyvinvoinnista välittää. Itseen kohdistuvat myötätuntoiset teot eivät ole oman itsen korostamista,  vaan kyse on siitä, että antaa itselleen arvon samalla tavalla kuin sen antaa muillekin. Voisi melkein sanoa, että meillä on velvollisuus huolehtia (myös!) itsestämme.

Kurittomat kilot

Olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten usein laihduttamisesta puhuttaessa käytetään sanontaa ”kilot kuriin”. Nyt olen oikein herkistynyt bongaamaan tuon fraasin ja tuntuu, että sitä käytetään ihan joka paikassa. Mutta mitä se tarkoittaa? Miksi sitä toistetaan? Minkälaista kehonkuvaa se luo?

Saan jatkuvasti kuulla puhetta siitä, kuinka lihavien ihmisten lihavuus johtuu siitä, ettei heillä ole riittävästi itsekuria. Tämä on tietenkin täyttä potaskaa. Kaikki tuntemani lihavat ihmiset asettavat itselleen tavoitteita ja työskentelevät päämäärätietoisesti niiden saavuttamiseksi. Usein he myös saavuttavat ne, jos asetetut tavoitteet ovat realistisia. Valitettavasti merkittävä painonpudotus ja saavutetun laihtumisen ylläpitäminen ei useinkaan ole realistinen tavoite.

Tuntuu, kuin tämä ”kilot kuriin” -asenne kuvaisi laajemminkin sitä, mitä naisilta odotetaan ja minkälaisia naisten tulisi olla. Naisen pitää olla hillitty, hallittu, itse itseään kurissa pitävä ja suorastaan itseään kurittava olento. Kilot kuriin, sääri- ja kainalokarvat kuriin, selluliitit kuriin, ihon epäpuhtaudet kuriin, lista jatkuu ja jatkuu. Naisen odotetaan näkevän vaivaa sen eteen, että hän itse — niin läheisten kuin naistenlehtienkin ”suosiollisella avustuksella” — tekee itsestään oikeanlaisen, muottiin sopivan ja kelvollisen.

Minulle ”kilot kuriin” -sanonta luo vastakohtamielikuvan runsaista, vapaista ja sanalla sanoen kurittomista kiloista. Näitä kiloja ei puristeta hoikentaviin alusvaatteisiin, ne eivät ole surun,  murheen ja huolen aihe, eikä niiden olemassaolo tee niiden kantajasta millään tavoin huonoa ihmistä. Kurittomat kilot ovat pehmeitä halata, ne suojaavat (sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti) elämän kolhuilta eivätkä ne pyytele olemassaoloaan anteeksi. Tätä kohti haluan itse pyrkiä. Uskon, että jos vertaisimme keskenään laihoja ja lihavia ihmisiä, joilla molemmilla on hyvä itsetunto, vertailu osoittaisi lihavien ihmisten hyvän itsetunnon olevan ”vankemmalla pohjalla” kuin laihojen ihmisten hyvän itsetunnnon. Perustan väitteeni siihen, että meidän yhteiskunnassamme lihavat ihmiset joutuvat tekemään ankarasti töitä oppiakseen hyväksymään itsensä ja saadakseen hyvän itsetunnon — ja kun työ on tehty huolella, tulokset ovat kestäviä.

Ketä tahdon miellyttää

Bamiella pyysi postausta aiheesta ”itsensä hyväksyminen”. Olen sivunnut aihetta jo aiemminkin, mutta se on minusta niin tärkeä, että kirjoitan siitä mielelläni lisää.  Tässä tekstissä keskityn lähinnä oman kehon hyväksymiseen, vaikka oman itsen hyväksyminen kattaa tietysti myös monia ei-fyysisiä ominaisuuksia.

Oman kehon hyväksymisen teema liittyi ainakin minun kohdallani pitkään kiinteästi siihen, miten muut suhtautuivat minun kehooni. Lihavana ihmisenä (ja uskoakseni erityisesti lihavana naisena) saan kuulla usein siitä, kuinka minun pitäisi laihduttaa, jotta olisin laihempi/kauniimpi/onnellisempi/terveempi/hyväksytympi ja niin edelleen. Minulle listataan asioita, joita minun pitäisi tehdä enemmän, asioita, joita minun pitäisi tehdä vähemmän, ja asioita, joita minun ei pitäisi tehdä lainkaan. Yritä siinä sitten hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet, yritä oppia arvostamaan kehosi ainutlaatuisuutta, yritä nähdä itsesi tärkeänä ja hyvien asioiden arvoisena.

Erityisen vaikeaa itsensä hyväksyminen on minulle tilanteissa, joissa jopa oma lähipiirini antaa ymmärtää, että minun pitäisi muuttua toisenlaiseksi, tai ainakin yrittää oikein tosissani. Olen miettinyt tätä asiaa paljon, ja siinä samassa muitakin asioita, jotka tekisivät minut ”kelvollisemmaksi” muiden silmissä. Loppujen lopuksi päädyin siihen — ja tähän väliin kliseevaroitus — että minulla on vain tämä yksi elämä ja minä olen tämän elämän päähenkilö. En mitenkään voi miellyttää kaikkia muita, joten mitä jos yrittäisin muiden sijasta miellyttää itseäni?

Helpommin sanottu kuin tehty, kun on vuosikausia luullut muiden mielipiteitä omikseen.

Mitä itsensä miellyttäminen sitten tarkoittaa? Minun kohdallani se tarkoittaa ennen kaikkea realismia ja lempeyttä, kumpaakin sopivassa määrin. Tiedän esimerkiksi, että sopivanlainen liikunta tekee minulle hyvää, mutta tiedän myös, että jos sätin itseäni väliin jääneistä liikuntakerroista, kynnys liikkumisen jatkamiseen kasvaa. Minun ei tarvitse elää joka hetkeä kategorisen imperatiivin mukaan. Lisäksi itsensä miellyttäminen tarkoittaa minulle hetkessä elämistä. Kieltäydyn tavoitevaatteista ja muista vastaavista ”kannustimista”. Niiden sijasta pyrin luomaan olosuhteet, joissa voin olla onnellinen nyt enkä kymmenen vuoden (tai kymmenen kilon) päästä.

Joka päivä karkkipäivä

Tämä teksti on osa Syömishäiriöliiton Älä laihduta -päivän blogikampanjaa. Päivää vietetään 6.5. ja linkit blogikampanjan teksteihin löytyvät SALT-hankkeen blogista. Syömishäiriöliiton sivuilta voit lukea painorauhan julistuksen (PDF).

Kerran, kun olin pieni, olimme kioskilla ostamassa nallekarkkeja. Kioskin myyjä sanoi, että kiltellä tytöillä on joka päivä karkkipäivä. Minä katsoin myyjää ja vastasin: ”Minulla on lauantaina.” Voisin lähteä spekuloimaan, mitä tuo pieni minä ajatteli itsestään, mutta rehellisyyden nimissä tunnustan, etten enää muista. Oletan, että ajatus joka päivä olevasta karkkipäivästä oli minulle vieras ja (ainakin lähes) mahdoton.

Loikkaamme ajassa eteenpäin, kuvitteelliseen kahvipöytään, jonka ääressä istun ystävän kanssa. Minulla on edessäni berliininmunkki (tässä kuvitteellisessa kahvilassa saa vegaanisia berliininmunkkeja), ystävälläni vain kivennäisvesipullo. Haluaisin mieluusti jakaa munkin tuoman nautinnon ystäväni kanssa, mutta hän on laihdutuskuurilla. ”Munkeista pitävillä ihmisillä on joka päivä Älä laihduta -päivä”, sanon. Ystävä katsoo minua ja vastaa: ”Minulla on 6.5.” Tämä kuvitteellinen ystävä lienee yhtä kyvytön kuvittelemaan laihduttamattomuutta joka päivään kuuluvana asiana kuin itse olin pienenä kuvittelemaan kaikkia päiviä karkkipäiviksi.

Kummassakin kohtaamisessa on kyse jostain sellaisesta, mikä ravistelee maailmankuvaamme. Voiko joku todella saada tehdä mitä ja milloin itse haluaa? En tarkoita sanoa, että meidän tulee syödä berliininmunkkeja joka päivä, jotta voimme vastustaa laidutuskuurikulttuuria. Sen sijaan yritän sanoa, että se, minkä verran arvostamme itseämme, vaikuttaa siihen, minkälaisia asioita miellämme ”ansaitsevamme”.

Ehkä mielsin itseni vähemmän kiltiksi ja siksi sanoin karkkipäiväni olevan lauantai. Ehkä tartuin faktaan; karkkipäiväni on lauantai, ja koska kilteillä tytöillä on karkkipäivä joka päivä, pidin itseäni vähemmän kilttinä muihin tyttöihin verrattuna. Itsensä mieltäminen väärän kokoiseksi vaikuttaa käytökseen (tällä kertaa kuvitteellisesta munkista kieltäytymiseen) ja käytöksemme vaikuttaa siihen, mitä mieltä me itse olemme itsestämme. En tiedä, kumpi oli ensin, muna vai kana.

Aikuisena saan itse päättää, onko minulla karkkipäivä lauantaisin vai joka päivä. Aikuisena saan itse päättää, onko minulla Älä laihduta -päivä kerran vuodessa vai joka päivä. Aikuisena olen myös oppinut sen, että oma itse on se ihminen, jonka kanssa joutuu viettämään enemmän aikaa kuin kenenkään muun kanssa.  Itsestään huolehtiminen voi saada monia muotoja. Jonain päivänä se tarkoittaa sitä ihanaa vegaanista berliininmunkkia (kyllä, olen tätä kirjoittaessani nälkäinen), jonain toisena päivänä se voi olla kävelylle lähtemistä ystävän kanssa. Minun maailmassani itsestään huolehtiminen ei tarkoita grammojen pakkomielteistä punnitsemista ja kaloritaulukkojen ulkoa opettelua. Pikemminkin pyrin etsimään lempeitä ja hyvältä tuntuvia tapoja hoitaa itseäni ja opetella arvostamaan sitä, mihin tämä yksi, ainoa ja ainutkertainen kehoni pystyy.

Itseään saa rakastaa,
ei syytä häpeään!
Elämä on parempaa,
kun pitää itsestään.

Vähemmän kultaisia muistoja

Muistan tarkasti hetken, jona tunsin ensi kertaa olevani lihava. Leikin samassa pihassa asuneen pojan kanssa, kun pommi putosi. ”Sit tää sanois, että se on syönyt liikaa karkkia.” Muistaakseni meillä ei syöty karkkia mitenkään erikoisen paljon, mutta luin rivien välistä. ”Sinä olet tehnyt jotain väärin, ja olet sen takia lihava.” Lihavuus oli paha asia, huolimatta siitä, että jaksoin juosta pihaleikeissä siinä missä kaikki muutkin.

Muistan lukeneeni jotakin lastenkasvatusopasta, jossa myös oli artikkeli lasten lihavuudesta. Olin ehkä kymmenvuotias. Muistan kirjasta suoran sitaatin: ”Lapsi, jonka paino pysyy samana, on lapsi, jonka paino putoaa.” Meillä ei siinä vaiheessa ollut vaakaa kotona, mikä oli varmaan minulle hyvä asia, ottaen huomioon, miten pakkomielteisesti tulin myöhemmin suhtautumaan itseni punnitsemiseen.

Myöhemmin meille hankittiin vaaka, senkin minä muistan, ja keittiön seinälle kiinnitetyn paperin, jossa oli isäni ja äitini painoindeksikäyrät. En kuitenkaan muista, että meillä kotona olisi juuri puhuttu laihduttamisesta. Elin (tämänkin asian suhteen) jossain ihmeellisessä kuplassa, jossa ajattelin, että minun pitäisi painaa vähemmän, mutta jossa olin kuitenkin niin alistunut lihavuuteeni, etten edes yrittänyt laihdutuskuuria.

Muistan, kun mummolassa löysin minusta tehdyn piirroksen. Kuvassa minulla oli valtava maha ja suuri suu. Kuvan alapuolella oli teksti: ”mitä vain sille antaa niin aina se syö”.

Muistan kuinka meidän piti viidennellä luokalla piirtää sarjakuva. Yksi luokan pojista halusi minut hahmokseen sarjakuvaan, joka on niin vastenmielinen, etten halua edes kertoa, mitä siinä oli. Tarinan ydin oli kuitenkin selkeä: minä olen lihava ja lihavuus on ällöttävää. Opettaja kysyi minulta, olinko suostunut sarjakuvan aiheeksi. En ollut, mutta olin jo niin omaksunut minulle tuputetun ”kiusaaminen on kiusatun syy” -ajatuksen, että annoin luvan tehdä minusta pilkkaa.

En tiedä, miksi tänään tällaiset muistot ovat pinnassa. Onhan minulle tähänastisen elämäni aikana tullut hyviäkin muistoja, muistoja tilanteista, joissa minua on arvostettu, joissa minut on huomioitu ja joissa minua on kohdeltu hyvin. Niistäkin voisi olla hyvä kirjoittaa joskus, vaikka jo ihan vain siitä syystä, että niihin teksteihin voisi palata huonoina päivinä ja muistaa, että en ole kaikkien maailman ihmisten mielestä vastenmielinen ja luotaantyöntävä.

Hyvien asioiden ansaitseminen

Olen miettinyt viime aikoina paljon erästä keskustelua. Keskustelu koski siivoamista ja muistan kertoneeni, kuinka siivoan yleensä vain, jos minulle on tulossa vieraita. Keskustelukumppanini oli hetken hiljaa, katsoi minua ja sanoi: ”sinä ansaitset siistin kodin.”

En ollut koskaan ajatellut asiaa tuolta kannalta. Olen lapsuudenkodissani tottunut siihen, että kun kotona ollaan vain perheen kesken, siellä ei juuri siivota. On totta, että siisti koti tuottaa minulle hyvää mieltä, mutta en ole (ainakaan vielä) oppinut viikosivousrutiinia tai muuta tapaa, jolla tavoitella ja ylläpitää parempaa siisteyttä.

Nyt olen miettinyt, onko kenties jotain muitakin asioita, jotka ”ansaitsisin” mutta joita en koe ansaitsevani, koska itsetuntoni on huononpuoleinen. Yritin kiertää itsetunto-ongelmaa miettimällä, mitä muut mielestäni ansaitsisivat. Päädyin seuraavaan: Ansaitsemme

  • jonkun, joka pitää huolta (vaikka se joku olisikin tässä tilanteessa oma itse)
  • luvan unelmoida
  • tulla kuulluksi
  • pieniä (ja vähän suurempiakin) asioita, joista tulee hyvä mieli
  • ystävyyttä
  • mielekästä tekemistä
  • tuntea hyvää mieltä onnistumisista
  • luvan tehdä virheitä ja olla epätäydellinen
  • rehellisyyttä.

Olen tottunut mollaamaan itseäni. Minun on vaikea nähdä itseäni hyvien asioiden arvoisena. Osan ansaitsemistani asioista olen listannut aiemmin hieman eri sanamuodoin Rauhansopimus-tekstissäni. (Jota en vielä ole saanut tulostettua ja pantua esille, mutta ehkä vielä joskus.)

Sitten seuraa se vielä vaikeampi osuus: Miten tuoda tätä listaa lähemmäs arkeani? Miten oppia nauttimaan hyvistä asioista ilman jatkuvaa syyllisyyden ja arvottomuuden tuntoa? Miten olla pelkäämättä, että joku vetää maton jalkojeni alta, jos annan jonkin asian tulla tärkeäksi? Vinkkejä otetaan vastaan.

Hyvää tarkoittavia ihmisiä

”Laihduttaisit. Edes vähän.” Olen kuullut nämä sanat monesta suusta, ja usein sen sanojat ovat  hyvää tarkoittavia ihmisiä. Kehotuksen ongelmana on se, etten koe lihavuuteni olevan ongelma, se ei ole minulle tila, josta pitäisi pyrkiä pois. Toinen ongelma on se, ettei laihuuden ja terveyden väliin voi asettaa yhtäsuuruusmerkkiä.

Jotkut läheisistäni pitävät oikeutenaan kommentoida kehoani ja elämäntapojani kärkevään sävyyn. Tällaisissa tilanteissa yritän käyttäytyä kohteliaasti (taas tätä lihavuuden hyväntahdonlähettiläänä oloa) ja sanoa, että arvostan kyseisen henkilön halua auttaa minua, mutta en halua kuulla vastaavanlaisia kommentteja jatkossa, ellen erikseen niitä pyydä. Tätä ei tarvitse tehdä kovinkaan montaa kertaa ennen kuin viesti menee perille.

Tiedänhän minä, että liikun liian vähän ja syön välillä vähän mitä ja miten sattuu. En nuku tarpeeksi ja olen huono pesemään hampaita. Ja niin edelleen. Tunnen myös minua huomattavasti laihempia ihmisiä, joihin kaikki sanomani pätee. Tiedän, että olisi hyvä liikkua enemmän, syödä tasapainoisemmin, nukkua riittävästi, pestä hampaat ja muutenkin pitää itsestään parempaa huolta.

Myönnän, että olen automaattisesti ainakin osin puolustuskannalla, myös hyvää tarkoittavien ihmisten seurassa. Olen kuullut liian monta ”sun kyllä pitäisi…” -alkuista lausetta, jotka sisältävät kehotuksen muuttaa tapojani suuntaan, joka sanojan mielestä olisi minulle parempi: ”sun kyllä pitäisi ottaa itseäsi niskasta kiinni.” Tai jotain tarkemmin määriteltyä: ”sun kyllä pitäisi kokeilla karppausta.”

Osittain tämä puolustuskannalla oleminen johtuu siitä, että mielestäni elämäntavoissani tosiaan on parantamisen varaa. Vaikka kuinka yritän suhtautua itseeni neutraalisti (jos se nyt on edes mahdollista), ajaudun usein ajattelemaan, että jos elämäntapani olisivat paremmat, minä olisin parempi ihminen. En olisi, en yhtään tämän parempi, sillä ihmisarvo ei yksinkertaisesti ole kiinni elämäntavoista, vaan me olemme yksilöinä kaikki yhtä arvokkaita. (Toistan tätä ajatusta eri muodoissaan aika usein, mutta teen sen, koska se on minusta tärkeä pitää mielessä, niin lukijoiden kuin minun itsenikin.)

Ympäristöteko

Olen googlaillut lihavuus- ja vaatejuttuja ja niiden lisäksi kesään liittyviä asioita. Ehkä minun kannattaisi vähentää googlaamista, sillä törmään jatkuvasti (lähinnä keskustelupalstojen) teksteihin siitä, miten lihavat ovat ällöttäviä ja rumia ja kuinka heidän pitäisi piilotella läskejään, jotta ”kunnon ihmiset” eivät joutuisi katselemaan heitä.

Osasta tekstejä saa jopa sen vaikutelman, että lihavien ihmisten kehojen kommentointi on kirjoittajien mielestä lihaville palvelus. Jos vaikka juuri se kommentti katkaisisi kamelin selän ja kommentin kohde päättäisi tehdä elämänmuutoksen. Jos vaikka juuri se kommentti herättäisi edes häpeän tunteen ja kommentin kohde lakkaisi käymästä paikoissa, joissa hänen lihavuutensa on korostuneesti esillä.

Eräs paikka, jonne menemistä lihavien ei pitäisi harkitakaan, on luonnollisesti uimaranta. Netin nimettömät kirjoittajat suorastaan mässäilevät sillä, miten valtavia, irvokkaita ja luotaantyöntäviä ihmisiä ovat nähneet uimapuvuissa. Pahimmassa tapauksessa havainnon kohteella on ollut yksiosaisen uimapuvun sijasta bikinit. On kuulemma ”ympäristöteko” pukeutua peittävästi ja vähintään teeskennellä, että pitää lihavuuttaan yhtä vastenmielisenä kuin kommentoijatkin.

Jotenkin tekstejä lukiessa alkaa ajatella, että lihava ihminen (useimmiten nainen) uimapuvussa on vähän samansuuntainen tapaus kuin auto-onnettomuus moottoritiellä. Se on inhottava ja järkyttävä, mutta jostain kumman syystä sitä ei voi olla katsomatta. Jokin siinä herättää sairaan mielenkiinnon. Mutta toisin kuin auto-onnettomuudella, lihavalla ihmisellä sattuu olemaan tunteet ja ihmisarvo. Jos äiti ei ole opettanut, että on parempi olla hiljaa, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin nyt olisi aika oppia.

Eikä sitä paitsi ole pakko katsoa. Minusta on kaikkea muuta kuin kiva katsella, kun teinit lähmivät toisiaan, esimerkiksi vaikka siellä rannalla. Onneksi minun ei tarvitsekaan katsella, sillä voin kääntää katseeni pois. Keskittykööt teinit toisiinsa ja minä johonkin muuhun kuin heihin. Näin meillä kaikilla on mukavampaa.