Olen super(suuri)!

Seuraan Tumblrissa lihavuusteemaisia juttuja postaavia tyyppejä, joista osa lähinnä kirjoittaa ja osa postaa kuvia monennäköisistä lihavista ihmisistä. Vähän aikaa sitten törmäsin feedissäni kuvaan suunnilleen minun kokoisestani naisesta. Yksi kuvan tageista oli ”supersized fat woman”. Se pysäytti. Toki lihavuus on suhteellista, ja yhden ihmisen supersized voi olla toiselle ihmiselle jotain muuta. En katsonut hyödylliseksi alkaa googlata, onko tälle supersize-koolle jotain ”virallista” tai yhteistä määritelmää ja jos on, täytänkö minä kriteerit. Jos minulta olisi ennen tämän kuvan näkemistä kysytty, minkä kokoisen ihmisen itse määrittelisin supersize-lihavaksi, olisin varmaan sanonut, että pitäisin supersizena sellaista ihmistä, jonka lihavuus vaikeuttaa hänen elämäänsä huomaavasti. Tarkoitan tässä siis ihmisiä, jotka eivät esimerkiksi pysty liikkumaan ilman apua, en sellaisia ihmisiä, jotka hengästyvät joutuessaan kiipeämään portaita.

Koska en käytä vaakaa ja vaatteeni ovat enimmäkseen joustavia, en oikein hahmota kokoni muuttumista. Näen itseni toki peilistä joka päivä, mutta kun itsensä näkee peilistä joka päivä, muutosta ei huomaa. Vaikka tiedostan, että olen tällä hetkellä isompi kuin koskaan, en tunne itseäni samalla tavalla ”ennen kaikkea lihavaksi” kuin joskus nuorempana, mikä johtuu varmasti suurimmaksi osaksi siitä, että nykyään en saa kuulla päivittäin, kuinka lihava ja ällöttävä olen ja kuinka minua ei tarvitse kohdella hyvin, koska olen niin lihava ja ällöttävä. Tämä lähinnä ala-asteella tapahtunut kiusaaminen on toki jättänyt jäljet ja vaikuttaa varmasti yhä siihen, mitä mieltä olen kehostani ja itsestäni muutenkin, mutta näitäkin haavoja aika on parantanut. Haavojen paranemista on edesauttanut hyväksytyksi tuleminen, muiden lihavien ja lihavuutensa kanssa sinut olevien ihmisten tapaaminen, lihavuudesta ja kehollisuudesta lukeminen — ja tietysti myös tämä bloggaaminen.

Advertisement

Pieniä palasia

Mielessä on muutama aihe, mutta ei ole sellainen olo, että saisin niistä ainuttakaan jalostettua tekstiksi asti. Niiden sijasta ajattelin kertoa pari sattumusta viime päiviltä.

Viime viikolla sain kuulla, että minua saa vaikka potkaista, koska olen ”saatanan läski”. Olen vakuuttunut siitä, että tästä asiasta maininneella henkilöllä on vaikeampaa kuin minulla, mutta jäin miettimään, voisiko Saatanan läskit olla vähän niin kuin Helvetin enkelit, jos moottoripyörät korvaisi leivonnaisilla. Olen tosin mieluummin ihan itsenäinen läski kuin jonkun muun läski.

Eilen ajattelin itsenäisyyspäivän kunniaksi tehdä mannapuuroa, sillä se on hyvää ja helppoa. Ensimmäinen takaisku: minulla ei ole mannasuurimoita. Muokkaan suunnitelmaa ja päädyn riisipuuroon, joka on melkein yhtä hyvää. Sitä paitsi puuroriisiä minulla on olemassa. Päätän siis tehdä riisipuuroa soijamaitoon, koska makeutettu soijamaito on (yllättäen) makeaa ja sopii puuroihin mainiosti. Toinen takaisku: soijamaitoakaan ei ole. Onneksi löydän kaapista mantelimaitotölkin, jonka olen joskus ostanut, kun olen sattunut kauppaan uteliaalla päällä. Pelkiltään maistettuna se ei ole kummoista, mutta toivon, ettei mantelisuus maistuisi puurossa. Siispä ryhdyn tekemään riisipuuroa mantelimaitoon. Kolmas takaisku: riisi on mennyt vanhaksi ajat sitten. (Tiedän, että se olisi luultavasti ollut ihan kunnollista, mutta en mielelläni käytä tuotteita, joiden päiväys on umpeutunut.) Tutkin kuiva-ainekaappeja etsien jotain millä korvata puuroriisin, jolla mannasuurimot oli tarkoitus korvata. Löydän kaapista kolmen viljan helmiä ja alan keittää puuroa. Siitä tuli jopa ihan syötävää. Ei kuitenkaan niin syötävää, että tekisin sitä itse toiste. Ainakaan itselleni.

Tänään kaupat olivat jo onneksi auki. On se kumma, miten ennen pärjättiin ihan hyvin, vaikka kaupat olivat välillä kiinni. (Tai enhän minä, nuoren ikäni takia, joutunut silloin huolehtimaan pärjäämisestä ja ruoan riittämisestä. Mutta kuitenkin.)

Hyvää myöhästynyttä itsenäisyyspäivää kaikille itsenäisille lukijoille!

”Yksi tavallinen”

On eräs ravintola, jossa käyn kohtalaisen usein (minulle ”kohtalaisen usein” on tässä kontekstissa suunnilleen pari kertaa kuussa). Joko käyn siellä huomiotaherättävän usein tai sitten minut on helppo muistaa. Kenties sekä-että.

Tilaan aina saman annoksen. Ei hyvään kyllästy, varsinkin kun tietää sen hyvän olevan vegaanista. Tässä kyseisessä ravintolassa on hiukeat kaksi vegaanista annosta ja olen jo ehtinyt testata molemmat ja valita niistä maukkaamman. Nykyään minun ei tarvitse juuri edes avata suutani, vaan tarjoilija sanoo tilaukseni puolestani ja kysyy, ”eikö niin?” Minä vastaan: ”Juuri niin.” ja me molemmat olemme tyytyväisiä.

Aina ei ollut näin. Julkisilla paikoilla syöminen oli pitkään minulle kiusallista, vaivaannuttavaa ja muutenkin vaikeaa. Jos satuin huomaamaan, että jossain muistetaan minut ja minun tilaukseni, en enää voinut käydä siinä paikassa syömässä. (Tilasin nuorempanakin usein aina samaa joka käynnillä, vaikken vegaani ollutkaan. Ei hyvään kyllästynyt silloinkaan.) Niinpä minun oli etsittävä uusia paikkoja ja mietittävä, missä milloinkin käyn, jotten kävisi samassa paikassa liian usein.

Julkisesti syömiseen liittyi monia (enimmäkseen perusteettomia) pelkoja. Ensimmäinen oli luonnollisesti se, että joku saattoi nähdä minut syömässä ruokaa. Salaa syöminen tuntui turvallisemmalta, silloin tiesin, ettei kukaan tule kuittailemaan siitä, miten minun kokoiseni ihmisen pitäisi syödä vain ituja, kurkkua ja porkkanaraastetta. Toinen pelko oli, että muiden oli mahdollista nähdä, miten paljon ja miten nopeasti söin. Olen aina syönyt paljon ja nopeasti, ja minulle on aina sanottu, että minun pitäisi syödä vähemmän ja hitaammin. Suurin osa peloista liittyi tavalla tai toisella koulukiusaamiskokemuksiin, esimerkiksi seuraavantyylisiin teatterikuiskattuihin keskusteluihin:

”Luuleeko toi läski, että se laihtuu, jos ei syö lihaa?”
”Sen pitäisi olla syömättä ollenkaan, ehkä se sitten laihtuisi.”
”Joo, ehkä.”

On niitä ”originelleja” toki aikuisissakin, ja joidenkin kohdalla kyse ei ehkä ole edes ilkeilystä. Eräässä ravintolassa tilaukseni vastaan ottanut henkilö tuli pöytäni vierelle, kun olin lopettelemassa, ja sanoi kehuvalla äänensävyllä: ”Sinäpäs söit nopeasti — ja ihan kaiken!”

 

Lihavuuden hyväntahdonlähettiläs

Välillä tuntuu, että kun pidän tällaista blogia, ihmiset odottavat minun olevan jonkinlainen lihavuuden hyväntahdonlähettiläs, aina ja kaikissa tilanteissa. En luonnollisestikaan ole. En usko, että kukaan on. (Jos tätä lukee joku, joka on aina itseensä tyytyväinen, niin ilmoittautukoon kommentoimalla.)

Välillä on rankkaa olla lihava. Välillä on ikävää olla lihava. Välillä on suorastaan raivostuttavaa olla lihava. On tilanteita, joissa fyysinen isokokoisuuteni ja painavuuteni aiheuttaa ongelmia.

Maailmaa ei ole tehty meitä lihavia varten. Vähemmän lihavilla ihmisillä on monenlaisia mielipiteitä meitä koskien ja usein he haluavat tuoda mielipiteensä myös meidän tietoomme. Tämän he tekevät uskoakseni ihan vain varmuuden vuoksi, jos vaikka olisimme sattuneet unohtamaan, miten lihavia me olemme.

Me saamme (tai ainakin minä saan) kuulla usein, että koska olemme lihavia, olen jollakin tavoin huonompia. Olemme heikkotahtoisia, tyhmiä ja kaiken lisäksi vielä rumiakin (sillä rumuutta pahempaa ominaisuuttahan naisella ei voi olla). Olemme groteskeja ja vastenmielisiä mässäiijöitä.

Pitkään olin itsekin samaa mieltä, varsinkin mitä minun omaan kehooni ja omaan lihavuuteeni tuli. Ajattelin, että kun olen näin lihava, en voi ikinä olla oikeasti itseeni tyytyväinen. En voi ikinä olla oikeasti itsevarma. En voi ikinä olla oikeasti onnellinen. Ajatusmaailmaa voisi kuvata sanoin ”ilo ilman laihuutta on teeskentelyä”. Tiesin muutaman lihavan ihmisen, jotka olivat kaikin puolin mahtavia, mutta ajattelin, että ei, minä en voi koskaan olla kuin he. Minua oli kiusattu lihavuuteni takia pitkään ja olin oppinut ajattelemaan, että ansaitsin sen kiusatuksi tulemisen.

Mutta ajattelutavan muutos on mahdollinen. Sen haluan sanoa. Ajan myötä näkökulmat ja ajatukset voivat muuttua. Onnellisuus ei ole kääntäen verrannollinen painoindeksiin. Sen haluan sanoa.

Loppuun pakollinen MSM-raportti: annokseni on nyt reilu ruokalusikallinen päivässä, ja edistystä kynsien suhteen tapahtuu edelleen tasaista tahtia.

Pääsinpä sitten lukemisen vauhtiin

Nyt voisi kyllä sanoa, että olen ihan oikeasti ylittänyt itseni. Sain nimittäin luettua juuri toisen kirjan (okei, se oli lyhyt lasten-/nuortenkirja, mutta lasketaan se silti). Kirja on Johanna Lähteenmäen Marenkikeiju. En selkeästi kuulu kohderyhmään, mutta se ei tarkoita, etten pitäisi kirjasta. Tunnistan itsessäni sen minussa yhä asuvan tytön, joka olisi aikoinaan ollut kohderyhmää. Tunnistan kiusatuksi tulemisen, ruoalla lohduttautumisen, ihmissuhdekuviot ja niiden sekavuuden. Ajatukset siitä, kelpaanko omana itsenäni ja voiko ihmisiin ylipäänsä luottaa.

Kirjassa on jotain herkkää, jotain todella kipeää ja kaihoisaa. Pidän kirjan kielestä, siitä, miten päähenkilön havaintoja kuvataan — pidemmässä kirjassa tyyli olisi kyllä epäilemättä alkanut ärsyttää, mutta tähän se sopi.

Pitää ehkä käydä kirjastossa useammin ja myös käyttää erilaisia hakusanoja ja niiden yhdistelmiä, tämäkin kirja oli nimittäin peräisin samalta kirjastoreissulta kuin edellinen kirja, josta kirjoitin, hakusanana jälleen ”lihavuus” tai jotain sensuuntaista.

Nyt, kun pääsin vauhtiin, voisin yrittää jatkaa tällä kirjojen lukemisen polulla. Lukuvauhdista en tosin mene sanomaan mitään. Katselin kirjahyllyäni ja löysin sieltä seuraavat (blogin teemaan jollakin tavalla liittyvät) kirjat:

• Dahlberg, Jenny: Sopivasti lihava
• Moby & Miyun Park (toim.): Kamara: Mitä kaikkea syömmekään
• Popkin, Barry: Läski maailma
• Wann, Marilyn: Fat!So?

Olisiko jollakulla antaa suositusta siitä, mihin noista kannattaisi ensimmäisenä paneutua? Tai onko teillä suositella minulle muita lihavuuteen, syömiseen ja kehollisuuteen liittyviä kirjoja? Myös aiheeseen liityviä elokuvia, sarjakuvia ja niin edelleen saa suositella.

Tuntematon tyttö

Olen viime aikoina käynyt läpi tavaroitani ja löysin sekalaisten paperien joukosta valokuvia. Yksi kuvista on otettu mummun äidin hautajaisissa. Tunnistan kuvasta serkkuja ja tätejä, mutta yksi kuvan henkilöistä näyttää vieraalta. Kuvan tytöllä on tummat housut ja tumma anorakki ja hetken katseltuani tajuan totuuden: Nuo vaatteet ovat minun vaatteeni. Minä olen tuo tyttö noiden vaatteiden sisällä.

Kuvan tyttö ei ole lihava. Ei hän ole hoikkakaan, mutta ei todellakaan missään mielessä lihava. Olen tästä hämmentynyt, sillä muistan, kuinka vastenmieliseksi koin oman kehoni ja kuinka luotaantyöntävä mielestäni olin. Ilmeisesti lihavuus on siis suhteellista. En ollut kuvan ottohetkellä lihava, mutta olin lihavampi. Lihavampi kuin muut sukulaiset ja lihavampi kuin minä itse aiemmin.

Lapsuuden ja varhaisnuoruuden selkeimmät vaatemuistoni käsittelevät ”makkarankuorivaatteita”, siis vaatteita, jotka olivat minulle liian tiukkoja ja joissa olin ”kuin makkara kuoressa” (näin sanoivat kiusaajat). En tiedä, miksei minulle ostettu riittävän isoja vaatteita, ehkä vaateostoksilla käyminen oli minusta jo silloin yhtä vastenmielistä kuin muistan sen lukioaikana olleen. Olen tainnut jo mainitakin, että kuljin lukioaikani melko epämääräisissä rytkyissä. Näin jälkeenpäin ajatellen itsetunnolleni olisi voinut tehdä hyvää etsiä paremmin istuvia ja miellyttävämmän näköisiä vaatteita. Olin muistaakseni kuitenkin sitä mieltä, että niin vastenmielisestä kehosta ei voi saada viehättävän näköistä, joten yrittäminenkin olisi turhaa.

Palaan vielä tuohon kuvan tyttöön, tyttöön, joka on omasta mielestään vastenmielisen lihava. Haluaisin palata ajassa takaisin ja kertoa hänelle, että hän on kaunis omana itsenään. Hän ei ole millään lailla vastenmielinen. Hän ansaitsee hyviä ja kauniita asioita. Haluaisin kertoa, että kaikenkokoiset ihmiset ovat yhtä arvokkaita ja ne, jotka muuta väittävät, eivät ole tytön huomion arvoisia.

En tiedä, olisiko näiden asioiden kertomisesta apua, luultavasti minun pitäisi päästä ajassa vielä kauemmas taaksepäin. Periaatteessa näitä aikamatkustuskuvioita on turha miettiä. Mietin siitä huolimatta ja yritän muistuttaa, että kaikki yllä mainitsemani pätee minuun (ja sinuun!) edelleen.

Kiusaamisesta

Edellisessä tekstissä viittasin kiusatuksi tulemiseen. Teema on minusta tärkeä, joten ajattelin jakaa kanssanne vielä lisää ajatuksia kiusaamisesta ja kiusatuksi tulemisesta.

Kiusaamiseen on monia syitä. Tarkoitan tässä sekä syitä siihen, miksi jotkut kiusaavat, ja myös syitä siihen, miksi joitakuita kiusataan. En tiedä, miten (koulu)kiusaamiseen puututaan nykyisin, mutta minun kouluaikoinani kukaan ei tehnyt mitään konkreettista kiusaamisen vähentämiseksi. Sen sijaan kiusatuille annettiin mm. seuraavanlaisia neuvoja:

1. Jos jokin satuttaa, älä näytä sitä, muuten kiusaaja tajuaa, että hän on osunut arkaan paikkaan.
2. Elämä on epäreilua, ja siihen on parasta totutella.
3. Pitää muistaa, että kiusaaja yleensä purkaa pahaa oloaan kiusaamalla. Kiusaajia pitää siis ymmärtää.
4. Kukaan ei pidä kantelupukeista.

Jos (lue: kun) kiusaaminen näiden neuvojen noudattamisesta huolimatta jatkui, vikaa lähdettiin etsimään kiusatusta, ei kiusaajasta. Erityisesti ensimmäinen neuvo oli erinomainen ”lyömäase”. Se antaa ymmärtää kiusaamisen syyn olevan kiusatussa, ei kiusaajassa. Kuulin monta kertaa, että jos en alkaisi itkeä niin helposti, minua ei kiusattaisi (tai luultavammin kiusattaisiin, mutta eri syystä, sillä meissä kaikissa on jotain, mikä tekee meistä erilaisia).

Tämän blogin lukijoita tuskin yllättää, että minua kiusattiin myös lihavuuteni tähden. Opin hyvin nopeasti ajattelemaan, että ansaitsin tulla kiusatuksi. Isällä oli tapana sanoa, ettei ketään saa kiusata sellaisista asioista, joille ei voi mitään. Tässä vaiheessa elämääni olin jo sisäistänyt ajatuksen siitä, että oli ihan omaa syytäni, että olen lihava. Toisin sanoen näin lihavuuteni olevan oma vikani. Tästä ei enää ollut pitkä matka siihen ajatukseen. että koska lihavuuteni oli omaa syytäni, se oli asia, josta sai (ja kenties jopa pitikin) kiusata.

Mitäpä, jos vähän viilattaisiin tuota isän sanontaa: Ketään ei saa kiusata sellaisista asioista, joille ei voi mitään. Eikös olekin parempi noin?

Vähemmän kultaisia muistoja

Muistan tarkasti hetken, jona tunsin ensi kertaa olevani lihava. Leikin samassa pihassa asuneen pojan kanssa, kun pommi putosi. ”Sit tää sanois, että se on syönyt liikaa karkkia.” Muistaakseni meillä ei syöty karkkia mitenkään erikoisen paljon, mutta luin rivien välistä. ”Sinä olet tehnyt jotain väärin, ja olet sen takia lihava.” Lihavuus oli paha asia, huolimatta siitä, että jaksoin juosta pihaleikeissä siinä missä kaikki muutkin.

Muistan lukeneeni jotakin lastenkasvatusopasta, jossa myös oli artikkeli lasten lihavuudesta. Olin ehkä kymmenvuotias. Muistan kirjasta suoran sitaatin: ”Lapsi, jonka paino pysyy samana, on lapsi, jonka paino putoaa.” Meillä ei siinä vaiheessa ollut vaakaa kotona, mikä oli varmaan minulle hyvä asia, ottaen huomioon, miten pakkomielteisesti tulin myöhemmin suhtautumaan itseni punnitsemiseen.

Myöhemmin meille hankittiin vaaka, senkin minä muistan, ja keittiön seinälle kiinnitetyn paperin, jossa oli isäni ja äitini painoindeksikäyrät. En kuitenkaan muista, että meillä kotona olisi juuri puhuttu laihduttamisesta. Elin (tämänkin asian suhteen) jossain ihmeellisessä kuplassa, jossa ajattelin, että minun pitäisi painaa vähemmän, mutta jossa olin kuitenkin niin alistunut lihavuuteeni, etten edes yrittänyt laihdutuskuuria.

Muistan, kun mummolassa löysin minusta tehdyn piirroksen. Kuvassa minulla oli valtava maha ja suuri suu. Kuvan alapuolella oli teksti: ”mitä vain sille antaa niin aina se syö”.

Muistan kuinka meidän piti viidennellä luokalla piirtää sarjakuva. Yksi luokan pojista halusi minut hahmokseen sarjakuvaan, joka on niin vastenmielinen, etten halua edes kertoa, mitä siinä oli. Tarinan ydin oli kuitenkin selkeä: minä olen lihava ja lihavuus on ällöttävää. Opettaja kysyi minulta, olinko suostunut sarjakuvan aiheeksi. En ollut, mutta olin jo niin omaksunut minulle tuputetun ”kiusaaminen on kiusatun syy” -ajatuksen, että annoin luvan tehdä minusta pilkkaa.

En tiedä, miksi tänään tällaiset muistot ovat pinnassa. Onhan minulle tähänastisen elämäni aikana tullut hyviäkin muistoja, muistoja tilanteista, joissa minua on arvostettu, joissa minut on huomioitu ja joissa minua on kohdeltu hyvin. Niistäkin voisi olla hyvä kirjoittaa joskus, vaikka jo ihan vain siitä syystä, että niihin teksteihin voisi palata huonoina päivinä ja muistaa, että en ole kaikkien maailman ihmisten mielestä vastenmielinen ja luotaantyöntävä.