Blogiarkistot

Kaksoset

Alkuviikosta koin ehkä elämäni omituisimman läskikohtaamisen (kyllä, omituisemman kuin nainen, joka oli salaa lihava, tai mies, joka halusi tietää, olenko omasta mielestäni lihava).

Eräs tukevassa humalassa oleva nainen käveli luokseni tuijottaen mahaani ja kysyi: ”Kaksosiako sä odotat?”

Vastasin, kuten tapoihini kuuluu, että ei, olen vain lihava. Yleensä se vastaus tappaa keskustelun aika lyhyeen, korkeintaan saan kommentteja siitä, kuinka pilaan terveyteni ja olen kaikin tavoin vääränlainen. Mutta ei. Nainen astui lähemmäs ja alkoi huitoa sormellaan minua kohti ja huutaa, että hänelle ei kyllä valehdella. Hän ehti huutaa jonkin aikaa, kunnes paikan vahtimestari saapui, pyysi häntä poistumaan ja palaamaan selvin päin. Tämä sai naisen huomion suuntautumaan pois minusta ja ennen pitkää nainen lähtikin, kovan metelin ja kirosanojen saattamana.

Naisen päissään oleminen teki kohtaamisesta minulle henkilökohtaisesti entistäkin pelottavamman. Suhtaudun juopuneisiin ihmisiin yleisesti ottaen hyvin varovaisesti, kuten muutenkin ihmisiin, joiden voin olettaa olevan arvaamattomia ja jääräpäisiä.

Olen pyöritellyt tätä tapaamista mielessäni paljon, mutten vieläkään tiedä, miten minun olisi pitänyt toimia. Jos olisin taipunut ja sanonut, että kyllä, olen raskaana, hän olisi luultavasti saanut siitä vain lisää vettä myllyynsä, koska olisin ”paljastanut olevani valehtelija”. Toisaalta en usko, että nainen olisi antanut asian olla, jos olisin pitäytynyt linjassani ja kieltänyt olevani raskaana. Fiksuinta olisi tietysti olltu poistua tilanteesta, mutta nainen oli sen verran kiihtynyt, että hän olisi todennäköisesti seurannut minua.

Ehkä tämä on niitä tilanteita, joissa mikään vaihtoehto ei ole oikea ja hyvä.

Mainokset

Parhaat selkäpalat

Mietin pitkään, miten otsikoisin sekalaista sälää sisältävän postauksen ja yllä oleva on tämän kovan ajatustyön tulos. ”Parhaat selkäpalat” ovat siis ajatuksenpätkiä, jotka tahdon jakaa kanssanne, mutta joista minulla ei ole kokonaisen postauksen vertaa sanottavaa. Ottakaa ja nauttikaa.

TV:stä tuttuja

Ihan ensimmäiseksi haluan jakaa pari laihtumisohjelmiin liittyvää sivua:

 

Kuvaamataito

Muistan useitakin tilanteita, joissa tunnen tulleeni nolatuksi kehoni mittasuhteiden takia. Yksi kipeimmistä tapahtui ala-asteen kuvaamataidon tunnilla, kun opettelimme piirtämään ihmisiä. Opettaja selitti, miten ylävartalo kapenee kainaloista alaspäin mentäessä vyötärön kohdalle. Tämän selitettyään hän katsoi suoraan minuun ja sanoi: ”Toisaalta nykyään näin ei välttämättä ole, kun on kaikenlaisia ylipainoja.” Ei siis edes ylipainoisia ihmisiä, vaan ylipainoja, aivan kuin ihminen ei olisi muuta kuin painonsa.

Umpireitisyys

Tähän väliin sopii ehkä laittaa välikevennys. Erästä lihavuuteen liittyvää projektia tehdessäni opin uuden sanan: umpireitinen. Siltä varalta, että sana on muillekin vieras, valaisen. Umpireitinen ihminen on sellainen, jonka reidet koskettavat toisiaan, kun hän kävelee. Ymmärtääkseni reidet, jotka eivät kosketa toisiaan, ovat halutumpia kuin reidet, jotka koskettavat toisiaan. Tässä videossa on muutama pilke silmäkulmassa annettu vinkki umpireitisyydestä vapautumiseksi.

Oikein tosi vegaani

Olin eräänä aamuna torilla, jonka kahvilassa kävin kauan sitten kesäisin aamupalalla. Edellisen kerran olin käynyt ennen vegaaniksi ryhtymistäni, joten siitä on aikaa. Kysyin sitten kahvilan työntekijältä, onko heillä mitään, mitä vegaani voisi syödä ja sain myöntävän vastauksen. Myyjä alkoi esitellä valmiita sämpylöitä, ensimmäisessä oli kasviksia ja kananmunaa. Toisessa oli juustoa. Kolmas olisi ollut levitettä lukuun ottamatta vegaaninen, mutta levitteettömänä, kananmunattomana ja maitotuotteettomana leipä alkoi olla aika onneton, joten kieltäydyin. Kun avasin vegaani-käsitettä myyjälle, hän totesi vain, että hänellä on käynyt vegaaniasiakkaita, mutta että nämä eivät olleet niin ”tiukkoja vegaaneja” kuin minä.

Tällaisia mietin tänä perjantaina. Hyvää viikonloppua!

Vegaanit ja sekaanit

Kaikkeen tottuu, sanotaan, ja vaikkei ihan kaikkeen tottuisikaan, niin hyvin moneen asiaan ainakin. Minulta kysellään usein, mitä oikein syön, kun en käytä eläintuotteita, ja onko minun vaikea löytää sopivaa ruokaa kaupasta/ravintolasta/sukujuhlista/matkoilla/jne. Jälkimmäiseen vastaan, että asia riippuu lähinnä tuurista, mutta että toistaiseksi en ole kuollut nälkään. Ensimmäinen kysymys on vaikeampi, sillä vegaanius on niin rutiininomaista minulle, etten jatkuvasti ajattele, mitä syön. Minä syön ruokaa. On paljon helpompi vastata siihen, mitä en syö. En mitään, mikä on ollut eläin tai tullut eläimestä.

Kun kysytään, mitä syön, voin toki luetella listan siitä, mitä vegaanit syövät (kasviksia, juureksia, papuja, palkokasveja, pähkinöitä, viljatuotteita, sieniä ja hedelmiä), mutta minusta se on huono vastaus. Se on kuin antaisi jollekulle öljyvärit ja siveltimen valmiin taideteoksen sijasta. Vegaanina syön esimerkiksi pitsaa, lasagnea, soijanakkikettoa, leipää, jonka päällä Tartexia tai vähintään sinistä Keijua, puuroja, kiusauksia, monenlaisia herkkuja ja paljon muuta. Haluan olla mukana särkemässä mielikuvaa vegaaneista, jotka idättävät mung-papuja, juovat smoothieita ja kasvattavat parvekkeellaan perunoita. Sellaisiakin vegaaneja toki on ja saa olla eikä minulla ole mitään heitä vastaan, mutta minusta ei-vegaanien olisi tärkeä saada nähdä, että meitä vegaaneja on ihan yhtä paljon erikokoisia ja -näköisiä kuin sekaanejakin.

Minkälaista sitten on olla vegaani sekaanimaailmassa? Välillä se on ihanaa, välillä kamalaa, välillä huvittavaa, välillä ahdistavaa. Kun minulle leivotaan erikseen oma pulla, arvostan sitä todella. Kun minulle sanotaan, että voin noukkia makkaranpalat keitosta, arvostan huomattavasti vähemmän. Kun minulta kysytään, käytänkö hiivaa, olen iloinen siitä, että ihmiset kysyvät olettamisen sijaan, mutta en voi olla hämmentymättä kysymyksestä. Kun minulle on tehty erikseen vegaaniannos, joka maistuu hirveältä, en tiedä, pitäisikö minun olla kohtelias ja yrittää syödä edes suurin osa annoksesta, vai voinko olla rehellinen ja sanoa, että minuun tämä ei kyllä uppoa. *

Kaupassa suodatan näkemäni vegaanilinssien kautta; tiedän esimerkiksi lähikaupassani olevan hyllykaupalla erilaisia pilkottuja ja enemmän tai vähemmän käsiteltyjä eläimiä, mutta en tiedä tai edes halua tietää niistä sen tarkemmin. Kuljen niiden hyllyjen ohi ja teeskentelen kuin niitä ei olisikaan. Toimin samoin kuin yleensä, kun kohtaan jonkin yhteiskunnan epäkohdan omassa arjessani. Tiedostan, että en itse voi oikeasti muuttaa mitään millään todellisuudessa merkityksellisellä tavalla, joten en tee mitään, ja koska tunnen syyllisyyttä toimimattomuudestani, vakuuttelen itselleni sitäkin pontevammin, että ei, tässä tilanteessa tälle asialle ei voi tehdä mitään.

 

* Lihavuuteen liittyvä sivujuonne: Välillä, jos jokin ei maistu, minun annetaan ymmärtää, että kyllä ruoan kuin ruoan pitäisi kelvata, sillä lihavuushan tunnetusti tarkoittaa sitä, että ihminen syö kaikkea, mikä ei juokse pakoon. Ja pakoonjuoksevankin ruoan lihava jättää syömättä vain, koska ei jaksa juosta sitä kiinni.

Pieniä palasia

Mielessä on muutama aihe, mutta ei ole sellainen olo, että saisin niistä ainuttakaan jalostettua tekstiksi asti. Niiden sijasta ajattelin kertoa pari sattumusta viime päiviltä.

Viime viikolla sain kuulla, että minua saa vaikka potkaista, koska olen ”saatanan läski”. Olen vakuuttunut siitä, että tästä asiasta maininneella henkilöllä on vaikeampaa kuin minulla, mutta jäin miettimään, voisiko Saatanan läskit olla vähän niin kuin Helvetin enkelit, jos moottoripyörät korvaisi leivonnaisilla. Olen tosin mieluummin ihan itsenäinen läski kuin jonkun muun läski.

Eilen ajattelin itsenäisyyspäivän kunniaksi tehdä mannapuuroa, sillä se on hyvää ja helppoa. Ensimmäinen takaisku: minulla ei ole mannasuurimoita. Muokkaan suunnitelmaa ja päädyn riisipuuroon, joka on melkein yhtä hyvää. Sitä paitsi puuroriisiä minulla on olemassa. Päätän siis tehdä riisipuuroa soijamaitoon, koska makeutettu soijamaito on (yllättäen) makeaa ja sopii puuroihin mainiosti. Toinen takaisku: soijamaitoakaan ei ole. Onneksi löydän kaapista mantelimaitotölkin, jonka olen joskus ostanut, kun olen sattunut kauppaan uteliaalla päällä. Pelkiltään maistettuna se ei ole kummoista, mutta toivon, ettei mantelisuus maistuisi puurossa. Siispä ryhdyn tekemään riisipuuroa mantelimaitoon. Kolmas takaisku: riisi on mennyt vanhaksi ajat sitten. (Tiedän, että se olisi luultavasti ollut ihan kunnollista, mutta en mielelläni käytä tuotteita, joiden päiväys on umpeutunut.) Tutkin kuiva-ainekaappeja etsien jotain millä korvata puuroriisin, jolla mannasuurimot oli tarkoitus korvata. Löydän kaapista kolmen viljan helmiä ja alan keittää puuroa. Siitä tuli jopa ihan syötävää. Ei kuitenkaan niin syötävää, että tekisin sitä itse toiste. Ainakaan itselleni.

Tänään kaupat olivat jo onneksi auki. On se kumma, miten ennen pärjättiin ihan hyvin, vaikka kaupat olivat välillä kiinni. (Tai enhän minä, nuoren ikäni takia, joutunut silloin huolehtimaan pärjäämisestä ja ruoan riittämisestä. Mutta kuitenkin.)

Hyvää myöhästynyttä itsenäisyyspäivää kaikille itsenäisille lukijoille!

Isoja ihmisiä

Viime aikoina olen löytänyt itseni keskustelemasta lihavuudesta ei-lihavien ihmisten kanssa. Olen aiemminkin kirjoittanut jonkin verran lihavuutta kuvaavista sanoista, sanavalinnoista ja kiertoilmauksista, mutta kirjoitan jälleen, sillä olen huomaavinani muutosta kielenkäytössä. Joillekin olen edelleen suuremmoinen nainen tai tuhti tai jotain vastaavaa, mutta sana, jolla minua nykyään kuvataan eniten, on ehdottomasti ”iso”. Minusta se on sanana melkein hyvä.

Olenhan minä iso. Sitä ei voi kiistää. Toisaalta itse voisin kuvailla esimerkiksi hyvin pitkää (ja mahdollisesti laihaa) ihmistä isoksi. Yksi on leveä, toinen on pitkä ja molemmat ovat isoja. Ja sitten on vielä ne, jotka ovat leveitä ja pitkiä, ja jotka ovat sitten kai kaksin verroin isoja. Iso on melkein hyvä sana. Lihava on minusta edelleen parempi, mutta iso-sanan käyttäminen on kuitenkin suuri harppaus suuremmoisista naisista ja muista vastaavista.

Olisi mielenkiintoista tietää, mikä on aiheuttanut tämän muutoksen ihmisten kielenkäytössä. Osansa on varmasti Pekka HIltusen kirjalla ”Iso”, mutta en usko sen olevan ainoa syy. (Voi, kuinka olisinkaan ollut onnellinen, jos kirjan nimi olisi ollut vaikkapa ”Lihava” ja jos ihmiset olisivat ottaneet sen sanan käyttöön!)

Olen kyllä ajautunut keskusteluihin myös sellaisten ihmisten kanssa, joita ei voisi vähempää kiinnostaa, minkälaisilla sanoilla joku läski laardi lyllerö haluaa itseään kutsuttavan. Minun pitäisi opetella jämäkkyyttä ja muistaa, että minun osani keskustelussa ei ole toimia ämpärinä, johon saa kipata mitä tahansa.

Esimerkiksi tänään tapasin niin ihmeellisen tapauksen, etten itsekään oikein meinaa uskoa sellaisia ihmisiä olevan olemassa. Sain kuulla täysin tuntemattomalta mieheltä, että hänellä on oikeus kutsua minua läskiksi ja ruotia elämäntapojani, sillä joku — niin ikään minulle täysin tuntematon — nainen oli sanonut, että tällä miehellä on pieni penis. Jos joku löytää tästä päättelykejusta logiikkaa, niin selittäköön ihmeessä minullekin!

PS: Tuumasta taiteeseen -blogissa julkaistiin sunnuntaina kirjoittamani teksti.

Missä vaiheessa tietää, että on lihava?

Tuolla otsikon kysymyksellä on päädytty tähän blogiin ja minusta se ansaitsee ihan oman postauksensa, sillä kysymys on hyvä.

Lihavuutta mitataan monella tavalla, ja toiset mittaustavat ovat minusta parempia kuin toiset. Monelle varmasti tulee ensimmäisenä mieleen painoindeksi (eli paino (kg) jaettuna pituuden (m) neliöllä). Tätä mittaria käytetään paljon, sillä se on helppo ja nopea: tarvitsee vain päättää, missä ylipainon raja menee, ja kaikki, joiden painoindeksi on yli tämän rajan, ovat ylipainoisia. Painoindeksin yhteydessä ei käytetä sanaa lihavuus, mutta keskustelujeni perusteella lihavuuden raja mielletään suunnilleen samaksi kuin ”merkittävän ylipainon”, eli  se vastaa noin painoindeksiä 30.

Se, mihin normaalipainon ja ylipainon raja vedetään, ei kuitenkaan ole yksioikoista. Esimerkiksi Yhdysvalloissa normaalipainon raja oli vuoteen 1998 asti 27,8, josta se alennettiin 25:een. Tämän seurauksena suuri joukko ihmisiä muuttui yhdessä yössä ”normaaleista” ”ylipainoisiksi”. Voisin avautua painoindeksistä ja sen käytöstä aika paljonkin, mutta se ei ehkä ole tarpeen eikä hyödyllistä.

Toinen mieleen tuleva tapa mitata lihavuutta on vaatetus, toisin sanoen se, minkä kokoiset vaatteet sopivat. Itse miellän ihmisen lihavaksi, jos hän joutuu ostamaan merkittävän osan vaatteistaan joko erikoisliikkeistä tai kauppojen plussakokoisista erityismallistoista. (Se, että ostaa jotain vaatteita ”lihavien mallistoista” ei vielä sano mitään. Muistelisin, että Seppälän Great Girls -mallisto alkaa suunnilleen koosta 40.)

Yksi (valitettava) tapa saada tietää, että on lihava, on se, että joku siitä sinulle avuliaasti huomauttaa. Tämä huomauttaja voi olla lapsi tai teini-ikäinen, tai hän voi olla aikuinen, jolla on lapsen tai teini-ikäisen käytöstavat. Näissä tilanteissa kannattaa tosin muistaa, että ”lihavuus” on suhteellista ja että maailma on täynnä idiootteja, jotka ovat lahjakkaita valitsemaan sanansa niin, että ne loukkaisivat mahdollisimman monia. Ja lihavaksi sanominen loukkaa monia. Kyse ei siis ole todellisuudessa sinusta, vaan tästä ohikulkijasta ja hänen omasta pätemisentarpeestaan.

Oman lihavuuden huomaaminen voi olla rankkaa, varsinkin, jos kiloja on kertynyt paljon ja nopeasti. Tällaisessa tilanteessa oleville ihmisille haluaisin sanoa seuraavaa: Sinä olet edelleen se hieno ja arvokas ihminen, joka olet tähänkin asti ollut. Nyt sinua vain on enemmän.

(Mitä tulee siihen, milloin itse sain tietää olevani lihava, olen kirjoittanut aiemmin otsikolla ”Lihavuushistoriani”.)

PS: Blogiin on tultu usein myös haulla ”miten hyväksyä oma lihavuus”. Yritän kirjoittaa lähiaikoina siitäkin, sillä se on aiheena vähintään yhtä tärkeä kuin tämä tämänpäiväinen. Jos jollakulla on kommentoitavaa jompaan kumpaan teemaan, kommentit ovat tervetulleita, kuten aina.

Mitä vain sille antaa

Vähemmän kultaisia muistoja -tekstissä mainitsin minusta tehdystä piirroksesta. Kuva on kummitellut verkkokalvoilla sen verran voimakkaasti, että asialle oli tehtävä jotain. Minun tapauksessani ”tehdä jotain” ja ”kirjoittaa siitä” ovat usein lähes synonyymejä. Tässä siis runo, vaikkei olekaan lauantai.

 

Mitä vain sille antaa

”Syö kolme lämmintä ateriaa päivässä”
Niin he sanovat.

En! Syön kolmekymmentä ateriaa,
kolme sataa ateriaa,
kolme tuhatta ateriaa.

Kun syön, syön paljon,
syön perunaa,
syön pihviä,
syön salaattia
ja syön niitä paljon.

Kun ruoka loppuu,
syön lautasen,
syön veitsen,
syön haarukan.

Jos sinulla on tähän sanomista
syön sinutkin,
hotkaisen yhtenä suupalana
juon ruokakermaa kyytipojaksi.

Nam.