Olen super(suuri)!

Seuraan Tumblrissa lihavuusteemaisia juttuja postaavia tyyppejä, joista osa lähinnä kirjoittaa ja osa postaa kuvia monennäköisistä lihavista ihmisistä. Vähän aikaa sitten törmäsin feedissäni kuvaan suunnilleen minun kokoisestani naisesta. Yksi kuvan tageista oli ”supersized fat woman”. Se pysäytti. Toki lihavuus on suhteellista, ja yhden ihmisen supersized voi olla toiselle ihmiselle jotain muuta. En katsonut hyödylliseksi alkaa googlata, onko tälle supersize-koolle jotain ”virallista” tai yhteistä määritelmää ja jos on, täytänkö minä kriteerit. Jos minulta olisi ennen tämän kuvan näkemistä kysytty, minkä kokoisen ihmisen itse määrittelisin supersize-lihavaksi, olisin varmaan sanonut, että pitäisin supersizena sellaista ihmistä, jonka lihavuus vaikeuttaa hänen elämäänsä huomaavasti. Tarkoitan tässä siis ihmisiä, jotka eivät esimerkiksi pysty liikkumaan ilman apua, en sellaisia ihmisiä, jotka hengästyvät joutuessaan kiipeämään portaita.

Koska en käytä vaakaa ja vaatteeni ovat enimmäkseen joustavia, en oikein hahmota kokoni muuttumista. Näen itseni toki peilistä joka päivä, mutta kun itsensä näkee peilistä joka päivä, muutosta ei huomaa. Vaikka tiedostan, että olen tällä hetkellä isompi kuin koskaan, en tunne itseäni samalla tavalla ”ennen kaikkea lihavaksi” kuin joskus nuorempana, mikä johtuu varmasti suurimmaksi osaksi siitä, että nykyään en saa kuulla päivittäin, kuinka lihava ja ällöttävä olen ja kuinka minua ei tarvitse kohdella hyvin, koska olen niin lihava ja ällöttävä. Tämä lähinnä ala-asteella tapahtunut kiusaaminen on toki jättänyt jäljet ja vaikuttaa varmasti yhä siihen, mitä mieltä olen kehostani ja itsestäni muutenkin, mutta näitäkin haavoja aika on parantanut. Haavojen paranemista on edesauttanut hyväksytyksi tuleminen, muiden lihavien ja lihavuutensa kanssa sinut olevien ihmisten tapaaminen, lihavuudesta ja kehollisuudesta lukeminen — ja tietysti myös tämä bloggaaminen.

Siltä varalta, jos joku ei vielä tiedä, että olen lihava

Fancy Lady Industriesin lähetys tuli tiistaina. FLI valmistaa mm. lihavuusteemaisia Girth Guide -kangasmerkkejä, vähän partiolaisten taitomerkkien tapaan. (”Girth Guide” on sanaleikki: ”Girl Guide” tarkoittaa tyttöpartiolaista ja ”girth” puolestaan tarkoittaa ympärysmittaa.) Itse tilasin kolme merkkiä. (Tämän, tämän ja tämän, joista kaksi ensimmäistä ompelen reppuuni ja kolmas saa vielä odottaa paikkaansa ja aikaansa.) En jaksanut ottaa selvää tullimaksuista ja verotuksista (ja mitä nyt tarvitseekin huomioida EU:n ulkopuolelta tilatessa, en itse asiassa edes tiedä yksityiskohtia tuon tarkemmin), mikä on suurin syy sille, etten villiintynyt ostovimmassani täysin pitelemättömäksi.

Joku voisi kysyä, miksi kukaan haluaa ”tehdä lihavuudestaan numeron”, ja tavallaan se onkin ihan aiheellinen kysymys. Miksi ihmiset ylipäänsä haluavat tehdä ominaisuuksistaan numeron? Vaatteet on mun aatteet ja itse oletan, että ihmiset haluavat ”julistaa” niitä ominaisuuksiaan, jotka he kokevat identiteettinsä kannalta olennaisiksi. Toisaalta lihavuus poikkeaa monista muista ominaisuuksista siinä, että toisin kuin vaikka uskonto tai seksuaalinen suuntautuminen, lihavuus näkyy ulospäin kaikille. Yleisin suhtautuminen lihavuuteen on kuitenkin, että se on tila, josta pitäisi pyrkiä pois, ja tämä on se ajatusmalli, jota haluan haastaa ja kyseenalaistaa tekemällä numeron lihavuudestani.

Alun perin bongasin merkit Tumblrista, jonka kautta olen löytänyt muitakin hyviä juttuja. (En linkitä Tumblr-tiliäni tähän, sillä käytän sitä lähinnä mielenkiintoisten juttujen seuraamiseen enkä itse kirjoita sinne mitään.)

PS: Blogiin on tultu haulla ”oikeutta lihaville blogi”. Oikeutta lihaville olisi kieltämättä hyvä blogin (tai vaikka manifestin) nimi. Saa käyttää, ei ole pakko.

 

 

 

Sano se sana

Moni on varmasti törmännyt netissä erilaisiin englanninkielisiin lihavuusaiheisiin sanataskuihin, joista monet muodostuvat sanasta fat liitettynä toiseen sanaan. Näitä ovat mm. fatshion (fat + fashion), fattoo (fat + tattoo) ja fatkini (fat + bikini). Omituisin, mihin olen törmännyt, on fattering (fat + flattering), jota tosin ymmärtääkseni käytettiin lähinnä kiinnittämään lukijoiden huomiota siihen faktaan, että usein ne vaatteet, joita pidämme ”imartelevina” jonkun yllä, luovat samalla vaikutelman siitä, että hän olisi hoikemman näköinen kuin joissain toisissa vaatteissa. En ole vielä lopullisesti selvittänyt, mitä mieltä olen itse näistä sanataskuista, mutta jokin niissä häiritsee.

Se, mikä ehkä häiritsee eniten, on se, miten tällaisten sanojen muodostaminen luo mielikuvan siitä, että esimerkiksi lihavan ihmisen bikini on jotain täysin erilaista kuin ei-lihavan ihmisen. Todellisuudessahan kyse on jatkumosta laihojen ihmisten bikineistä lihavien ihmisten bikineihin ja varmasti riippuu katsojasta, missä kohtaa bikini muuttuu fatkiniksi. Olen tosin ollut huomaavinani, että ”fatkinit” ovat tyypillisesti leikkaukseltaan erilaisia kuin laihemmille ihmisille suunnitellut bikinit. Jos tämä ero on syynä siihen, miksi osa bikineistä on fatkineja ja osa ei, olisiko mahdollista valmistaa laihoille ihmisille sopiva fatkini?

Sanataskuihin törmää kohtalaisen paljon myös vegaanipiireissä. Tällä hetkellä sanoista eniten pinnalla on vihis (vege + lihis), josta olen nähnyt käytettävän — aika vahvasti kieli poskella — myös nimeä vihapiirakka (vege + lihapiirakka). Tällaiset sanataskut häiritsevät huomattavasti vähemmän, sillä vihikset ja lihikset todella ovat eri asioita eikä niiden välillä ole minkäänlaista jatkumoa. Taidan kuitenkin välttää jatkossakin sanaa vauvantaimakkara (vege + lauantaimakkara).

Vegaaniruoka on liian hyvää

Olin kesällä reissussa ja ilokseni sain joka aterialla vegaanista ruokaa. Totta, ruoka oli välillä aika omituista, mutta kaikesta nyt vaan ei voi pitää. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että mukana oli myös muutama sekasyöjä, joiden mielestä vegaaniruoka on sekaruokaa parempaa ja joiden mielestä heillä oli maksavina asiakkaina oikeus maistaa kaikkea, mitä oli tarjolla. Sain kuulla heiltä, että he maistavat ”ihan vain vähäsen”, ja että minun pitäisi vegaanina olla hyvilläni siitä, että vegaaniruoka maistuu myös sekaaneille. Yhden hengen ruoka-annoksesta jää kuitenkin jäljelle aika vähän, jos muutamakin utelias ottaa ”ihan vain vähäsen” vegaaniruokaa sen sijaan, että söisivät sitä sekaruokaansa (josta he ovat maksaneet).

Tällaiset ”älkää syökö mun ruokaa, haluan syödä sen itse” -tilanteet saavat minut usein vaivautuneeksi ja varautuneeksi. Olen saanut kuulla ihan riittävän usein, että minunhan pitäisikin lihavuuteni takia syödä vähemmän (mihin/kehen verrattuna vähemmän?), ja ehkä minun pitäisi tuntea siis jopa kiitollisuutta siitä, että osa minun ruoastani menee laihempiin suihin.

En ymmärrä, miksi nämä sekaanit eivät tilaa itselleen vegaaniruokaa, jos se kerran on heidän mielestään niin hyvää. En myöskään ihan ymmärrä tätä ”minähän saan maksavana asiakkaana syödä kaikkea tarjolla olevaa” -asennetta. Itselleni ei tulisi mieleenkään ottaa esimerkiksi gluteenittomaksi merkittyä ruokaa, koska voin syödä muutakin, toisin kuin se keliaakikko, jota varten gluteeniton ruoka on tehty. Tilanne on toki eri, jos ruoan määrästä selvästi näkee, että se on tarkoitettu kaikille, myös vegaaneille/keliaakikoille/jne. Järjen käyttö on näissä tilanteissa enemmän kuin toivottavaa.

Kasvisherätys

Toisinaan, yleensä keväisin, havahdun siihen, että kaupoista löytyy ihan hillittömän monenlaisia hedelmiä ja vihanneksia. Kauppareissulla huomaan miettiväni, että onpas tuo munakoiso jännän näköinen, saisikohan siitä jotain syötävää? Googlaan fraaseilla ”helppo smoothie”, ”juotava salaatti” tai ”mistä tietää, että mango on kypsä”. Toisin sanoen minussa herää kokeilunhalu.

Kun asuin kotona, söimme kasviksia ja hedelmiä aika yksipuolisesti (tosin niin taisi suurin osa muistakin perheistä syödä silloin, jos nykypäivään verrataan). Salaatti tehtiin kiinankaalista silppuamalla ja siihen lisättiin tölkkiananasta ja leipäjuustokuutioita (eivät ole kasvistuote, mutta minun oli ihan pakko mainita ne, koska pelkkä salaatti kiinankaalista ja ananaksesta kuulostaisi vielä todellisuuttakin aneemisemmalta). Jäätelön kanssa syötiin joskus säilykepersikanpuolikkaita. Appelsiineja syötiin, ja banaaneja, omenoita ja satsumia (tai jotain sen näköisiä, en ole koskaan oppinut erottamaan mandariineja, satsumia, klementiinejä ja muita suunnilleen samannäköisiä ja -makuisia sitrushedelmiä toisistaan). Maalla oli mummula ja sieltä tuotiin kotipakastimeen marjoja talveksi. Niitä söimme ja söin silloin enemmän kuin nykyään.

Muutin kotoa pois ensimmäisenä opiskeluvuotenani. Olin laittanut ruokaa itse jonkin verran jo kotona asuessani, mutta muuton jälkeen minun oli opeteltava kokkaamisen lisäksi myös syömään niin, etteivät rahat loppuneet kesken. Usein kuvitellaan, että kasvissyöjät syövät, no, kasviksia, mutta kokemuksesta voin sanoa, että kaupasta kyllä löytää monenlaisia ”ateriaratkaisuja”, joissa kasvisten osuus on aika olematon. Useimmiten söin nuudeleita ja punaisia linssejä, kunnes lopulta kyllästyin niihin täysin.

Noin vuotta myöhemmin ryhdyin vegaaniksi. Luulisi, että siinä vaiheessa nyt viimeistään olosuhteiden pakosta oppisi syömään kasviksia. Toisin kävi. Yksi syy on se, että lähikaupan kasvikset olivat ”tylsiä”. Toinen syy on se, että luulin vegaaniuden tarkoittavan sitä, etten enää voisi syödä mitään ”normaalia”. Niinpä ostin vegaanisia sipsejä, vegaanisia jäätelöitä, vegaanisia hampurilaisia, ja ylipäätään kaikkea, mistä oli erikseen olemassa vegaaninen versio, todistaakseni itselleni ja muille, ettei vegaaniksi ryhtyvän tarvinnut luopua mistään.

Ensimmäinen keväthavahtumiseni tapahtui pari vuotta vegaaniksi ryhtymiseni jälkeen. Olin jostain, nyt jo unohtuneesta syystä mennyt ostoksille lähikauppaani huomattavasti isompaan kauppaan. Tämän ison kaupan hevi-osasto oli jo yksin suurempi kuin koko lähikauppani! Se teki konkreettiseksi sen, miten yksipuolisesti olin syönyt kasviksia koko elämäni ajan. Kaupassa oli tuttuja kasviksia, hämärästi tuttuja kasviksia, mutta myös kasviksia, joista en ollut ennen kuullutkaan.

Sen jälkeen näitä havahtumisia on ollut muutama. Tämän vuoden havahtumiskokeilujen toistaiseksi paras löytö on ollut inkivääri. Se on minulle entuudestaan tuttu mm. eräiden kahviloiden smoothieista, joihin se antaa potkua, mutta en muista, että olisin koskaan aiemmin ostanut inkivääriä kotiini. Nyt olen lykännyt sitä niihin googlaamiini helppoihin smootieihin ja juotaviin salaatteihin. Internet on hyvä ideoiden lähde, mutta erityisesti haluan tässä kiittää Facebookin vegaaniryhmiä, joissa jaetaan ideoita, neuvotaan ja rohkaistaan kokeilemaan uutta. Niiden ansiosta voin jopa toivoa, että tämänkertainen havahtumiseni ei hiipuisi ihan yhtä nopeasti kuin aiemmin on käynyt.

Suomi on käsittämätön maitomaa

Maidosta on viime aikoina puhuttu poikkeuksellisen paljon ja monelta taholta asiaa tarkastellen. Kaikki sai alkunsa ilmeisesti Valion maitomainoksista, joissa julistetaan, että heidän maitonsa tulee ”lehmiltä, jotka tekevät mitä tykkäävät”. Väite ei tietenkään pidä paikkaansa.

Valion mainoskampanjan odottamaton seuraus on, että se on herättänyt kekustelua myös eläinmaidon tuottamisen eettisistä kysymyksistä. Itse olen löytänyt itseni viime päivinä puhumasta maidontuotannosta sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole aiemmin edes ajatelleet asiaa. Monelle tulee yllätyksenä, että maidontuotanto on todellisuudessa kaukana mainoksissa kuvatusta idyllistä. Harva tietää, ettei lehmä tuota maitoa, jos se ei sitä ennen synnytä vasikkaa. Yleisessä tiedossa ei myöskään ole, että vasikat ja emot erotetaan toisistaan vasikan ollessa muutaman päivän ikäinen — jotta maito voitaisiin myydä ihmisille.

Näin vegaaninäkökulmasta eläinmaito on vähintäänkin omituinen ”elintarvike”. Ihminen on ainoa eläin, joka juo toisen eläinlajin maitoa, ja myös ainoa eläin, joka juo maitoa vielä imeväisiän jälkeen. Aikuisten laktoosi-intoleranssi on normaalitila, maitotuotteiden sietäminen on poikkeus. Ilman maitoa pärjää myös mainiosti (vaikka Maito ja Terveys muuta väittäisikin).

Kuten jo otsikossa sanoin, Suomi on käsittämätön maitomaa, mikä näkyy myös siinä, miten vegaanien (ja muiden eläinmaitoa karttavien ihmisten) ruokavalintoihin suhtaudutaan. Lakto-ovovegetarismi on vielä suhteellisen ymmärrettyä, mutta annas olla, kun sanot, että et käytä mitään maitotaloustuotteita. Olen saanut kuulla lukuisia kertoja, että lehmät ”antavat” maidon ihmisille ja että niiden utareet räjähtäisivät, jos emme lypsäisi niitä. Minulle on myös tehty tiettäväksi, että maito on, jos ei ainoa, niin ainakin paras kalsiumin lähde, joten omapa on vikani, kun minulle ajan myötä kehittyy osteoporoosi. Vegaaniliiton 10 myyttiä maidosta -artikkeli vastaa yleisimpiin oletuksiin maidontuotannosta ja maitotaloustuotteiden vaikutuksista terveyteen.

Perjantain A-studiossa puhuttiin myös maidosta, mutta keskustelijat sivuuttivat tuosta vain sen tosiasian, että sopipa lehmänmaito ihmisille tai ei, lehmien itsensä kannalta kyse on ennen kaikkea kärsimystuotteesta.

Kasvikset eivät ole ruokaa

Katselin aikani kuluksi vanhaa MasterChef Suomi -jaksoa, jossa oli kilpailemassa yksi pesco-vegetaristi. Yksi tuomareista kommentoi kilpailijan ruokavaliota sanoen, että tämä on ”syönyt pelkästään kalaa” kymmenen vuotta. Voi olla, että ylitulkitsen (ei olisi ensimmäinen kerta), mutta itse ainakin kuulen tuossa lausahduksessa sekaaneille tyypillisen tavan hahmottaa vain eläinperäiset tuotteet (tai pelkkä liha) ”oikeaksi ruoaksi” ja jättää muu syötävä lisukkeiden asemaan.

Jokainen kasvissyöjä on varmasti kuullut ateriaansa koskien sanottavan, että ”tuo ei ole ruokaa, tuo on sitä, mitä ruoka syö”. Tai että ”minulla on pupujen kanssa sopimus: minä en syö niiden ruokaa eivätkä ne minun”. Pahin neronleimaus mielestäni on kuitenkin ”jos eläimiä ei olisi tarkoitettu syötäviksi, miksi ne olisi tehty lihasta?” Nyt oikeasti. (”Jos me emme söisi eläimiä, ne söisivät meidät!” –lausahdusta en edes kommentoi.)

Typeriin lohkaisuihin on totta kai olemassa (minusta suunnilleen yhtä typeriä) vastavetoja. ”Minulla on pupujen kanssa sopimus: en syö niitä eivätkä ne minua.” ”Jos ihmisiä ei olisi tarkoitettu syötäväksi, miksi ne olisi tehty lihasta?” Ja niin edelleen. Tässä voisi kuitenkin olla hyvä muistaa seuraava neuvo: kun väittelet idiootin kanssa, pidä huoli, että hän ei tee samoin. On toki ihmisiä, joita vegaanius ja sen eri syyt kiinnostavat ihan aidosti, mutta he eivät heittele yllä olevien kaltaisia kommentteja. Toinen ohjenuora, jonka olen itse havainnut hyväksi, on: ”älä puhu ruoasta ruokapöydässä”. Olen varmaan joskus aiemminkin maininnut tästä. Minusta ruokavalioista puhuminen (joo, vegaanius on muutakin kuin ruokavalio, mutta ruokapöydässä puhuttaessa se on ennen kaikkea ruokavalio) on parasta jättää tilanteisiin, joissa kellään ei ole edessään eläintuotteita, sillä niiden läsnäolo tuo keskusteluun helposti ”vegaanit vastaan sekaanit” -sävyn ja keskustelusta syntyy väittely, jonka tuloksena kenelläkään ei ole hyvä mieli.

Kaksoset

Alkuviikosta koin ehkä elämäni omituisimman läskikohtaamisen (kyllä, omituisemman kuin nainen, joka oli salaa lihava, tai mies, joka halusi tietää, olenko omasta mielestäni lihava).

Eräs tukevassa humalassa oleva nainen käveli luokseni tuijottaen mahaani ja kysyi: ”Kaksosiako sä odotat?”

Vastasin, kuten tapoihini kuuluu, että ei, olen vain lihava. Yleensä se vastaus tappaa keskustelun aika lyhyeen, korkeintaan saan kommentteja siitä, kuinka pilaan terveyteni ja olen kaikin tavoin vääränlainen. Mutta ei. Nainen astui lähemmäs ja alkoi huitoa sormellaan minua kohti ja huutaa, että hänelle ei kyllä valehdella. Hän ehti huutaa jonkin aikaa, kunnes paikan vahtimestari saapui, pyysi häntä poistumaan ja palaamaan selvin päin. Tämä sai naisen huomion suuntautumaan pois minusta ja ennen pitkää nainen lähtikin, kovan metelin ja kirosanojen saattamana.

Naisen päissään oleminen teki kohtaamisesta minulle henkilökohtaisesti entistäkin pelottavamman. Suhtaudun juopuneisiin ihmisiin yleisesti ottaen hyvin varovaisesti, kuten muutenkin ihmisiin, joiden voin olettaa olevan arvaamattomia ja jääräpäisiä.

Olen pyöritellyt tätä tapaamista mielessäni paljon, mutten vieläkään tiedä, miten minun olisi pitänyt toimia. Jos olisin taipunut ja sanonut, että kyllä, olen raskaana, hän olisi luultavasti saanut siitä vain lisää vettä myllyynsä, koska olisin ”paljastanut olevani valehtelija”. Toisaalta en usko, että nainen olisi antanut asian olla, jos olisin pitäytynyt linjassani ja kieltänyt olevani raskaana. Fiksuinta olisi tietysti olltu poistua tilanteesta, mutta nainen oli sen verran kiihtynyt, että hän olisi todennäköisesti seurannut minua.

Ehkä tämä on niitä tilanteita, joissa mikään vaihtoehto ei ole oikea ja hyvä.

Lihavuuden piilottaminen

Tänne blogiin tullaan suhteellisen usein lihavuuden tai jonkin ruumiinosan kätkemiseen tai peittämiseen liittyvillä hakusanoilla, joten ajattelin, että yritän sanoa aiheesta jotain.

Ihan ensimmäiseksi joudun tuottamaan pettymyksen: lihavuutta ei saa piilotettua. Se nyt vain on niin,  ihan samalla tavalla kuin ihminen ei yhdessä yössä kasva kymmentä senttiä lisää pituutta. Muotoilevilla alusvaatteilla kehon muotoa saa jonkin verran muutettua, mutta eivät nekään ihmeisiin pysty. (Tästä huolimatta minusta on aiheellista panostaa aluspukeutumiseen, sillä vaikkei kukaan näkisikään, mitä sinulla on vaatteidesi alla, sinä itse tiedät sen. Ainakin minulle tieto hyvin istuvista ja hyvältä näyttävistä alusvaatteista antaa aina vähän lisää itseluottamusta.)

Jos lihavuutta ei saa piilotettua, mitä sitten pitäisi tehdä? Meillä on kaikilla kehossamme alueita, joista pidämme enemmän kuin toisista, ja näitä itselle mieluisia alueita korostamalla pääsee jo pitkälle. Itse olen vartalotyypiltäni jotain omenan ja päärynän väliltä, joten vartaloni kapein kohta on rintojen alla. Tämän takia pyrin valitsemaan empire-linjaisia vaatteita, jotka sopivat minulle mielestäni parhaiten. (Tosin tässäkin pitää muistaa kohtuus: jos vaate on liian tyköistuva, näytän siltä kuin olisin raskaana.)

On tärkeää löytää itselle sopivat, mieluisen tuntuiset vaatteet, joissa viihtyy. Kun vaatteet istuvat niin kuin niiden pitääkin ja ne korostavat kantajansa parhaita puolia, sen kyllä huomaa, eikä ainoastaan, mitä vaatteisiin tulee. Kun vaatteet on valittu harkiten, niiden kantaja tietää näyttävänsä hyvältä, mikä heijastuu itseluottamuksena, joka onkin kaikista tärkein asuste.

Lopuksi haluan todeta seuraavaa: Mitä sitten, vaikka ”lihavuuden piilottaminen” ei onnistuisikaan? Kuten olen sanonut aikaisemmin ja monessa yhteydessä, lihavuudessa ei itsessään ole mitään vikaa, ei sen enempää kuin lyhyydessä tai kehon muissakaan ominaisuuksissa. Voimme olla ihania, vaikka olemme lihavia!

Tukasta asiaa

Vielä muutama kuukausi sitten hiukseni olivat pitkähköt, ne ulottuivat suunnilleen rinnan korkeudelle. Olen sen jälkeen erinäisistä syistä käynyt erinäisiä kertoja lyhentämässä tukkaani, kunnes viimein sijoitin hiustenleikkuukoneeseen ja nyt minulla on lyhyttäkin lyhyempi siilitukka.

Viimeksi minulla oli näin lyhyt tukka vuonna 2009 ja sain silloin kuulla useita kertoja, kuinka tukka on naisen kruunu ja nainen ilman tukkaa ei ole nainen laisinkaan. Useimmiten nämä mielipiteet tulivat miesten suusta, ja välillä minusta tuntui, että jotkut heistä olivat ihan rehellisen hämmentyneitä siitä, että kaikki maailman naiset eivät pidäkään elämänsä tärkeimpänä asiana ”hyvältä näyttämistä” ja miesten miellyttämistä. (Hyvältä näyttämisellä tarkoitan tässä ns. klassiseen kauneuteen pyrkimistä.) Pari kertaa sain jopa kuulla, että minun pitäisi olla hiushuomautuksista kiitollinen ja ”parantaa tapani” nyt, kun minulle on kerrottu, missä olen mennyt vikaan.

Googlailin huvikseni, mitä ihmiset kirjoittavat lyhyttukkaisista ja kaljuista naisista ja löysin aika ennalta-arvattavaa settiä. Törmäsin useita kertoja ajatukseen siitä, että tukkansa lyhyeksi leikkauttava nainen haluaa itselleen ”miehen tukan” ja siis ”olla niin kuin mies”. En ihan ymmärrä tätä. En ole koskaan törmännyt ihmiseen, joka olisi sitä mieltä, että esim. hevilettihevarit näyttäisivät / yrittäisivät näyttää ”tavismiestä” feminiinisemmiltä pitkine hiuksineen, joten miten hiusten lyhyys itsessään olisi miesmäisyyttä lisäävä ominaisuus?

Toinen usein esiin nouseva väite, jota en myöskään ymmärrä, on se, ettei naista tunnista naiseksi, jos hänellä on lyhyt tukka (ja tämän ajatuksen rivien välistä on luettavissa ajatus siitä, että ihmisen pitää olla joko mies tai nainen ja hänestä pitää ulkonäön perusteella pystyä päättelemään, kumpi hän on). Naisella on siis velvollisuus näyttää ”naiselliselta” (ja miehellä vastaavasti ”miehekkäältä”). Lakkaisikohan maapallo pyörimästä, jos keskittyisimme miesmäisyyden ja naismaisuuden sijaan etsimään sellaista ulkonäköä, tyyliä ja elämäntapaa, joka tekee meidät itsemme onnellisiksi?

PS: Olen aiemmin sivunnut (erityisesti miesten) miellyttämistä tekstissä ”Velvollisuus olla kaunis”.